Vierailija

Miten se voi olla vaikeaa olla ä-lomalla silloin kun lapsia on vain yksi ja töistä on vapaata? En käsitä. Käsittääkö joku muu?

Sivut

Kommentit (94)

Teen työtä auttaakseni mm. tällaisia tapauksia. Usein mukana ns. uusavuttomuutta eli arjen normaalit jutut tuottaa jo vaikeutta. Ja lapsi kun ei välttämättä kasva parhaiten esim. pikaruualla ja rytmit on vähän hakusessa, rahan käyttöä täytyy usein suunnitella ym.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Me, joilla on yksi terve lapsi ja mukava mies kuvioissa, on todellakin hyvä elämä. Toisin kuin teillä, jotka olette epäonnistuneet jopa omassa parisuhteessannekin niin pahasti, että olette ihan yksin jääneet. Mikäs teissä sitten on vikana???



Me ollaan vaan joskus vähän väsyneitä kun tehdään töitä myös parisuhteen eteen, ja onnistutaan siinä. Toisin kuin te, eikös vain? :)



Vierailija:

Lainaus:


Mutta te jotka ette ole yh:ita, hoidatte vain yhtä tervettä lasta, ja mukava mies on mukana kuvioissa, uskokaa pois, teillä on oikeasti ihan hemmetin helppoa elämä!




olevaa sairautta (ei ollut). Silloin en pärjännyt yhdenkään kanssa, vaikka nyt kolmilapsisena on vaikea ymmärtää, miksi en muka silloin pärjännyt. Paljon riippuu myös siitä, kuinka vaativa lapsi on. Ja joka tapauksessa se ensimmäinen lapsi se suurin elämänmuutos on, vaikka jokainen uusi lapsi työmäärää lisääkin. YMMÄRRYSTÄ TOIVON ERILAISIIN ELÄMÄNTILANTEISIIN!!!

Vierailija:

Lainaus:


kuulostaa aika itsekkäältä.Eli lapsi jää ilman sisaruksia kun äiti ei jaksa

eikä uskalla hankkia enempää lapsia.

Ihan oikeasti, toisen ja kolmannen kanssa osaa jo nauttiakin siitä

vauva-ajasta. Ei koko ajan kärsimättömänä odota kaikkia kyljelleen

kääntymisiä, kävelyä jne , päinvastoin aina hämmästyy että " joko se nyt tonkin osaa?" . Mua käy sääliksi ainoat lapset




Tiesitkö, että ihmisellä ON OIKEUS ajatella ja kuunnella myös itseään, vaikka onkin äiti?? Jos tuntuu, ettei tiedä miten jaksaa lisää lapsia, miten pystyy olemaan hyvä vanhempi, eikö ole vastuullinen päätös olla hankkimatta niitä lisää? Ja jos sinua oikeasti säälittää ainoat lapset, kehottaisin tutustumaan niihin _oikeisiin_ laiminlyönteihin ja kaltoinkohteluihin joita tämä maailma on pullollaan.

Minä toimin viihdytys- ja huoltojoukkona 24/7, koska pelkäsin jatkuvasti lapsen kärsivän siitä, ettei hänellä ole muuta seuraa. Minä inhosin leikkimistä, mutta saatoin lukea lapselle useita tunteja putkeen, jotta hän ' viihtyisi' . Lapseni oli niin helppo, että hän ei koskaan valittanut mitään =) Olin kuitenkin varma, että jos hellitän jollain tavalla hän kokee minut huonona äitinä.

Vasta kun sain toisen lapsen, uskalsin rentoutua ja luottaa siihen, että lapset oikeasti selviävät tässä maailmassa ilman äidin jatkuvaa vieressä oloa.

Neljän lapsen äitinä olen omimmillani, voin edelleen antaa lapsilleni jakamatonta huomiota, mutta tiedän lasten viihtyvän ilman minuakin silloin kun on pakko (aika usein on, koska yksi lapsista on vaikeasti vammainen ja pitkäaikaissairas).

Sairauteni puhkesi lapsen syntymästä. Lapsia yksi eikä enempää missään tapauksessa. Sattuu hänkin olemaan sairas= 1,5-vuoteen ei nukuttu juuri ollenkaan ja toinen koti on ollut lääkärien vastaanotolla. Työkyky ja rahat menneet, hermoja ei enää olekaan. Miehellä nippanappa työpaikka tallella. Joutuu hoitamaan ajoittain vaimoa ja lasta + lasta kun olen sairaalassa. Tukiverkostoja ei ole eikä ole energiaa edes yrittää. Kaikki kuluu arjen pyörittämiseen.



Valitan jaksamattomuudesta hyvällä omallatunnolla oli lapsia yksi tai tusina. Olen silti onnellinen lapsesta.

ihan suotta hävetä tuollaista. Niinhän luonto on sen tarkoittanutkin, että äiti keskittyy vauvan hoitamiseen. Sehän on ihan uusi elämäntilanne, eihän uudessa työpaikassakaan heti pääse rutiineihin käsiksi, vaan alku on totuttelua ja yhden asian opettelua kerrallaan. Vastuu toisesta ihmisestä, omasta lapsesta, on suuri ja yhtäkkinen asia. Se on kaikkein tärkeintä, ei se, että vääntää toisella kädellä jotain terveysmössöjä ja kaitsee lasta toisella kädellä.



Ja samassa vastaus alkuperäiseen kysymykseen: väsyä ja masentua ja ahdistua voi lapsetonkin ihminen. Lapsen saaminen on todella suuri elämänmuutos. Ei ole mitenkään tavatonta, että se herättää negatiivisiakin tuntemuksia ja olotiloja.

Vierailija:

Lainaus:


kuulostaa aika itsekkäältä.Eli lapsi jää ilman sisaruksia kun äiti ei jaksa

eikä uskalla hankkia enempää lapsia.

Ihan oikeasti, toisen ja kolmannen kanssa osaa jo nauttiakin siitä

vauva-ajasta. Ei koko ajan kärsimättömänä odota kaikkia kyljelleen

kääntymisiä, kävelyä jne , päinvastoin aina hämmästyy että " joko se nyt tonkin osaa?" . Mua käy sääliksi ainoat lapset

kuin muut, ajattele niitä paineita. Pienikin inahdus ja heti on hypättävä hoitamaan vauvaa tuli hännän alla. Meille syntyi neljäs lapsi reilu viikko sitten ja väitän olevani paljon rauhallisempi äiti, vauva vaistoaa sen. Kyllä vauvoilla on voimakas tietoisuus siitä miten häntä hoidetaan.

Kyllä näin jälkikäteen hymyilyttää, punastelin suorastaan häpeästä, kun jouduin työntelemään kirkuvaa vauvaa vaikkapa kaupassa, olisin halunnut olla niin täydellinen äiti, ettei esikoinen olisi päässyt koskaan itkemään. Huomasin tässä että homma taisi olla yhtä hyssyttelyä ja heijaamista verrattuna muihin muksuihin. Pakostakin tulee tunteita ettei pärjää vauvan kanssa, kunnes kokemus karttuu!

ettei lapsenhoitokokemusta OMASTA LAPSESTA ole vielä kertynyt ennen ensimmäistä lasta.



Olen itsekin ihmetellyt miten ihmiset jaksavat tehdä useamman lapsen kun jo yhden kanssa on näin rankkaa.

Moni sanookin että yhden kanssa onkin rankkaa, koska yksi lapsi vaatii huomiota, kun lapsia on enemmän he saavat seuraa toisistaan.

Meille on myös osunut temperamenttinen lapsi.

Vuorotyöt molemmilla.

Ehkä myös oma joustamatomuus saa arjen tuntumaan raskaalta. Vaikeaa on joustaa joka asiassa ja antaa lapsen tehdä asioita niinkuin tämä haluaa, ei jaksaisi sitä jatkuvaa vetkuttelua ja jälkien siivoamista, kun aiemmin on tottunut siihen, että asiat sujuvat rivakasti.

Toiset ehkä sopeutuvat vanhemmuuteen helpommin.

meidän poika on lähes 2,5 v. ja vasta nyt ollaan ajateltu yrittää seuraavaa, aiemmin en olisi todellakaan jaksanut.

enkä mukamas ehtinyt edes valmistaa itselleni ruokaa ja syödä. (Se hyvä puoli siinä oli, että kilot karisivat nopeasti.) En tiedä mikä saamattomuus silloin iski. Sitä vaan seurusteli vauvan kanssa kun tämä oli hereillä ja odotti heräämistä silloin kun vauva nukkui.

Viikon " loma" mummolassa herätti minut unesta: hommat on tehtävä heti kun on aikaa eikä odoteltava koko ajan jotain parempaa hetkeä.



Jos tämä joskus pääsee unohtumaan, niin viikko mummolassa palauttaa taas päiväjärjestykseen. Nyt lapsia meillä on jo useampia ja arki sujuu hyvällä rytmillä.



Mietin vaan, että jos joku on samankaltainen kuin minä eikä mitään mummolaa tai muuta tapaa ole mikä saisi taas hommat sujumaan, niin voisi mennä aika alamäkeä!

Jos on yksi lapsi vasta, niin ei luulisi nyt kuitenkaan olevan niin ylitsepääsemättömän rankkaa. Ehkäpä ihmiset tekevät niitä lapsia vääristä syistä ja väärään aikaan kun eivät sitten kuitenkaan muista että se lapsi on pääosa sitä elämää syntymän jälkeen.

Ja kyllä, tuntuu että en enää pärjää enää lapseni kanssa. Vika ei ole lapsessa, minulla on ihan muita sairauksia. Selvittämätön sairaus(?) joka painaa joka hetki. Pyörtymiskohtauksia, heikkoutta, en jaksa aamuisin edes hampaitani pestä. Miten siinä tilassa lähdet kauppaan tai ruokaa tekemään lapselle? Mies ei ymmärrä, vähättelee joka hetki, en saa rakkautta hellyyttä, koska en sitä ansaitse hänen mukaansa. Mies matkustelee useita kuukausia vuodesta ulkomailla työasioissa, joten olen käytännössä yksinhuoltaja. Olen elänyt jo monta kuukautta n. 800 euron kuukausituloilla, ja huomaa että vuokra on 600e. mies ei pysty tukemaan mitenkään, koska hänelläkään ei ole tuloja. Tällä hetkellä vuokrat rästissä, koska yhteiskuntakaan ei tue. Häätöä odotellaan, ja uusi vauva syntyy muutaman kuukauden päästä.



Parivuotiaani on kaikkeen syytön, mutta häneen puran kaiken. Huudan ja karjun kurkku suorana hänelle. En kestä pienintäkään vaistoinkäymistä tai kiukuttelua, olen käynyt käsiksikin häneen jopa syyttä.



Monta kuukautta olen vaan yrittänyt jaksaa tämän kaiken keskellä ja nyt alkaa tuntua että enää en jaksa hetkeäkään. Tämän juhannuksen jälkeen varaan ajan lääkärille ja pyydän masennuslääkkeitä, jotta jaksaisin olla parempi äiti lapselleni.



Niin että niin se vaan elämä heittelee, enkä usko että tämä tilanne on minun syytäni.

Mutta harvemmin kunnolla ensimmäisen 1-1,5-vuoden aikana, jolloin nuorin on vauva. Se on juuri raskainta aikaa monille kun vanhemmat lapset saattavat olla uhmaikäisiä tai paljon huomiota ja puuhaa vaativia. Siihen vielä vaativa vauva niin ei se lasten keskenään leikkiminen ihan heti helpota tilannetta.

kuulostaa aika itsekkäältä.Eli lapsi jää ilman sisaruksia kun äiti ei jaksa

eikä uskalla hankkia enempää lapsia.

Ihan oikeasti, toisen ja kolmannen kanssa osaa jo nauttiakin siitä

vauva-ajasta. Ei koko ajan kärsimättömänä odota kaikkia kyljelleen

kääntymisiä, kävelyä jne , päinvastoin aina hämmästyy että " joko se nyt tonkin osaa?" . Mua käy sääliksi ainoat lapset

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat