Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Olen tullut aivan yllättäen luomusti raskaaksi (takana vuosien lapsettomuus). Voisi kuvitella, että olisin aivan onneni kukkuloilla, mutta toisin nyt vain on. En ole enää pitkään aikaan haaveillut vauvasta, olen suunnitellut elämääni eteenpäin aivan toisella tavalla kuin niin, että saan vauvan. Meillä on aivan mahtava 1.5-vuotias lapsi jo (olemme sijaisvanhempia) ja minä olen ollut tähän tilanteeseen tosi tyytyväinen ja onnellinen, en ole enää kaivannut omaa biologista lasta reiluun vuoteen. Ja nyt sitten tein positiivisen raskaustestin!

Juttu vain on niin, että minä en ole onnellinen tästä asiasta, vaan pelkään aivan jumalattomasti. Pelkään tätä raskausaikaa ja erityisesti synnytystä! Voitteko kuvitella, pelkään jopa niin paljon, että toivoisin tämän menevän kesken! (Takana yksi keskenmeno, joka otti tosi koville. Miten mä nyt voinkaan toivoa keskenmenoa?) Mielessä käy jopa abortin tekeminen, mutta tiedän, etten siihen kykene varsinkaan sen jälkeen, jos vauvalta kuuluu sydänäänet. Auttakaa mua! Mä oon tosi peloissani ja ahdistunut, yöllä erityisesti asiat mietityttää. Ja älkääkä pliis tuomitko ja haukkuko mua, mä koen syyllisyyttä näistä tuntemuksistani jo aivan tarpeeksi..

Lienee turha mainita, että kärsin ahdistuneisuudesta ja jonkin asteisesta paniikkihäiriöstä...

Kommentit (11)

pelkään eniten että vauva kuolee..jotenkin kokoajan kuvittelen,että kun kuunnellaan sydänääniä,ei niitä sit enää löydykään:8 mulla on kokemus kohtukuolemasta rv 33 ja sen kokemuksen jälkeen olen pelosta huolimatta synnyttänyt norm alakautta ja kaikki meni upeasti! mutta nyt pelkään taas,vaikka kaks onnistunutta kokemusta on ytaustalla.ajattelin ottaa yhteyttä pelkopolille naikkarille..

Raskauteni on aivan alussa, vasta reilu viisi viikkoa täynnä... Mutta silti nyt jo pelkään niin hurjasti... Eniten pelkään kontrollin menettämistä ( se on ongelmani muutenkin elämässäni, pyrin kontrolloimaan kaikkea) ja kipua. Minua ei ole koskaan sattunut kovasti enkä ole ollut sairaalassa missään toimenpiteesä (paitsi inseminaatioissa ja lapsettomuus- sekä keskenmenotutkimuksissa). Eli en yhtän tiedä, mitä odottaa ja miten siihen suhtaudun. Raskaudessa minua ahdistaa se, että joku toinen on nyt ottanut haltuun ruumiini ja minä en voi tehdä tälle yhtään mitään... On paha olo kokoajan ja allergia vaivaa, kun en saa syödä lääkkeitä. Pelkään siis eniten sitä, että joku muu on ottanut kontrollin minusta ja kehostani kuin minä itse ja että olen koko ajan huonovointinen.

Tänäänkin päässäni on pyörinyt nämä ajatukset, en pysty nauttimaan mistään enkä tekemään mitään, kun koko ajan taka-ajatuksessa pyörii: " olen raskaana, tää on kauheeta, mä en halua tätä ja mulla on paha olo.."

Tuntuu,että olen aivan höyrähtänyt päästäni, kun en nauti raskaudestani niinkuin aina olin luullut tekeväni, jos joskus tulisin raskaaksi taas. Ja nyt, kun olen tullut, tilanne onkin aivan toisenlainen... Tämä on ärsyttävää.

Kiitos teille kommenteistanne ja rohkaisuistanne. Toivon, että minäkin pystyisin joskus nauttimaan olostani ja suhtautumaan tulevaan innostuneesti ja nauttien! =)



Lämmintä kesää kaikille!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla


Olen ns. vieraileva tähti tällä palstalla, en ole raskaana. Lapseni ovat 5- ja 3-vuotiaat. Tulin kurkkimaan synnytysjuttuja, koska kaiholla muistelen lasteni raskausaikoja ja jopa synnytyksiä, vaikka esikoista odottaessani minulla oli aivan hirveä synnytspelko!



Haluaisin nyt yrittää valaa sinuun rohkeutta.



Mitä pelkäät synnytyksessä eniten? Mikä raskausajassa mietityttää?



Minä pelkäsin lapsen kohtuun kuolemista, repeämistä, episiotomiaa, lapsen juuttumista, hirveää kipua ja kamalia toimenpiteitä. Kontrollinmenetys oli myös iso pelko, en voi itse olla oman itseni herra. Todella pitkään harkistin sektion vaatimista, mutta luovuin siitä kun mahan auki viiltäminen kuulosti sekin aika hurjalta...



Pelkoni vain kasvoi, kun ultrassa rv 39 sanottiin, että vauva olisi 4300G!! Ja synnytys käynnistyi vasta rv 42. Pelkäsin, että joudun punnertamaan 5kg mötikän.



Synnytys oli osittain pelottava, kivulias ja hyvin erikoinen tapahtuma. Mutta lapsen synnyttyä olin aivan mahdottoman ylpeä itsestäni ja innoissani, että SAIN kokea sen kaiken! Jo synnytyssalissa sanoin kätilölle, että minä tulen takaisin, aivan varmasti! Mikään ei voita sitä tunnetta, kun nujertaa pelkonsa :)



Esikoinen ei ollut ihan viittä kiloa, mutta neljä kuitenkin. Päänympärys oli huomattavasti suurempi kuin useimmilla vastasyntyneillä. Repesin hiukan, episiotomiakin tehtiin, mutta se ei yllättäen siinä tilanteessa ollutkaan niin kamalaa kuin etukäteen kuvittelin.



Sitäpaitsi nykyään kipulääkkeiden kirjo on mahtava. Älä usko kaikkia kauhutarinoita synytyksistä. Hyviä synnytyksiäkin on paljon, niistä vaan kuulee harvemmin. Kauhujutut saavat enemmän ihailevia katseita jo synnyttäneiltä ja kauhistuneita katseita synnyttämättömiltä, siispä niitä kerrotaan enemmän.



Toista lasta menin synnyttämään hiukan jännittyneenä, mutta en sentään pelännyt. Tiesin suurin piirtein, mitä odottaa. Nyt, kun kaksi lasta on maailmassa ja luultavasti lapsiluku täynnä, tunnen suurta haikeutta, että en saisi enää koskaan synnyttää. Uskomatonta, että ajattelen näin!! En ikinä olisi uskonut, jos joku olisi minulle sanonut silloin esikoista odottaessani, että " kuule, muutaman vuoden päästä oikein hingut synnytyssaliin" :D



Toivon sinulle rutkasti rohkeutta! Synnytyksen ihme on niin upea juttu, että sitä ei kannata pelon vuoksi väliin jättää!



Kysy mitä tahansa, jos haluat kysyä :)













hei,



Ymmärrän pelkosi raskauden suhteen. Itse olin aina sitä mieltä ettei minusta siihen hommaan olisi, mutta nyt toivon että olisin saanut kokea koko raskausajan alusta loppuun pitkän kaavan mukaan...laskettu aikani oli 13.3.06 ja jouduin joulukuun alussa sairaalaan lapsiveden menon vuoksi, siellä makasin 4 vko ja poika syntyi tammikuun alussa. Oli aikas hurjat ensimmäset viikot pojalla, mutta laskettuna aikana kotiin ja nyt reipas naurava pojan vesseli. Ja joka kerta, kun katson poikaa ajattelen kuinka olisin halunnut saada pitää hänet masussa loppuun asti, tuntea potkuja ja olla ylpeä odottava äiti. Ja joka kerta häneen katsoessani tunnen niin paljon rakkautta ja onnellisuutta tietäessä että poika on juuri minun liikkeet ja äänen tuntenut kaikista parhaiten pienen elämänsä aikana. Vaikka raskaus pelottaa ja hämmentää, niin ajattele ettei se ole enään yhtään hämmentävää ja pelottavaa siinä vaiheessa kun tunnet ensimmäisen potkun ja kun saat vauvan syliin ensimmäistä kertaa, asiat loksahtavat kyllä paikalleen. Ja mitä tulee synnytykseen, muista jokainen synnytys on omanlainen, omani oli alatie, supistuksen estotipoilla vielä synnytys salissa, lopulta ilokaasun ja epiduraalin kautta synnytykseen, mutta se tunne kun en tuntenut kipua vaan " pulpahduksen" pojan ulostulossa, se tunne oli maailman suloisin ja käsittämättömän arvokas. Ja toivon kokevani (heh, pitkän kaavan mukaan:) ) uudelleen raskausajan ja synnytyksen. Eli pelkää rauhassa, mutta ota pelko käsi käteen niin lopulta se lähtee pois ja jäljelle jää malttamaton ja onnellinen odotus pienen aarteen syliin saamisesta .))

Ymmärrän taasen tuntemuksesi, kun en itsekään ollut koskaan ollut sairaalassa tai missään toimenpiteissä. Osaltani voin sanoa, että onneksi on nykyinen kipulääkitys. mua auttoi myös todella paljon se että kävin tutustumassa synnytyssairaalaani. Ne oudot uhkakuvat siitä, että kaikille tehdään episiotomia sakset heiluen yms. haihtuivat. Suuri sairaala myös pieneni kun osastot olivatkin lopulta aika kodikkaita. Sitten myös tiesin miten sairaala suhtautuu kivunlievitykseen.

Mun täytyy myös sanoa, että nautin raskaudestani ihan vain loppuajalla. Mulla oli tosi kauhea pahoinvointi ja tuli tietynlainen pettymys, että en olekaan hehkuva raskaana oleva nainen joka juoksee 10 km päivässä. Loppuraskauden pikku kävelylenkit kuitenkin jo helpottivat.

Anna vain tunteidesi tulla. Eivät ne kai pidättelemällä muutu. Voisitko löytää itsellesi sopivaa hemmottelua tms. joka piristäisi. Mua auttoi hierojalla käynti, nukuin paremmin ja uskon, että auttoi myös synnyttämisessä.

Ja hei, niinkuin toinen kirjoittajakin sanoi, synnytys voi olla myös suht helppo. Mut löi aivan ällikällä kuinka helposti se pelkäämäni synnytys sitten menikään....vaikka sain kaikki mitä eniten pelkäsin, käynnistyksen, epparin ja pienen repeämänkin.



Voi kun voisin lähettää sinulle hyvän mielen. Joka tapauksessa rutistus ja tsemppiä!!!!



Kamala virhe oli päässyt viestiin, eli tarkoitus oli sanoa, mikä estää sen että meidän synnytykset ovat juuri niitä positiivia kokemuksia. Koska ne siis voivat ihan hyvin olla nimenomaan positiivisia, niitä joista yleensä ei puhuta.




Sinun negatiivisiin ajatuksiisi vaikuttavat nyt monet asiat:



1) " yllätys" raskaus, et ollut ehkä ajatuksissasi ehtinyt varautua tällaiseen? Varsinkin kontrollinmenettämiseplkoisille tällainen tilanne on shokki.



2) Raskauspahoinvointi+allergia, lisäävät kenkutusta.



3) Uuden ja tuntemattoman pelko, kontrollinmenettämisen pelko jne.



4) Raskaushormonit sekoittavat oloa lisää



Uskon, että kun jaksat sinnitellä jokusen viikon kaikki nuo asiat aklavat pikkuhiljaa hellittää. Alkuraskauden huonovointisuus (ja syksyn myötä kai allergiakin?) kun helpottavat, olen varma, että suhtaudut raskauteen jo aivan toisin.



Kun kuulet ensimmäisen kerran sydänäänet ja vatsakumpusi alkaa kasvaa, huomaat varmasti jo toisenlaisia aatoksia raskaudesta ja vauvasta. Jos tuollainen negatiivinen olo jatkuu, sinun kannattaa ihan avoimesti puhua niistä asioista neuvolassakin.



Kaikkea hyvää raskauteesi, mukavaa kesänjatkoa sinullekin! Olisi muuten mukava kuulla ajatuksiasi tässä matkan varrella lisää :) Käyn välillä kurkkimassa sinua.

pelkään synnytystä. Meilläkin raskaus oli yllätys, nyt vasta 9-10 vkoa takana. (Milloin sinulla on laskettu aika?) Monta vuotta siirsin houkuttelevia vauva-ajatuksia synnytyksen pelossa kauemmaksi. Ensin olin nii´in innoissani, mutta sitten iski paniikki, kun " muistin" mihinkä olin pääni pistänyt. Kysyin mieheltänikin, voisiko tämän peruuttaa, mutta oikeasti se ei ole vaihtoehto.



Ensimmäisessä neuvolassa kysyn pelkopolista ja sainkin ohjeet 12 vkon ultrassa ottaa asian puheeksi. Sinnittelen siis muutaman viikon. Hieman helpotti, pääsee kuulluksi.



Minä pelkään myös kontrollin menettämistä, sitä että jos ilmoitan etten halua että välilihaani leikellään, että se siitä huolimatta leikellään jne. Mieheni kanssa olemme sopineet, että hän pitää huolen synnytyssalissa, että kaikki menee niin kuin on sovittu. Se helpotti huomattavasti, tiedän että joku vartio etuani kun en siihen itse välttämättä pysty.



Pelko on hieman helpottanut, mutta edelleen paniikki iskee kun luen synnytyskertomuksia ja päätinkin nyt etten yksinkertaisesti lue niitä toistaiseksi. Pahimillaan lukeminen päätyy hillittömään itkemiseen ja panikointiin ja ajatuksiin siitä etten yksinkertaisesti pysty siihen...



Mutta siitä huolimatta tiedän että pystyn. Me kaikki synnytyspelkoiset pystymme. Joku kirjoitti, ettei hyviä synnytyskokemuksia juurikaan kuule. Se on totta. Synnytys tuntuu olevan statussymboli, mitä pahempi sitä parempi sillä on kehuskella. - Niitä kuitenkin on. Mikä estää, että juuri meidän synnytykset eivät olisi niitä positiivisia kokemuksia.



Voimia! Jos suinkin sinulla on mahdollisuus, soittele pelkopolille. Jos pääset sinne juttelemaan jo varhaisessa vaiheessa voisi pelko helpottaa ja saisit sen kontrolliisi. Itse ainakin panen toivoni siihen.

Älä vain itseäsi syyllistä ajatuksistasi. Mielstäni on tietynlainen shokki kun saa kuulla olevansa raskaana, vaikka lasta kuinka toivoisi. Itseäni auttoi tosi paljon se, että annoin kaikkien ajatusten tulla, myös sinun mainitsemasi abortti ja keskenmenoajatukset. Yritin sitten käydä yhden ajatuksen ja pelon kerrallaan. Raskaus on matka ja ei tiedä mitä sen aikana tulee. koin positiivisena sen, että kävin mielessäni monenlaisia seikkoja ja kun vielä 6 kk kohdalla tulleen synnytyspelon sain käytyä läpi ihme ja kumma lopuksi tulikin hyvä ja tyyni olo. Luulen että ajatuksesi ovat yleisempiä kuin ehkä molemmat me uskommekaan. Täytyy kliseenä todeta, että on tosi hienoa että aikaa on kaikki ne 9 kk. Enempi tai vähempi olisi huono!

Lähetän sinulle voimia ja hyvää vointia ja kaikki kyllä järjestyy, usko pois ;)



onnellinen äiti ja poika 4 kk (nukkuu juuri pyllypystyssä ja saa minut nauramaan)



Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat