Vierailija

Avioliittoa takana yli kymmenen vuotta ja kaksi ihanaa lasta. Mieheni on ollut hyvin dominoiva koko avioliittomme ajan, päättänyt häiden ajankohdan, ensimmäisen lapsemme syntymän (raskautumisenyrityksen aloittamisen ajankohdan siis), talon myymisen ja uuden rakentamisen jne. Aikanaan jäivät äitiyslomani käytännössä pitämättä, koska mies vaati panostamaan uraan. Ja nyt minulla onkin takana nousujohteinen ura, mutta hyvin ahdistavat työolosuhteet.



Viime aikoina olen opetellut pitämään pintani ja sanomaan miehelleni mielipiteeni enkä vain suostunut nöyrästi alistumaan, mikä on hämmentänyt päätäntävaltaa käyttämään tottuneen mieheni. Toivoisin kovasti kolmatta lasta, ja jos onnistuisimme, haluaisin pitää hyvin pitkän hoitovapaan ja keskittyä siihen, mitä itse arvostan eniten - äitiyteen. Mies kuitenkin ilmoitti, että kolmatta yritetään vain jos alan taas " kiltiksi" eli jos otan taas mieheni määrittelemäksi ajaksi nöyrän ja tottelevaisen vanhan roolini. Olen ihan maassa ja totaalisen väsynyt mieheni manipulointiin. Tämä oli vain viimeinen esimerkki tilanteestani.



Jos mieheni olisi huono isä, hakkaava tai pettävä puoliso, minulla olisi hyvä syy lähteä. Mutta hän on erinomainen isä ja muuten ns. moitteeton. En vain enää jaksa hänen määräysvaltansa alla. Välillä omat ajatukseni ovat alkaneet olla itsetuhoisia ja luovuttaisin, jos lapsia ei olisi. Kenen puoleen voisin kääntyä?



Kiitos kun luit vuodatukseni.

Kommentit (17)

Olen ap:n aviomies ja voin vahvistaa, että tosi vaikeaa on ollut. Meillä on 20 vuotta ikäeroa, minä olen leskimies. Tutustuimme aikanaan ja uskoimme ja vakuutimme toisillemme, että voimme ja haluamme olla yhdessä. Niin itse uskoin pitkän ja onnellisen avioliiton jälkeen - että pystyisin siihen uudelleen.



Ongelmaksi ovat nousseet lapset. Aluksi uskoimme ja vakuutimme toisillemme, että voimme olla yhdessä onnellisia. Ensimmäisen lapsen jälkkeen kuitenkin selvisi, että lapset ovat tärkein asia. Vaimoni halusi lisää lapsia ja minä en. Siitä lähtien asia on ollut välillämme - hän haluaisi lisää lapsia, mutta minusta tärkeintä olisi turvata lapsille turvallinen ja onnellinen koti. Hänestä kuitenkin äitiys on pääasia - minusta pääasia on vastuun kantaminen lapsista. Yhä koen olevani vastuussa jo aikuisista tyttäristäni, vanhemmuus on äitiyttä suurempi projekti.



Vaimoni närkästyi siitä (kuten ap:n viesti kertoo) että halusin ottaa tyttäreni hääsuunnitelmat huomioon suunnitellessamme omia häitämme. Minusta kun vanhemmilla ei ole oikeutta hylätä omia lapsiaan avioituessaan uudelleen, vanhemmuus on jatkuvaa vastuuta.



Samoin vaimoni (ap) suuttui minulle siitä, että raskaan uudisrakennusprosessin aikana en suostunut keskeyttämään yhteisesti aloitettua rakennushanketta, se olisi tuhonnut varallisuutemme. Siihen en suostunut. Vaikka en ole ollut innokaasti poikiamme hankkimassa, olen luvannut heistä huolehtia.



Elämämme on ollut ikäeromme vuoksi vaikeaa ja olen ollut valmis hyväksymään vaimoni avioliiton ulkopuoliset suhteet - minä olen jo 60v. Kuitenkin syntymättömillä lapsillakin on oikeudet - oikeus syntyä rakastettuna. Olemme ehkä nyt eroamassa, mutta vaimoni haluaisi kuitenkin minun vielä siittävän hänelle yhden lapsen. Asia pelottaa minua, sillä olen elänyt onnellisessa kodissa, samoin ovat lapseni, mikä tulisi olemaan tuon uuden elämä...



Kaipaan ap:tä ja toivon yhä, että voimme hänen ja poikiemme kanssa olla yhä yhdessä perhe. Hän kokee minut hirviönä, kun en suostu uusiin lapsiin. Viimeksi tänään pyysin häntä suostumaan perheterapiaan, jotta voisimme asiantuntija-avun turvin yrittää selvitä, toivoisin hänen voivan yhteiselämämme hyväksyä. Sanoin, että jos parisuhteellamme näyttäisi tulevaisuudessa olevan toivoa, voisi sitten olla aika harkita lastakin. Mutta siinä järjestyksessä. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta lapsella pitäisi olla oikeus kotiin ja vanhempiin. Niin haluaisin.

Varmaan juuri tämä epävarmuus ja (aiheeton) mustasukkaisuus johtaa tähän dominanssin hakemiseen ja pyrkimykseen alistaa sinut henkisesti.



Ota yhteys vaikka paikkakuntasi perheneuvolaan, hae itsellesi apua, ammattitaitoinen kuuntelija ja/tai neuvoja, jos et vielä eroon ole valmis. Jotain on kuitenkin tehtävä, noin et voi elää loppu elämääsi! Usko pois, joko teidän on erottava tai sitten asioiden on muututtava. Keinolla tai toisella.



-8

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Parisuhteenne ei vaikuta tasapainoiselta, kahden toisiaan kunnioittavan aikuisen liitolta. Olet siitä pyristellyt pois, mutta miehesi ei halua saavutetuista eduistaan luopua. Eläminen on elämistä varten ja jokainen on oman onnensa seppä. Jotta et koe olevasi vankilassa omassa kodissasi on kissa nostettava pöydälle ja otettava asiat keskusteluun. Mikäli mies vaan lähtee mukaan, niin menkää parisuhdeterapeutille. Mikäli mies ei suostu, niin mene yksi terapeutin luo juttelemaan. Jos vaan hyvä terapeutti osuu kohdalle, niin uskon, että näet, että sinun oma hyvinvointisi on tärkeää koko perheen hyvinvoinnin ja siten myös lasten hyvinvoinnin kannalta.



Oletko muuten miettinyt, että millä keinoin mies saa sinut hänen tahtoonsa taipumaan? Tuossa yllä nyt oli tuo räikeä esimerkki kiristämisestä (mikä minusta ei kuulu lainkaan parisuhteeseen), mutta onko jotain muuta miten hän valtaa sinuun käyttää? Miten hän pakotti sinut uraa luomaan? Onko yhteisiä taloudellisia velvotteita?

Ja jos et voi tai se ei muuta asioita mitenkään, mieti miten haluat tai miten voit elämäsi elää...Siis koko loppu elämäsi (!)

Voitko olla suhteessa, jossa mies aina ja jatkuvasti " määrää tahdin" . Itse en voisi elää kenenkään komenneltavana ja henkisessä remmissä. Mielestäni suhteen toimivuutta ei voi verrata suhteisiin, joissa petetään tai hakataan. -Sellainenhan pitäisi olla itsestäänselvästi pois laskuista! Kyllä suhteessa pitää olla kaikin puolin onnellinen ja henkisesti hyvinvoiva, jotta se on jäämisen arvoinen!



Ja kyllä se äidin henkilökohtainen hyvinvointi aina myös heijastuu lapsiin. Ei ihmissuhdetta voi loputtomiin jatkaa vain siksi, että mies on lapsien isä ja siinä tehtävässä " ihan ok" . Kyllä sinun miehesi pitää olla tarpeeksi hyvä juuri sinun miehenäsi -lapsia tai ei- jotta sinä voit olla tyytyväinen elämääsi.



Puhu miehelle avoimesti tarpeistasi. Ihan tosi. Ja jos se ei riitä, mieti minkä verran itse tarvistet ja haluat ollaksesi tyytyväinen. Sinulla on velvollisuus myös itseäsi kohtaan; pitää itsesi onnelisena. Oman elämäsi ja myös lastesi takia.

kanssa, mutta hän näkee asiat totaalisen toisin. Hän epäilee, että petän, lukee siksi postini, sähköpostini ja selailee kännykkäni tiedot. Hänestä se on ihan luonnollista, ja olen siihen jo aivan alistunut - eihän minulla ole mitään salattavaa. Raskainta on se, että hän tulkitsee välillä viestini harvoille ystävilleni miten haluaa, ja on varma, että minulla on tai on ollut joku toinen. Elämä tuntuu välillä olevan yhtä anteeksi pyytämistä. Tuntuu, että vähistä ystävistä - kokonaista kaksi kappaletta - luopuminen on liikaa vaadittu, vaikka en ystävilleni voikaan omista ongelmistani puhua.



On järkyttävää huomata, että en kykene lähtemään tästä avioliitosta.



- Ap

Olen ap:n rakastaja, ja minua on höynäytetty pahemman kerran. Olen 55-vuotias ja ap kertoi kaipaavansa kokemusta elämäänsä. En tiennyt olevani vain se nuorempi kaveri sieltä jostain. Lisäksi luulin saavani joskus ap:n omakseni ja ja hänen kaksi ihanaa tytärtään. Nekö ovatkin poikia? Hui kauhistus.



Miten ap:n puoliso pääsi minusta selville? Ap lupasi tuhota kaikki tekstarit ja lähettämäni viestit, väittää löytäneesä kadulta lähettämäni ruusupuskat ja saaneensa tyttökaverilta lahjaksi timanttikorut, joita olen hänelle vuosien petosprosessin aikana lahjoittanut.



Minua on huijattu. Törkeästi.

Pikkuisen veikkaisin, että olet niin sisällä tuossa tilanteessa ettet itse näe että keskivertoparisuhde tai perhe-elämä ei todellakaan ole tuollaista. Sinulla on ihmisarvo ja jos toinen saa noin paljon pahaa oloa sinulle alistamalla sinua, niin tarvitset todellakin ulkopuolista apua. Koita löytää itsellesi todellakin joku hyvä terapeutti, jonka avulla näet, että pystyykö tuota tilannetta muuttamaan tai onko sinun siitä tilanteesta lähdettävä. Tuollaisena ei tilanne voi todellakaan jatkua, sen ole velkaa yksistään lapsillesi, vaikka tuntuisi siltä, että vielä itse jaksaisit (mitä et kyllä sinäkään enää kauan tekisi). Mikäli kumppanillasi on luonnehäiriö, niin sen muuttaminen on jo vaikea juttu. Jos taas kumppanisi ja sinun elämä on vaan ajautunut tuommoseen vähin erin, niin ehkä teillä on toivoa, mutta ulkopuolisen apu on siinäkin varmaan välttämätön. Onko teillä ollut ihan alusta asti muuten tuollaista?

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat