Vierailija

Miettinyt paljon tuota kysymystä. Elän onnellista elämää, mutta en tunne sitä, en ollenkaan. Koko ajan nyppii joku. Jos ei mies niin lapset, jos ei lapset niin jokin muu. Saan paljon apua mieheltä, mutta tuntuu että mikään ei riitä. MInulla on paljon läheisiä, jotka auttavat ja ovat elämässäni läsnä. Myös ystäviä läheisiä on lukuisia ja ystäviä vähän kauempaisikin useita. En siis ole yksinäinen. SIlti tunnen yksinäisyyttä. Olen korkeasti koulutettu. Sekö tässä onkin ongelma, että sitä on liian fiksu tiedostaakseen kaiken joka hetki ja kybällä. MItä tämä elämä oikeasti teille muille on. Osaatteko oikeasti nauttia hetkistä. MInäkin osaan, mutta vain sekunnin. En kyllä tiedä mitä tehdä, kun haluan tuntea sen onnellisuuden, joka elämässäni oikeasti on. En myöskään koe olevani masentunut, toimin ja arki pyörii hyvin. väsynyt tietysti olen välillä kahden pienen lapsen kanssa. SIlti.

Kommentit (19)


Jos et, suosittelen aloittamaan. Ota riipaisevimmat ihmiskohtalot nauhalle. Joka kerta, kun epätyytyväisyyden tunne omaa elämää kohtaan hiipii, kaiva joku nauhoista esille ja katso pätkä. Taas hetken aikaa muistaa olla onnellinen omasta hyvästä elämästään.



Toisaalta onnellisuuden avain on juuri äsken mainitussa: on tyytyväinen siihen mitä on!



Vastaus kysymykseesi: olen kai suhteellisen onnellinen, mutta toisaalta jos asiaa kävisin analysoimaan, voisin huomata, etten oikeasti olekaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei tietenkään onni ole koulutuksesta kiinni. MIetin vain omalla kohdallani sitä, että olen ammatillisesti siinä, missä haluankin. MInulla on haastava, mutta silti vapautta antava työ, josta nautin suuresti. Lapseni ovat ihania, samoin mies. Kaikki oikeasti on elämässäni hyvin ja oikeastaan loistavasti. MOni vaihtaisi varmasti paikkaa kanssani. Luulleen että onpa toi onnellinen :). En silti tunne onnea. JOka hetki kalvaa jokin. Kuinkahan minut on kasvatettu, kun tunnen näin? MIksi olo elämän suhteen riittämätön.



Painoa voisi tietysti pudottaa niin olisi kaikki mallillaan, mutta ei tämä tyytymättömyys siitä tule ei. Äh.



Ihana päivä ollut, joten eipä tätä tyytymättämyyttä kannata jäädä maistelemaan. On vain elettävä ja tehtävä mukavia juttuja siten kuin mahdollista.



dokumenttejakin katselen ja todella hetken sitä on onnellinen. Ei sekään kuitenkaan autuaaksi tee ja avaa silmiä siten että ne ei koskaan uudestaan sulkeutuisi.



Kai mun vain kuuluu olla tällainen. Sääli vain läheisiä, kun se joskus näkyy ulospäinkin väistämättä.



AP

Miksi olen näin ahdistunut vaikka olen periaatteessa onnellinen? Tai en pysty kokemaan sitä onnea johon tiedän olevan kaikki edellytykset.



Olen kohta 36-vuotias, ja nyt vasta on ruvennut tuo ongelma helpottamaan. Olen tajunnut, ettei maailma oikeasti tule valmiiksi. Ei tule sitä päivää, kun kaikki asiat on aivan viimeisen päälle hienosti ja elämä täydellistä. Olen oppinut valitsemaan kokemuksia tekemisen sijaan. Nytkin miellä on aivan kamala sotku joka puolella, ikkunoita ei ole pesty kahteen vuoteen ja ne on todella törkeän likaiset. Mutta tänään olen kokenut ihanan hellepäivän. Olen istunut portailla ja ollut tekemättä yhtikäs mitään. Ehkä meillä on sitten ikkunat pesemättä 3 vuotta, mutta tuskin suren sitä haudassa niin paljon kuin menetettyä ihanaa hellepäivää.

Koko ajan ei tarvitse tiedostaa. Ota selvää meditaatiomenetelmistä ja ala harjoitella jotakin niistä.



Itse elän jatkuvasti yhä zeniläisemmin. Vaihdoin vaativan työn helpompaan, jotta ei tarvitse koko ajan stressata ja perheelle jää enemmän aikaa. En enää seuraa kaikkea enkä välitä kaikesta. Oikeasti tärkeitä asioita on vain vähän.

Olen perusonnellinen ja tyyväinen ihminen, vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni ei helpoimmasta päästä olletkaan...tai ehkä juuri siksi.



Onnellisuus ei ole " fiksuudesta" kiinni. Minulla on kaksi loppututkintoa yliopistosta, mutta ei onni siitä riipu. Kyse on omasta elämänasenteesta ja kyvystä tarttua hetkeen ja iloita siitä, mitä juuri nyt on. Rakastan elämää, ystäviäni, perhettäni, työtäni...kesää, lomaa....kaikkea.

Toisaalta tuntuu että se on vähän niin kuin uhkailis itseään. Jos et ymmärrä olla onnellinen, niin... Tai jotain. En usko että tuolla lailla pystyy piiskaamaan itseään onnelliseksi. Uskon että onni lähtee muista asioista kuin siitä että tietää muilla olevan huonnommin. Sitten kun itse on tasapainossa, ymmärtää kyllä olla onnekkuudestaan kiitollisempi. Näin ainakin mulla. Eli ensin tulee se tasapaino, sitten aito kiitollisuus, tunteella. Ei niin päin että yritän pakottaa itseäni järjen avulla ja syyllistämällä kiitolliseksi.


On hyvä mies, ihanat muksut, ihania ystäviä, läheinen suku, on oma koti, on rahaa ja elämä tuntuu mukavalle.



Osaan nauttia elämästä, ottaa ilon irti pienistäkin hetkistä, olla onnellinen vaikka siitä kun vauva pudottaa tutin lattialle ja nauraa makeasti päälle :) En tunne olevani yksinäinen, minulla on mukavia harrastuksia.



Toki niitä ei hyviä juttujakin on, esim lapsen sairastelut, mulla ei ole koulutusta, isäni on kuollut ja läheinen ystävä kärsii tällä hetkellä pahoista huumejutuista. Välillä mietin elämän kurjia puolia - heitä joilla ei mene hyvin. Osaan asettua heidän asemaansa ja voin pahoin, koska olen herkkä.



Mutta kaikin puolin elämä on todella ihanaa. Kaikista ihaninta ja rikkautta ne läheiset ihmiset.



Osaan arvostaa elämää ja olla onnellinen. En pelkästään unelmoi, vaan toteutan haaveitani ja teen elämästäni minun näköistä. Sellaisen elämän, jossa minä viihdyn ja joka on minun tyyliseni.



Tykkään lukea niitä pikkukirjoja, joihin lueteltu pieniä asioita, jotka tekevät onnelliseksi. Niistä tulee hyvä mielikin :)

Mutta vanha sanontahan kuuluu, että ihminen ei ole KOSKAAN tyytyväinen, aina jotain on. Mun elämässä se on se antoisa työ, jota nyt metsästän. Toisaalta olen aatellut, että heti kun se löytyy, tapahtuu elämässäni jotain kamalaa, esim lapsen tai miehen menetys. Koskaanhan asiat ei voi olla LIIAN hyvin.

Mä nautin elämästä. Ihan vaan siitä että mula on hyvä mies ja terveet lapset. Välillä pitää oikein pysähtyä miettimään ...voisin olla lapseton, tai yksinhuoltaja, tai lapseton sinkku, tai juoppo... Mulla on kaikki oikeesti hyvin. Rahaa vois olla enemmän, työpaikka vois olla parempi.. ainahan sitä jotakin löytyy jos oikein mietii. Mutta kuitenkin, kaikki on tosi ookoo.

Oikeesti ei oo mitään suurempia huolia, välillä vaan osaa nauttia siitä kun kaikki on hyvin, ja välillä ei.



Mullakin on terveet maailman ihanimmat lapset ja hyvä mies (välillä maailman ärsyttävin), läheiset välit sukulaisiin ja pari hyvää ystävää eikä ketään riitapukaria. En ole korkeasti koulutettu mutta ihan sopivasti niin että duunissa viihtyy ilman liikaa stressiä, palkkakin on hyvä.

Kaikki elämäs alkaa olemaan mallillaan. On talo maalla, on terveet lapset, rakastava mies omat ihanat lemmikit jne. Mitään muuta en tähän enää oikeastaan tarttis.

Vierailija:

Lainaus:


Toisaalta tuntuu että se on vähän niin kuin uhkailis itseään. Jos et ymmärrä olla onnellinen, niin... Tai jotain. En usko että tuolla lailla pystyy piiskaamaan itseään onnelliseksi. Uskon että onni lähtee muista asioista kuin siitä että tietää muilla olevan huonnommin. Sitten kun itse on tasapainossa, ymmärtää kyllä olla onnekkuudestaan kiitollisempi. Näin ainakin mulla. Eli ensin tulee se tasapaino, sitten aito kiitollisuus, tunteella. Ei niin päin että yritän pakottaa itseäni järjen avulla ja syyllistämällä kiitolliseksi.








Tottahan tuokin, mitä kirjoitit. Ihanteellisin tapa on tulla onnelliseksi toista tietä, oivaltamalla sen itse, ilman dokumentin pätkiä.



Omalla kohdallani olen tosin huomannut nuo dokumentit erittäin hyviksi. Elämäni on sisältänyt enemmän huonoja kuin hyviä asioita (siltä tuntuu) ja välillä on todella vaikea repiä onnellisuutta mistään. Kun näen kuvanpätkää vielä kurjemmista oloista, muistan taas että asiani voisivat olla PALJON huonomminkin.



Ehkä nuo dokumentit olisivat ap:lle hyvä " pikakeino" ensin palautua maan pinnalle ja koettaa siitä alkaa etsimään aitoa, sisältä pulppuavaa onnen tunnetta. Minäkin olen sillä samalla tiellä :)



10

olen todella onnellinen,parisuhde ei tässä iässä ole enää sitä ruusuisinta aikaa,ensimmäinen kaivattu lapsenlapsi syntyi pari viikkoa sitten,meillä molemmilla työpaikat,vuokra-asunto,oma mökki,ei velkaa,terveys joskus falskaa mutta tyytyväisiä ollaan yhdessä

Mielestäni osaan ottaa hetkestä kiinni ja tuntea onnellisuutta tavallisena päivänä. Minulla on mies ja lapsi, olen myös korkeasti koulutettu. Koen, että minulla on kaikki mitä tarvitsen ihan tässä lähelläni. En kaipaa mitään lisää. Eiköhän se ole omista elämänarvoista kiinni: mille osaa antaa arvoa.



Olin aikaisemmin stressaavammassa työpaikassa. Silloin mietin hiukan samansuuntaisia juttuja kuin sinä. Miksi en tunne olevani onnellinen, vaikka minun pitäisi tuntea niin kaiken järjen mukaan. No, en tuntenut olevani edes henkisesti väsynyt, vaikka kuitenkin olin. Olisiko sinun kohdallasi myös kyse tästä?

sanoa että olen onnellinen.

Elämää on sen verran eletty ja kaikkea koettu että tiedän mitä on kun on onneton ja kaikki on huonosti.



Nyt vihdoin olen tyytyväinen elämääni ja olen onnellinen!

joka tuntee näin. Minun tyytymättömyyteni juontaa kyllä siitä, että omaa aikaa ja rauhaa ei juurikaan ole ja hiljaisuus on minulle henkireikä. Nuorin lapsemme roikkuu minussa koko ajan kiinni, ja annan hänen niin tehdä, mutta kyllä se silti omaa mielenterveyttäni nakertaa. Parisuhde on ok, mutta yhteistä aikaa ei ole. Koulutus ja työasiat ovat ihan viturallaan, mutta korjailen asianlaitaa pikkuhiljaa.



Minäkin nautin silti hetkistä. Sellaisista, jotka saan viettää mieheni kanssa kahden jossain kaukana lapsista ja kaukana normaaliarjesta. Mutta sitten iskeekin jo ikävä lapsia ja hetki on pilalla.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat