Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

kun synnytin oman pienen enkelipoikani. Raskausviikolla 17. Pienokainen oli kuollut jo rv 13-14, ja monta viikkoa kannoin häntä sisälläni autuaan tietämättömänä pienen poikani kuolemasta. Tai tiesinhän minä; koko ajan jokin kertoi minulle että kaikki ei olekaan ehkä hyvin. Esikoiseni oli tuolloin puolitoista vuotta ja edellinen raskaus oli mennyt hyvin, kuin oppikirjojen mukaan ja tämä ei ollenkaan. Koko ajan oli tunne että mitenkähän tämä... Eka ultra näytti kuitenkin pienokaisella olevan kaikki hyvin ja hän vilkkaana masussa potkiskeli. Uskalsin hetken hengähtää.



Kaksi vuotta. Silti en pysty unohtamaan omaa pientä poikaani ja sitä tunnetta kun huomasin että kaikki ei olekaan hyvin, kun aloin vuotaa ja hetken päästä ne tylyt lääkärin sanat: ei ole teille vauvaa tulossa. Ne tunneilta, vuorokausilta tuntuvat sekunnit ja minuutit, kun odotimme tuomiotamme.



Näinhän minäkin sen: monitorilta elottoman sikiön: pienokaiseni, niin täydellinen ja - niin hiljainen ja eloton. Seuraavana aamuna synnytin hänet, yön tekivät sairaalan tabletit tehtävänsä, aukoivat pienelle enkelilleni tilaa tulla ulos äidistään, aukoivat tietä, riistivät minulta vauvani. En olisi millään luopunut hänestä, yritin pidätellä viimeiseen asti, ole minussa vielä hetki, äiti ei halua luopua sinusta- Ja viimein sairaalan kylmä metalliastia, johon sinut synnytin. Kuului vaan kylmä kolahdus- ja siihen synnyit. Luoja, olisit kyllä ansainnut pehmeämmän syntymän kuin tämän.



Mitään syytä ei kuolemaasi löytynyt, et vain jaksanut elää.



Kaksi vuotta ja äitisi itkee yhä. Viime vuoden vuosipäivä oli karmea, tunsin että ulkopuolista apua tarvitsen. Vaikka meille olikin tämän jälkeen syntynyt suloinen tyttö, todella vaikean raskauden jälkeen hänkin.



Huomenna on syntymäsi vuosipäivä, ja jälleen laitan sinulle ja sinun muistollesi valkoisen kynttilän koko päiväksi palamaan takan reunalle. Sen Sinä vähintään ansaitset, ja nämä tuhannet Äidin ja Isän kyyneleet. Annoit ja opetit meille enemmän kuin kukaan muu ihminen koskaan ikinä.



Myötätuntohalaus kaikille valitettavan monille jotka joutuvat tämän tuskan joutuvat kohtaamaan. Ehkä tuska joskus hellittää mutta unohdu se ei ikinä.





Kommentit (3)

Minäkin synnytin viikolla 14. Todella järkyttävä kokemus, joka ei varmasti unohdu. Mulla on tapahtumasta aikaa vasta reilu kuukausi eikä mene päivääkään etten ajattelisi asiaa. Joka viikko tulee itkettyäkin. On olo jo vähän helpottanut mutta hirveä pelko jyllää ajatuksissa, että jospa en koskaan enää tulekaan raskaaksi tai saa tervettä lasta. Ehkä tämän kanssa oppii elämään mutta nyt on sellainen olo, että miksi meille kävi näin!? Enkä haluaisi elää tämän ajatuksen kanssa.

Voimia sulle!!

On niin surullista lukea näitä tarinoita, mutta se tuo itselleni jonkinlaista lohtua... minä en olekaan ainoa, jolle on käynyt jotain näin kamalaa. Tänään on 5 kk siitä kun meidän enkeli-tyttömme syntyi. Raskausviikoja oli 20+5 ja kun synnytys käynnistettiin, tyttö eli vielä. Kuolleena hän sitten kuitenkin syntyi. Kamalaa, jos jotenkin olisikin selvinnyt hengissä ja sitten vaan annettu kuolla siihen alusastiaan...



Itse olen selvinnyt tästä ihmeellisen hyvin. Meillä on toiveissa uusi vauva, mutta takaraivossa jyskyttää koko ajan pelko siitä, että taas käy näin. Keskenmenolle ei löytynyt mitään syytä.



Voimia teille, koskaan näitä enkeleitä emme unohda, mutta surun ja tuskan kanssakin oppii elämään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen myös kokenut saman. Lokakuussa 2001 synnytin 15 viikkoisen kuolleen pojan ja huhtikuussa 2002 synnytin 15 viikkoisen kuolleen tytön. Vaikka meille on syntynyt se kauan odotettu pikkukolmonen (tammikuussa 2005) silti aina silloin tällöin palaan tänne keskenmenopalstalle kuin vanhasta tottumuksesta. Kuopusta odottaessanikin avasin aina ensin keskenmeno-palstan ja vasta sen jälkeen menin odotus-puolelle. Pelkäsin koko raskauden ajan että keskenmeno taas tulee.



Nuo kuolleen lapsen synnytykset ovat tähän astisen elämäni kauheimmat kokemukset. Muistan kuinka molemmat tuotiin minulle pakastusrasiassa katsottavaksi ja hyvästeltäviksi :`(



Niin pieniä ja niin kauniita ja ennenkaikkea Minun Lapsiani. Monesti olen miettinyt millaisia heistä olisi tullut. Kuinka paljon muistuttaisivat sisaruksiaan yms. Heidän elämänsä oli hyvin lyhyt, mutta suuren jäljen he ehtivät jättää vanhempiensa sydämiin.



Voimia teille joilla asia on nyt akuutti. Suru helpottaa aikanaan ja muuttaa muotoaan. Koskaan se ei kokonaan katoa mutta sen kanssa oppii elämään.







Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat