Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Kertokaapa, mitä ajattelette. Oletteko onnistuneet isommankin perheen kanssa vastaavassa tilanteessa?



Olen aina ajatellut, että haluan lapsia ja mieluummin useamman kuin yhden. Esikoisemme on 2,5-vuotias ja olen alkanut kuumeilemaan hänelle sisarusta. Mieskään ei ole varsinaisesti ajatusta vastaan, mutta parisuhteemme ja taloutemme eivät ole kovin vakaalla pohjalla.



Esikoisemme oli onnekas vahinko. Olimme seurustelleet vain 5 kuukautta (etäisempiä tuttavia olemme pidemmältä ajalta), kun sain tietää olevani raskaana. Olimme pitäneet matalaa profiilia seurustelun suhteen, ja monet tuttavamme saivat tietää meidän olevan pari, samalla kun kuulivat raskaudestani. Esittelimme toisemme vanhemmillemme alkuraskauden aikoihin.



Muutimme nopeassa tahdissa yhteen suurehkoon vuokra-asuntoon. Olin itse paljon miestäni aloitteellisempi yhteenmuuttamisessa, ja asiasta jäi sellainen maku suuhun, että hän oli mukana siinä vaiheessa osittain vain velvollisuudentunnosta. Raskaus sujui fyysisesti hyvin, pahoinvoinnit ym. jäivät kokonaan kokematta. Tunsin myös voimakasta iloa ja ylpeyttä ¿masustani¿, osallistuin erilaisiin mammajumppiin ja valmennuksiin ¿ mieskin kävi normaalin synnytysvalmennuksen lisäksi yhden ylimääräisen valmennuksen. Odotusaikaa varjosti kuitenkin se, että olin itse ylikuormitettu silloisessa työssäni (lomaa ei ollut raskauskesänä kuin viikko) ja mieheni elämä oli myös hyvin kiireistä, sillä hän opiskeli työn ohessa. Jäädessäni äitiyslomalle olin niin väsynyt, etten enää oikein jaksanut muuta kuin valmistella kotia ja varusteita vauvaa varten. Parisuhteen hoitaminen jäi raskauden edetessä retuperälle eikä seksikään oikein jaksanut kiinnostaa (siis minua, miestä kyllä sitäkin enemmän).



Synnytys sujui ilman suurempia vaikeuksia. Mies oli mukana ja aloittelimme vauva-arkea sairaalan perhehuoneessa. Mies piti myös isyysloman ja oppi omaksi yllätyksekseenkin vauvanhoidon salat melko nopeasti. Kun isyysloma oli ohi, olin aika paljon kahdestaan vauvan kanssa, sillä opiskelun ja työn yhdistelmä venytti mieheni päivät pitkiksi. Jässikkä oli valveilla ollessaan oikein aurinkoinen, söi rintamaitoa hyvällä ruokahalulla, mutta nukkumaan rauhoittuminen oli hänelle hankalaa. Univelkaa kertyi lähinnä minulle, sillä pitihän miehen jaksaa päivisin työt ja opiskelut. Minulle tarjottiin työtä (aiempi työ ei ollut vakituinen), kun lapsemme oli kymmenen kuukautta. Emmin, mutta taloutemme epävarmuus sai minut tarttumaan tilaisuuteen ¿ miehenikään työ ei ollut vakituinen. Lopullisesti asian ratkaisi se, että isovanhemmat lupasivat auttaa lastenhoidossa (anoppini jopa asui meillä osan viikosta), ja lapsen tarhaan meno lykkääntyi muutamalla kuukaudella. Olemme saaneet hoitoapua isovanhemmilta myös lapsen aloitettua tarhan.



Olin valmiiksi melko uupunut aloittaessani uuden työn. Pian selvisi, että työssä vaadittiin jatkuvasti ylitöitä. Työyhteisö oli kyllä mukava, mutta sillä ei ollut varaa palkata tarpeeksi työntekijöitä työmäärään nähden. Mieheni työ- ja opiskelukiireet jatkuivat edelleen ja arjen pyörittäminen oli välillä todella haasteellista. Lapsemme sopeutui tarhaan onneksi hyvin, mutta kotona uhmaikä alkoi painaa päälle jo varhain (jässikkä on erittäin voimakastahtoinen ja temperamenttinen) ja univaikeudet jatkuivat. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen oli totaalisen väsynyt - en oikein edes muista tuosta ajasta mitään - mutta onneksi tilanne hieman laukesi, kun saatoin pitää kesällä lomaa ja mieheni sai opiskelunsa valmiiksi ja ehti osallistua enemmän kotitöihin. Työtilanne jatkui hurjana omassa työpaikassani aina siihen asti, kun oma, jo alun perin määräaikaiseksi tietämäni työsuhde loppui muutama kuukausi sitten. Kaiken kaikkiaan molempien vanhempien työssäkäynnin ja perhe-elämän yhdistämisestä ei jäänyt kovin hyvää kokemusta meidän perheessä.



Mieheni vakinaistettiin onneksi, kun hän sai opintonsa valmiiksi. Päätimme oman työsuhteeni lakattua, että nyt on minun vuoroni saattaa opintoni päätökseen. Lapsemme on jatkanut tutussa tarhassa, minä olen käynnistellyt opintojani uudelleen ja tehnyt vain vähäisiä osa-aikatöitä. Vaikka tilanne tavallaan helpotti (tai ehkä juuri siksi) parisuhteemme päätyi todella riitaisaan jamaan ¿ oli kuin kaikki kiireen ja uupumuksen keskellä kaivelemaan jäänyt olisi yhtäkkiä ryöpsähtänyt ulos. Miestäni tuntuu harmittavan erityisesti se, että hänellä ei ole ollut aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa yhtä paljon kuin poikamiehenä, kun työt ja kotityöt painavat päälle. Lapsenhoidosta hän kyllä pitää ja tekee siinä vähintään oman osansa, vaikka myöntääkin pienen uhmailijan kanssa ¿taistelemisen¿ välillä erittäin rankaksi. Itse olen huomannut, että minua häiritsee se, että mielestäni mieheni on enemmän sitoutunut perheeseemme kuin itse asiassa minuun (olisimmeko ollenkaan yhdessä, jos meillä ei olisi lasta jne.), ja hän tuntuu kaipaavan enemmän harrastuksiaan kuin sitä, että meillä olisi edes joskus kahdenkeskistä aikaa. Olemme (minun aloitteestamme) menossa juttelemaan perheterapeutille, sillä en halua lapseni varttuvan ainaisten riitojen keskellä.



Onko tällaisessa tilanteessa ihan vastuutonta edes haaveilla toisesta lapsesta? Jos alkaisimme yrittää lasta melko pian, voisi olla mahdollista siirtyä opiskelusta suoraan äitiyslomalle vieläpä siten, että ehtisin valmistua ennen lapsen syntymää ja saisin kunnon äitiyspäivärahaa vuoden 2005 tulojen perusteella (eikös päiväraha lasketa 2005 perusteella lähes vuoden 2007 loppuun). Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, että puhun rahasta ja toisesta lapsesta samassa lauseessa. Jollainhan sitä täytyy elääkin, varsinkin kun olemme suunnitelleet jotain pysyvämpää asumisratkaisua kuin nykyinen vuokra-asuntomme. Mieheni on niukin naukin keskituloinen (ns. kutsumusammatti) ja minulla on luultavasti valmistuneenakin vuosien pätkätyöt edessä. Säästimme urakalla, kun olimme molemmat töissä, ja varsinkin minä (ei niinkään mies) haluaisin käyttää rahat pysyvämmältä tuntuvampaan kotiin.



Miehenikin periaatteessa toivoo, että lapsemme saisi joskus sisaruksen ja että ikäero ei venyisi hirveän suureksi. Hän empii varsinkin asian taloudellista puolta ja on myös kantanut huolta minun jaksamisestani, kun muistaa ¿ykkösen¿ yökonsertit. Itse luulen, että talous lutviutuisi kyllä jotenkin, kun edes toisella on vakityö, ja jaksaisimme molemmat yökukkumiset ym. nyt paremmin, kun mieheni ei ole pakko venyttää päiviään myöhään iltaan. Minua epäilyttää enemmän, että parisuhteemme ei kestä ainakaan toista samanlaista rumpaa töiden ja pikkulapsielämän yhdistämisestä. Ehkä homma voisi toimia, jos olisin nyt pitempää lasten kanssa kotona (en kokemuksieni jälkeen ainakaan kaipaa heti työelämää) ¿ luulen, että säästämään tottuneina ihmisinä se olisi meille jopa taloudellisesti mahdollista. Saa nähdä, rohkaistummeko syksyn mittaan yrittämään toista lasta ja suodaanko meille sellaista (yhdestäkin olen toki kiitollinen). Paljon varmasti riippuu siitä, onnistummeko puhumaan asiamme kuntoon terapeutin pakeilla.

Kommentit (6)

jotain ajatuksia, mitä tuli mieleen. Vaikeaa on tietysti sanoa juuri teille sopiva ratkaisu, mutta jotain suuntaa ehkä tässä?

-terapia, hyvä! parisuhde kuntoon, ei se uudella vauvalla korjaannu

-opiskelijasta äippälomalle -> saat luultavasti minimin. eli pitäs keretä valmistua, olla vaikka työttömänä kuukaus ja sitte voit jäädä äippälomalle. Kelasta varmaan tarkemmat tiedot löytyy, mutta opiskelija vaikka tienais kuin hyvin, ni aina minimi!

- automaattisestihan raskaus- ja imetysaikanakin mies jää vähemmälle huomiolle, ne on ne hormonit ;) Eikä sitä monellakaan perheellisellä ole aikaa huidella pitkin poikin harrastamassa, kummallekin vähän jotain omaa aikaa, että jää sitä perheen keskistäki aikaa =) tärkeysjärjestys!

Ne sekä jo tuon ylipitkän sepustuksen kirjoittaminen selvittivät ajatuksiani. Ehkä on niin, että parisuhteemme ja perhe-elämämme kaipaa jonkinlaista rauhoittumisvaihetta, elämää ilman megasuorittamista ja ainaista kiirettä, ennen uuden vauvan yrittämistä. Jäitä hattuun vauvakuumeen kanssa (itselleni siis)! Haluaisimme kuitenkin molemmat saada tämän jutun toimimaan.



Olen itsekin ajatellut, että isovanhempien kanssa voisi järjestää vaikka 2 kertaa / kk mulle ja miehelle yhteisen vapaaillan, jolloin voisi käydä leffassa, näyttelyssä, kahvilassa tai ihan vaan tehdä pidemmän yhteisen kävelylenkin. Luulen, että meidän ongelmat juontaa juurensa aika paljon siitä, että meillä oli takana niin lyhyt suhde ennen lapsiperheen arkea. Monet normaalit seurustelukuviot jäivät kokematta jne. Taitaa tosiaan olla korkea aika ryhtyä panostamaan parisuhteeseen! Tunsimme niinä aikoina, kun minä tein valtavasti ylitöitä ja mies opiskeli työn ohessa, kovaa syyllisyyttä siitä, ettemme ehdi olla tarpeeksi ihanan lapsemme kanssa, ja emme senkään vuoksi tulleet irrottaneeksi aikaa meidän kahden jutuille.



Miehellä on koko ajan ollut sellainen henkireikä, että hän on kerran kuussa ollut noin normaalin työpäivän verran poissa kotoa harrastuksensa parissa. Itselläni ei ole ollut aikaa harrastuksille ¿ tai en ole osannut sellaista vaatia. Olen miettinyt, että ehkä minullekin järjestyisi nyt 1, 5 tuntia viikossa omaa aikaa. Voisin vaikka yrittää houkutella jotain kaveriani aloittamaan kanssani yhteisen, säännöllisen liikuntaharrastuksen. Mielestäni miehelläni on hieman liian suuret odotuksen sen suhteen, kuinka paljon lapsiperheellisellä voi olla aikaa harrastaa. Mielelläni toki suon hänelle muutakin omaa aikaa kuin tuon päivän per kuukausi, mutta poikamiehenä hänellä oli niin paljon harrastuksia, ettei niitä kaikkia voi perhe-elämään mitenkään sovittaa. Olen ajatellut, että tämä asia, jota pitäisi käsitellä siellä terapiassa.



Ehkä tämä tästä. Eilinen ilta oli ainakin oikein kiva miehen kanssa ja tuntui siltä, että meillä on kuitenkin aika paljon syitä yrittää saada asiamme kuntoon.



Valoisammin ajatuksin,

Rosella



P.S. Ai niin, ei sinänsä liity edelliseen, mutta Pumbsalle opiskelijan äitiysrahasta: minimille ei joudu, jos ei nosta yhtä aikaa äitiyspäivärahan kanssa opintotukea ¿ olettaen tietysti, että on työtuloja, jonka mukaan päiväraha lasketaan. Muistan aikanaan tarkistaneeni asian Kelasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

...mutta minusta tuntuu ettei uusi vauva ole ehkä paras ratkaisu ihan vielä. Tärkeämpää olisi saada parisuhteenne kuntoon antamalla sille tarvittava aikansa ja vaivansa. On erittäin hyvä ratkaisu käydä perheterapeutilla.



Lapsen isovanhemmat ovat ilmeisesti innokkaita hoitamaan poikaanne? Minusta voitte hyödyntää heidän apuaan niin paljon kuin mahdollista sekä parisuhteenne hoitamiseen että myös oman ajan saamiseen. Ehkä miehellesi löytyisi vaikka 1½ tuntia viikossa omaan harrastukseen - pienikin määrä " omaa aikaa" tekee ihmeen hyvää. Varsinkin jos se on sovittu juttu eikä sitä tarvitse joka kerta pyytää erikseen, jolloin miehelle tulee tunne että häntäkin arvostetaan.



Toisaalta kuulostaisi siltä että teille olisi hyväksi päästä olemaan kahdestaan vaikka päivällisen tai elokuvaillan merkeissa, säännöllisin väliajoin. Silloin teillä olisi aikaa jutella rauhassa elämäänne liittyvistä asioista, sillä minusta itsestäni ainakin tuntuu siltä että keskustelu jää aina kesken tai siihen ei jaksa keskittyä kotona, vaikka lapsi nukkuisikin.



Jos teillä ei ole iän puolesta kiirettä lapsenteossa, niin odottaisin vielä tovin uuden raskauden kanssa. Kannattaa irroittautua ajatuksesta että suuri ikäero sisarusten välillä olisi huono, sillä monella lapsiperheellä on hyviä kokemuksia siitäkin eikä se automaattisesti tarkoita etteikö lapset tulisi toimeen. Eihän välttämättä ole kyse kuin muutamasta kuukaudesta tai parista vuodesta, mutta perheellenne se voi olla juuri se ratkaiseva aika.

Kirjoitit hyvän tekstin ja hienoa huomata, että olet tehnyt paljon ajatustyötä asian tiimoilta. Pariterapia on ehdottomasti hyvä juttu - myös sellaisille pariskunnille, joilla ei varsinaisia suuria riitoja vielä olekaan. Yksi ystäväpariskuntani on terapian suurkuluttaja. Heillä on hyvä ja tasapainoinen suhde, mutta aina kun se tuntuu " väljähtyvän" he menevät kokoamaan ajatuksiaan ammattilaisen pakeille. Rohkeaa ja avointa touhua.



Kirjoitit, että miehesi kaipaa aikaa omiin harrastuksiin ja " omaan elämään" . Jos sen asian kanssa on tällä hetkellä vaikeuksia, uusi vauva ei sitä missään nimessä tule korjaamaan. Meillä on kaksi lasta tasan kahden vuoden ikäerolla. Kun odotin kuopusta, moni ystäväni (joilla useita lapsia) varotteli etukäteen, miten toinen lapsi muuttaa perhe-elämää ja erityisesti isän roolia. Isä joutuu ottamaan selvästi enemmän vastuuta kuin aiemmin. Näin on käynyt meilläkin ja omat menot ovat vähentyneet entisestään. Tottakai muutaman vuoden päästä on eri juttu (meillä kuopus vielä vauva), mutta nyt tuntuu, että kahden lapsen hoitamisessa on kädet täynnä. Nyt tuntuu, että on aivan luksusta, jos saan olla esikoisen (2v8kk) kanssa kotona hetken aikaa kaksin tai käydä jossakin yhdessä. Hänen kanssaan eläminen on kuitenkin jo paljon helpompaa vahvasta uhmasta huolimatta :).



Tsemppiä teille ja miettikää rauhassa vauva-asiaa!

suhteen, halusin vaan kommentoida, että todella hienosti olet asioita miettinyt. Se on jo paljon, työtä perheenne eteen. Toivottavasti asiat kääntyvät parhain päin (ennusmerkit hyvät!). Ja kyllä se toinen lapsi varmasti sieltä ajallaan tulee, kun palaset loksahtavat kohdalleen...Kaikkea hyvää!

Jos tulokas olisi " unelma vauva" eli nukkuisi yöt jo pienestä putkeen, olisi aina aurinkoinen, ei juuri sairatelisi, isompi ei taantuisi/saisi isompia mustasukkaisuus raivareita ym. voisi kaikki sujua joten kuten.

Vauva on kuitenkin aina kriisi parisuhteelle, ei koskaan paikkaava asia ja näin muodoin pitäisi parisuhde olla jo ennalta vahva kestääkseen tämän kriisin. Kaksi ei mene siinä samassa kuin yksi. Mielestäni isompikaan ikäero ei olisi kovin paha asia teidän tilanteessa.

Ei olisi kovin kivaa jäädä kahden pienen yksinhuoltajaksi.



Hienoa, että olette menossa perheterapiaan! Koittakaa saada asiat puhuttua ja yrittäkää rakastua uudestaan toisiinne.

Mielestäni nyt olisi hyvä sauma saada asiat kuntoon siinä mielessä, että esikkonne on jo sen verran iso, että nukkuu jo yöt ja jos aamulla herää aikain, alkaa pian jo pystyä hääräämään huoneessaan itsekseen hetkisen, vaikka vanhemmat vielä loikoilisivat sängyssä. Voisitte miettiä molemmille oman harrastuksen, jossa käytte säännöllisesti tai sitten jonkin yhteisen harrastuksen, jos isovanhemmat sitoutuisivat hoitajiksi.

Jos miehesi kaipaa tosiaan aikaa itselleen jaharrastuksia, ei toinen lapsi asiaa ainakaan missään tapauksessa helpota asiaa.



Tässä muutamia minun näkemyksiäni asiaan. Onnea päätöksentekoon!

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat