Vierailija

.

Sivut

Kommentit (23)

Lainaus:

olisi tuntunut kohtalon uhmaamiselta ruveta yrittämään toista lasta. Mutta kun hormonitaso alkoi imetyksen jälkeen palautua normaaliin, rupesin miettimään enemmän käytännön asioita, kuten sitä miten lapset sitten saisivat leikkiseuraa toisistaan.




Eihän lapsista välttämättä ole seuraa toisistaan. Jos ovat tosi paljon eri luontoisia tai jo eri sukupuolta, niin eipä siinä ole paljon yhteistä. Ärsyyntyvät vaan toistensa seurasta, riitelevät ja tappelevat mitä kerkeävät. Onko se sitten kivaa??

Lainaus:

Entä jos tuntee että tämä yksi lapsi on niin ihana, että elämä on jo tavallaan täydellistä

Eli ei tunne enää mitään tarvetta saada toista, kolmatta, jne. lasta , koska tämä yksi on niin ihana. Eli on saanut elämältään juuri sen heidän elämään sopivan täydellisen lapsen, niin että ei muuta kaipaa.



Minä ainaskin tunnen niin, että en vaan kaipaa lisää lapsia. Tämä yksi on täyttänyt kaikki odotukseni ja on juuri sellainen kun aina olen haaveillut.

Ja tämän ajatuksen valossa minusta aina tuntuu että vanhemmat jotka saavat toisen, kolmannen, jne lapsen, että he eivät ehkä ole vielä saaneet ns. "täydellisen" lapsen, siksi niitä pitää tehdä lisää, jospa siinä olisi sitten parempi joukossa.




Luulen, että joskus voi olla joko realistinen pelko (seurannut tuttujen elämää) tai tiedostamaton pelko siitä, että "täydellisen ihana" elämä muuttuu, jos tulee lisää lapsia. Ei voikaan enää jakaa huomiotaan vain yhdelle, voimavarat, aika, raha jne. täytyy jakaa useammalle. Ja tottahan tämä on, eikä lisää lapsia tarvitse haluta, jos ei halua - syystä tai toisesta.



Itse halusin toisen lapsen, koska halusin nähdä, millä tavoin samanlainen tai erilainen hän olisi kuin ensimmäinen lapsemme ja halusin esikoiselle sisaruksen. Äitinä olisin varmasti pitkäpinnaisempi ja jaksavampi yhden lapsen kanssa ja ajattelisin, että kaikki asiat ovat vain asennekysymyksiä (esim. ei lapsiperhe-elämä ole koskaan rankkaa, jos ei itse tee siitä rankkaa tai asennoidu siihen niin. Heh.).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

kunnes minuun iski vallaton ja hillitön vauvakuume!

Esikoinen on ihana ja hurmaava ja vaikka mitä, eli uskon että hänestä tulee mitä mahtavin isoveli!

Tänään kuuntelin neuvolassa sydänääniä, enkä voi enää ymmärtää, miksi ihmeessä joskus kuvittelin etteikö oma sydämeni laajenisi rakastamaan useampaa kuin yhtä.

Eli ei tunne enää mitään tarvetta saada toista, kolmatta, jne. lasta , koska tämä yksi on niin ihana. Eli on saanut elämältään juuri sen heidän elämään sopivan täydellisen lapsen, niin että ei muuta kaipaa.



Minä ainaskin tunnen niin, että en vaan kaipaa lisää lapsia. Tämä yksi on täyttänyt kaikki odotukseni ja on juuri sellainen kun aina olen haaveillut.

Ja tämän ajatuksen valossa minusta aina tuntuu että vanhemmat jotka saavat toisen, kolmannen, jne lapsen, että he eivät ehkä ole vielä saaneet ns. "täydellisen" lapsen, siksi niitä pitää tehdä lisää, jospa siinä olisi sitten parempi joukossa.

Rakkautta kyllä riittää. Toki mietin ennen toisen lapsen syntymää, että voinko rakastaa molempia yhtä paljon. Ainakin tähän asti olen voinut. On ihanaa, että lapsilla on seuraa toisistaan! Ja täytyy sanoa, että lähes kaikki tuntemani perheensä ainokaiset ovat kyllä aika itsekkäitä aikuisia. Mielestäni sisarus kasvattaa parhaiten. Muutaman vuoden päästä olisi toiveissa vielä yksi jäsen perheeseemme.

"Ja tämän ajatuksen valossa minusta aina tuntuu että vanhemmat jotka saavat toisen, kolmannen, jne lapsen, että he eivät ehkä ole vielä saaneet ns. "täydellisen" lapsen, siksi niitä pitää tehdä lisää, jospa siinä olisi sitten parempi joukossa."



Tuskin kukaan tekee monta lasta, koska on pettynyt edellisiin, kun ne eivät ole olleet "täydellisiä". Mitä tuo ikinä sitten tarkoittaakaan. Voiko kukaan lapsi tai aikuinen ylipäätään olla täydellinen? Jos joku näkee lapsensa tai minkä tahansa täydellisenä on tuo ominaisuus katsojan kohteelle antama. Ei siinä valmiina oleva.

että joku voi oikeasti ajatella noin. Kyllähän minullakin tuollainen ajatus kävi mielessä, ennen kuin toinen syntyi. Mutta valtaosa meistä on kuitenkin valmiit ottamaan sen riskin, että tekee silti toisenkin lapsen, vaikka ensimmäistä jo rakastaakin suunnattomasti.



Eli kyllä varmasti noin voi ajatella, mutta ihmeelliseltä tuntuu se, etteivät ystävät ole kertoneet, että kyllä sitä rakkautta riittää monellekin lapselle. Vai eikö tää pari sitten vain usko ystäviään.

Lainaus:

pidin väliä 7 v lasteni välillä. Eli turha sanoa, että vain yhden lapsen perheellä riittäisi aika lapselle. Mulla on ollut se 7 v aikaa omistautua täysin ekalle ja nyt on toisen aika - ja se isompi tukee sitä perheen ja sisarusten välistä kasvua.

Mun eka laps on tosi sosiaalinen, olisi luultavasti selviytynyt maailmasta loistavasti ilman sisaruksiakin. Mutta voi, kuinka ihanaa on tajuta sisarusten välinen suhde...Se, kun ne yhdessä nauraa, touhuaa, leikkiii, ei pitkästä ikävälistä tietoakaan...Ei sitä vanhemmat pysty korvaamaan. Sisaruussuhde on kuitenkin yleensä pidempi-ikäinen kuin lapsi-vanhempisuhde...



Ja totta sekin, että kyllä sisarukset hioo toistensa särmiä. Aivan yhtä rakastettavia äidin näkökulmasta, vaikka ovatkin kuin yö ja päivä...

Mutta sanotaan nyt että yksilapsisuuspäätöstä helpottaa se että lapsi on niin hurjan ihana ja rakas. Tavallaan harmittaa se että väistämättä joutuisi sitten jakamaan aikansa eri lailla. Olen läheltä seurannut useampilapsisen perheen elämää ja kyllä se vähän on sellaista liukuhihnatyötä. Yksittäiselle lapselle jää vähemmän annettavaa, jollei rakkautta niin sitten sitä aikaa ja jaksamista. Koska kyllä noi useamman lapsen vanhemmat tuntuu aika väsyneitä olevan kun härdelli on pahimmillaan, yöt on risaisia, töissäkin pitäisi jaksaa käydä. Tuntuu että itsellä on ehkä tiiviimpi suhde lapsen kanssa, tiedä sitten onko se hyvä asia vai ei. Kivaa meillä ainakin on perheenä näin.



Mutta molemmissa vaihtoehdoissa on niin puolensa.

olisi tuntunut kohtalon uhmaamiselta ruveta yrittämään toista lasta. Mutta kun hormonitaso alkoi imetyksen jälkeen palautua normaaliin, rupesin miettimään enemmän käytännön asioita, kuten sitä miten lapset sitten saisivat leikkiseuraa toisistaan.

pidin väliä 7 v lasteni välillä. Eli turha sanoa, että vain yhden lapsen perheellä riittäisi aika lapselle. Mulla on ollut se 7 v aikaa omistautua täysin ekalle ja nyt on toisen aika - ja se isompi tukee sitä perheen ja sisarusten välistä kasvua.

Mun eka laps on tosi sosiaalinen, olisi luultavasti selviytynyt maailmasta loistavasti ilman sisaruksiakin. Mutta voi, kuinka ihanaa on tajuta sisarusten välinen suhde...Se, kun ne yhdessä nauraa, touhuaa, leikkiii, ei pitkästä ikävälistä tietoakaan...Ei sitä vanhemmat pysty korvaamaan. Sisaruussuhde on kuitenkin yleensä pidempi-ikäinen kuin lapsi-vanhempisuhde...



Ja totta sekin, että kyllä sisarukset hioo toistensa särmiä. Aivan yhtä rakastettavia äidin näkökulmasta, vaikka ovatkin kuin yö ja päivä...

Esikoiseni oli niin ihana!! En halunnut lisää lapsia. Kas vain, tulin raskaaksi.



Raskausaika oli vaikea, synnytyksen jälkeen oli vaikeaa. Vauvalla oli omat erityistarpeensa. Esikoinen tuntui täydelliseltä, vauva rasittavalta. Pikku hiljaa olen alkanut lämpiämään tälle pienelle tulokkaalle.



Pakko se on näköjään uskoa, että rakkautta riittää kaikille!

Siis vaikka rakastaisi lastansa kuin hullu puuroa, ei vaan halua perustaa useampilapsista perhettä. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon tai vähän sitä esikoista rakastaa. Miksi jotkut haluavat 2, jotkut 5 lasta? Miksi jotkut eivät halua lapsia? Ihmisillä on erilaisia toiveita perhekoon suhteen.



Meillä on 8-vuotias, aivan ihana ja paljon rakastettu, lapsi, mutta ei tarvetta/halua tehdä toista. En koe, että se johtuisi siitä, että rakastan esikoista niin paljon, ettei toista tarvita (täysin järjetön ajatuskin)...Eiköhän sitä esikoista rakasta ihan yhtä paljon useammankin lapsen perheessä ja toisaalta eihän se rakkaus yhtä lasta kohtaan ole mitään pois toiselta lapselta. Me emme vain halua enempää lapsia...Aika yksinkertaista.



Ja tuota elämä-on-niin-tyhjää-ilman-sisaruksia-korttia en niele purematta. Minä ja mies olemme molemmat yksilapsisesta perheestä, emmekä ole KOSKAAN elämän varrella koe tunteneemme oloamme yksinäisiksi, kaivanneemme tai edes toivoneemme sisaruksia. Yksin en ole kuitenkaan elämäni käännekohdissa tai arjessa ollut, päin vastoin. Tiivis perhe- ja sukuyhteisö on ympärillä, vaikka sisaruksia ei olekaan (niin myös lapsemme ympärillä nyt), ja elinikäisiä ystäviä (aivan kuin siskoja!) minulla on muutamakin. Yhdessä on lapset saatettu maailmaan ja vanhempia ja isovanhempia haudan lepoon, koettu sydänsurut ja tähtihetket. Sen sijaan tunnen bilogisia sisaruksia, jotka eivät aikuisena ole juuri missään tekemisissä keskenään.



Hyvä esimerkki on itse asiassa parhaan ystäväni isän poismeno keväällä. MINÄ se istuin hautaustoimistossa lohduttamassa ja valitsemassa arkkua, hoidin kukka-asetelman tilaukset ystäväni kanssa ja pitopalvelut ja perunkirjat jne. MINÄ se lähdin yön selkään hänen luokseen, kun järkyttynyt puhelinsoitto isän asunnolta tuli...Minä se itkin hänen kanssaan ja puhuin ja valvoin. Ei hänen sisko(puolensa), joka tuli valmiiseen pitopöytään surunvalittelukortin kera.



Koska ihmiset tajuavat, ettei perhe - ei vanhemmuus tai sisaruus - ole biologiaa, vaan jakamista, myötäelämistä, sitoutumista, rakastamista, vuosien kokemista yhdessä. Parhaimmillaan sitä tietysti saa biologisesta sisaruudesta, mutta ei se mitään takaa. Toisaalta sisaruutta voi saada muualtakin; serkuilta, pikkuserkuilta, ystäviltä. Ja ei nyt kenenkään ainakaan kannata VASTEN OMAA AITOA HALUAAN ruveta useamman vanhemmaksi vaan, että esikoinen saa seuraa...



Ihan kuin useampilapsisuus olisi joku automaattinen halu kaikilla tai jos ei halu, niin sitten joka tapauksessa jotenkin välttämättömyys kuitenkin...Aina pitäisi löytyä joku SYY, siihen, ettei useampaa lasta tehdä. Huh heijakkaa.

Sitä on vaikea korvata millään muulla. Tosin onhan niitä heitäkin, jotka eivät aikuisiällä sisaruksistaan enää välitä, vähemmistönä kuitenkin.



Lainaus:

Sisaruussuhde on kuitenkin yleensä pidempi-ikäinen kuin lapsi-vanhempisuhde...



Lainaus:

Eräs tuttu pariskunta ilmaisi sen näin: "Nyt asiat ovat niin hyvin, ettemme uskalla ottaa riskiä toisen lapsen kohdalla." Lähisuvussa oli kehitysvammaisuutta. Terve lapsi oli ja on varmasti todella rakas, mutta taustalla oli myös pelko siitä, että seuraava lapsi ei olisikaan terve.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat