Vierailija

Siis tarkoitan lähinnä sitä, että miten ovat kommentoineet sitä jos olet kertonut että lapsesi tarvitsee jonkinlaista terapiaa? Tai että epäilet jonkin olevan vialla? MIten ovat siihen suhtautuneet? Olleet samalla kannalla vai epäilleet?



Pojallani 6v, on luultavasti dysfasia (keskittymiskyvyssä ja puheen tuottamisessa sekä ymmärtämisessä ongelmia yms). Kun ekan kerran kerroin asiasta vanhemmilleni, niin he olivat äimistyneitä ja vähättelivät asiaa. Ei pojassa muka mitään vikaa olllut! Kuitenkin olimme juosseet psykologin ja lääkärien pakeilla useita kertoja ja kaikki olivat samaa mieltä kanssani, että jotain häikkää on!



Minua kuitenkin ärsyttää suunnattomasti tuollainen vähättely. Kuten psykologikin sanoi; kyllä äiti parhaiten lapsensa tuntee. Silti ärsyttää tämä isovanhempien vähättely ja " kyllä se lapsi siitä kehittyy" ja " kaikki me olemme erilaisia" -kommentit. En ole kohdannut niitä vain omilta vanhemmiltani vaan myös miehen äiti on ollut yhtä ymmärtämätön. Mutta miten he voisivatkaan asiasta tietää, kun tapaavat lapsenlastaan korkeintaan kerran tai kaksi kuussa ja silloinkin olen aina itse mukana ja " omituisuuksia" on vaikea huomata noin lyhyillä visiiteillä. Poikani vaikuttaa usein hyvinkin tavalliselta.



Miehen sisko, joka on lto, oli sentään myös huomannut jotain.



Ei kai saisi välittää, mutta välitän silti.



Minkäslaisia kommentteja muut erityislasten vanhemmat olette saaneet ja kannattaako erityisyydestä edes kenellekään kertoa??!

Kommentit (18)

lapsella on kehitysviivästymä. Sen he kyllä huomaavat, että pojalla on tasapainon kanssa ongelmia(hemipareesi) mutta kehityksen viivästymää eivät tajua.

Poika joutui heti synnyttyään leikkaukseen ja magneettikuvassa löytyi aivoista epämuodostumia. Anopille kun kerroin asiasta hän yritti kai lohduttaa hokemalla että ei pojassa ole mitään vikaa ja hänestä tulee ihan normaali. Niin kun sen nyt olisi heti vastasyntyneenä tiennyt.

Ehkä en itsekään aina sulata kaikkea mitä lääkäri sanoo tai minkälaisia tuloksia on tullut kehitysseurannasta tms. Tutkimustulokset ovat mielestäni hieman vääristyneitä ja tietenkin sinne huonompaan suuntaan. Mielestäni esim. kehitysseuranta tulisi tapahtua normaalissa tilanteessa vaikkapa päiväkodissa jossa ympäristö on tuttu ja lelut jo moneen kertaan leikitty. Sori meni asianvierestä.

Itse ja mieheni kumminkin tunnemme lapsen parhaiten ja tiedämme ongelman laadun. Rasittaa kun muut yrittävät vähätellä asioita. Voisivat jo alkaa hyväksymään tosiasian ettei heidän lapsenlapsi ole kuten ns. normaalit lapset.

Nythän sisareni on tietenkin jo aikuinen, mutta sukulaisten kommentit loukkaavat vieläkin. Esim. kylään pyydettäessä kutsutaan sanoilla että vain sinä saat tulla mutta ei muu perheesi. Erityislapsi ei yleensä aikuisenakaan pyri itsenäisesti ottamaan sosiaalisia kontakteja joten sukulaisten tapaaminen olisi todella tärkeää mutta miten voit mennä kutsumatta kylään jos vielä erikseen kielletään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Raivostuttaa vain kun puhuin taas isäni kanssa puhelimessa ja mainitsin että olimme käyneet toimintaterapiassa tänään. Taas alkoi se vähättely ja toteaminen ettei tytössä mitään vikaa ole... Tosi kiva kuulla kun itselläkin on itku kurkussa ja mietin kaiken aikaa mitä ITSE olen tehnyt väärin kun tytölläni on kai dysfasia tai mahdollisesti asperger. Olisi kivempi kuulla jotain lohdutuksen sanaa kuin tuollaista mollaamista.



Se on totta mitä eräs kirjoittaja kirjoitti, ettei vanhemmillani ole oikeasti ollut mitään suurempia vastoinkäymisiä millään alueilla. Ehkä siksi heidän on vaikea tuntea empatiaa? Äitini nyt ehkä ymmärtää tällaisia asioita vähän paremmin. Vähän vain masentaa kun läheiset eivät anna tukea:((.



Onneksi sentään mies on samalla linjalla! Kun kävimme tytön kanssa psykologin luona niin psykologi sanoi, että suurin este on usein se, että vanhemmat eivät ole asioista samaa mieltä! Toinen pitää lasta normaalina ja toinen ei. Eli kai pitäisi olla iloinen, että näemme asiat samalta kantilta miehen kanssa...



Ap

Molempien isovanhempien mielestä tyttö täydellinen vikoineen päivineen...=) Meillä käynyt tuuri suvun suhteen. Ei ole koskaan ollut ongelmia suhtautumisessa. Tyttö ei puhu ollenkaan, viittoo vain. Ongelmat tulevat silloin, kun isovanhemmat eivät ymmärrä mitä tytöllä asiaa. Pikkussisko on onneksi ollut tulkkina sitten.

Et välttämättä tee palvelusta lapsellesi, jos kuulutat hänen psykologilla käyntejään ulkopuolisille. Jos tuollaiset tiedot leviävät, yleinen suhtautuminen lapseesi voi muuttua. Väärinhän se on, mutta niin voi käydä. Emmehän välttämättä tiedota naapureille omiakaan terapeuttikäyntejämme, miksi siis lastemme?



Vierailija:

Lainaus:


poikamme tulevasta psykologin käynnistä, vilkkauden takia sinne siis menimme. Anoppi kertakaikkiaan suutahti ja komensi minua olemaan hiljaa " ettei kukaan kuule, että pojan poikani ei ole normaali"

Näin siitäkin huolimatta, että varsinkin oma äitini suhtautuu hyvin torjuvasti kaikenlaisiin terapeutteihin, jotka lastamme " syynäävät" . Hän näkee sen jotenkin hyökkäyksenä, ja lapsen kiusaamisena.



Olen ymmärtänyt tuollaisen lohdutteluksi. Itseänikin on tavallaan miellyttänyt se, että ainakin mummun mielestä poika on aivan täydellinen. Mummulla saa olla oma käsityksensä, mutta me tietysti vanhempina päätämme, käytetäänkö poikaa esim. puhe- ja toimintaterapiassa tai psykologin tutkimuksissa.



Itsekin olen välillä kokenut asian pojan ja perheemme vainoamisena. Olen kuitenkin yrittänyt sopetua asiaan ja yrittänyt mieltää sen, että kyseessä on lapsen etu. Kamppailen vieläkin osittain asian kanssa, ja eniten pelkään, että se vaikuttaa omaan suhtautumiseeni lapseen. Mutta onhan tuo toisaalta tosi suloinen pikku eskarilainen.



Nyt olen omaksunut sellaisen linjan, että en paljon huutele asiasta muille. Korkeintaan mummuille, ja heillekin rajoitetusti. Ei ole välttämättä lapsen edun mukaista, jos hänen " heikkouksiaan" julistaa ulkopuolisille. Tietysti jos ongelmat ovat näkyvämpiä, voi joskus olla paikallaan selittää asiaa muillekin.

hän luultavasti on sitä mieltä että olen kuvitellut kaiken! Hän on aina vähän vähätellyt kaikkea, esim. jos äidilläni on ollut jotain sairautta niin se on aina korvien välissä...



Ap

niinpä huvittavampia ovat oikeastaan ne ihmettelyt siitä miten Huonosti meidän kakara käyttäytyy.



Mutta tuo on tosiaan ihmisten tapa olle empaattisia. Sillä minkä sinä koet vähättelyksi, he haluavat sanoa että kaikesta huolimatta lapsesi asiat ovat kohtuullisen hyvin, häntä ei tarvitse " hylätä laitokseen" eikä hän poikkea normaalista niin paljon että se heti olisi ongelma vaan pystyy kaikenlaiseen nyt ja tulevaisuudessa. Se on heidän tapansa rohkaista.



Kyse on todennäköisesti siitä, että itse et ole ehtinyt vielä tottua ajatukseen ja mietit lapsesi tulevaisuutta kovin huolissasi. Siksi koet vaikeana käytännössä minkä tahansa asiaan viittaavat jutun. (muistan itse tuossa vaiheessa purskahdin itkuun kun joku puolituntematon päiväkotikaverin äiti sanoi lastani ihanaksi) Mutta mieti vain, yhtä hirveää sinusta olisi jos sukulaisesi isoon ääneen päivittelisivät kuinka kamalaa ja hirveää ja raskasta ja tuleekohan siitä ikinä mitään jne. Et sinä sitäkään haluaisi.

Vaan olin käymässä anopin luona yksin, viemässä hänelle kesäkukkia joita pyysi minun hakemaan... Kun sitten kysyi kuulumisia niin kerroin että oli selvinnyt se psykologin aikakin, kun siitä oli aikaisemmin ollut puhetta että aikaa odotellaan... Lapsen kuulleen en näistä puhu ja siksi nämä ensimmäiset käynnitkin ovat olleet vain " vanhemmat paikkalla" tilaisuuksia.

meillä meni jopa ihan matsiksi isovenhempien kanssa ja kuulemma on ihan paskajauhantaa ja teoriahöpinää nuo jutut. meillä siis as-piirteinen lapsi. ja varsinkin se, kun lapsi on matemaattisesti erittäin lahjakas niin sehän on nero ja hullut väittävät että se mihinkään erityisyyteen voisi liittyä.

ihan kuin isovanhemmat ottaisivat henkilökohtaisena loukkauksena että heidän geenilinjansa " tuotos" voisi olla erityislapsi.



no joo. hieman on ääni kellossa muuttunut sen jälkeen kun neurologiset testit sitten raportoin. nyt ovat alkaneet tajuta sen että aistiyliherkälle lapselle ei ehkä kannata sitten tuputtaa virikettä jos käy ylikieroksella. mutta ajan kanssa vaan.



toinen puoli sukua, jossa erityislapsia ennestään on ottanut jutun rennosti ja ymmärtäen.



kyllä se tästä ajan kanssa. meillä tilanne on sen verran tuore että itsekin pähkäilen kertomista ja ei kertomista. saas nähdä minkä verran saan keskustella " virikehoidosta" kun vauva syntyy ja esikoinen menee toimintaterapiaan päiväkotiin, jossa nyt on hoidossa muuten.

Usein ihmiset, jotka ovat itse päässeet elämässä helpolla eivät osaa suhtautua muidenkaan ongelmiin ja kuvittelevat, että ongelman vähättely tai kieltäminen auttaa jotain vaikka se oikeesti tekee tilanteesta vain pahemman.



En ole keksinyt mitään hyvää tapaa vastata. Olen vain sanonut, ettei ongelma ole kuviteltua ja ettei minun pojastani tule koskaan " normaalia" . Mutta siis minun pojan ongelmat ovat isompia kuin dysfasia, joten hänen probleeminsa on myös helppo havaita.



Vauvana tuota kieltämistä ja vähättelyä oli enemmän, toisaalta nyt sukulaiset yms. ovat tottuneet häneen ja osaavat siksi suhtautua fiksummin. Poikani on kyllä aina hyväksytty joukkoon.

Nyt ei tule mieleen mitään negatiivistä kommenttia. Aikaa erityislapsen perheenä meillä on ollut nyt neljä vuotta.



Minä itse lapsen ollessa vasta puolivuotias rupesin ajatteleman, ettei kaikki ole kunnossa ja rupesin siitä puhumaan ensiksi perheillemme ja sitten neuvolassa. Olemmekin olleet Lastenlinnan asiakkaina siitä asti.



Sukulaiset ovat olleet hyvin empaattisia ja kannustavia. Mitään hölmöä kommenttia en muista kuulleeni. Kukaan ei pitä perhettämme mitenkään huono- onnisena, vaan kaikki mieltävät meidät tavallisena perheenä.



Kaikki asiat, mitä lapsemme kehityksessä tapahtuu, otetaan suurella ilolla vastaan. Ja kaikista raportoidaan isovanhemmille.



Silloin aikanaan anoppi oli hyvin surullinen tästä asiasta, mutta ei sitä surua kovin kauan kestänyt. Isäni taas pitää lasta ihan normaalina. Kieltää, että hänen rakkaalla lapsenlapsella mitään ongelmia olisikaan.

poikamme tulevasta psykologin käynnistä, vilkkauden takia sinne siis menimme. Anoppi kertakaikkiaan suutahti ja komensi minua olemaan hiljaa " ettei kukaan kuule, että pojan poikani ei ole normaali"



Tämä oli viimeinen kommentti jonka anopilta siedin, asian jälkeen en ole sanonut sanaakaan kyseiselle ihmisille. Tämä ei siis suinkaan ollut ainut asia vaan on paljon sellaisia mitä hän on sanonut ja loukannut minua.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat