Vierailija

Anna-Leena Härkönen sanoi kutakuinkin näin, että on olemassa vaara, ettei ihminen ole oikeasti koskaan läsnä omassa elämässään. Ja tuli tunne, että tuo sopii minuun. Seuraan elämääni sivusta kuin joku tarkkailija. Nauran lasten kanssa, kuuntelen ja hoivaan miestäni, siivoan kotiani, muistan lähettää kortteja sukulaisille, kun heillä on merkkipäivä. Osallistun vanhempain iltoihin, joulujuhliin, tulen toimeen naapureiden kanssa ja lasteni ystävät pitävät minua kivana äitinä. Mutta, kuitenkin, olen niin raastavan yksinäinen. Niin yksinäinen, että sattuu. Aivan kuin olisin näkymätön tai kadonnut jonnekin. Katson vain sivusta kun vuodet kuluvat, enkä saa otetta siihen tunteeseen, joka huutaa jotain, mutta mitä? Onko se yksinäisyyttä? On! Sielunkumppanin puute, on sama kuin en olisi olemassa ollenkaan...

ja kun luen lehdistä näistä ihmerakastumisista, tulee joku toivon kipinä, että ehkä minäkin löydän...

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat