Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

kestikö suhde aikuistumisen? Jos ei, niin missä vaiheessa tuli ero?



itse olen 15vuotiaasta ollut saman miehen kanssa ja nyt paha kriisi päällä.

Sivut

Kommentit (31)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaverini vanhemmat ovat olleet yhdessä 15 vuotiaasta ja edelleen ovat yhdessä. Kumpikin on täyttänyt 60v. Kriisejä tulee jokaisessa suhteessa. Kannattaa jutella ja setviä asioita rauhassa.

Pidettiin tauko heti vuoden parin jälkeen, jolloin vietin railakasta elämää. varsinaisesti yhdess siis lukion jälkeen yhteen muutettuamme. Kriisejä oli opiskeluaikana ja lasten synnyttä. Nyt menee hyvin. Pois en vaihtais. Mutta toki on tehty hirmusti suhteen eteen työtä. ihmiset muuttuu nääs.

nyt juhannuksena tuli 13 vuotta ja hyvin sujuu. Kriisejä on ollu mut kaikesta on selvitty kun on ollut sitä TAHTOA jota pappi alttarilla kysyi. Aina ei välttämättä muuten suju, mutta kun haluaa oikeasti olla kuolemaansa asti naimisissa niin se TAHTO auttaa vaikeiden aikojen yli ja sitten voi taas nauttia elämästä.

Tunnettu ollaan siitä asti, kun mä olin 7v ja mies 11v.



Kun olin 16v rakastuin mieheeni palavasti, ja tiesin, että hänen kanssaan tulen loppuelämäni viettämään :0). Mies tunsi samoin.

Nyt ollaan yli kolmenkymmenen ja edelleen onnellisesti yhdessä. Kolme lasta ja omakotitalo, naimisissa kohta yhdeksän vuotta ja näillä näkymin loppuun asti.

Oltiin tunnettu jo muutama vuosi ja seurustelun alkaessa tarkkaan harkittiin, että halutaanko muuttaa kaverisuhde seurusteluksi.



Alusta lähtien oltiin vakavissaan mutta koska oltiin lukiolaisia, niin juteltiin selväksi se, että esim. opiskelupaikan kumpikin hakee sieltä mistä haluaa, ei sieltä missä toinen on. Lisäksi sovittiin, että asutaan kumpikin yksin ennen kuin muutetaan yhteen.



Parikymppisenä mulla oli kriisi ja erosimme minun aloitteestani. Kummallakaan ei ollut muita suhteita, ei edes hoitoja ja 6 kk päästä palasimme yhteen. Kumpikaan ei ollut pystynyt käyttämään tilaisuuksia hyväkseen, koska koki pettävänsä toista...



Oltiin 23v ja 22v kun muutettiin yhteen (opiskelupaikkakunnaksi sattui molemmille sama paikka) ja kihloihin mentiin 7 v seurustelun jälkeen. Naimisiin mentiin 10 v seurustelun jälkeen ja eka lapsi syntyi parin vuoden kuluttua siitä.



Ollaan onnellisia ja oikeastaan hitsauduttu yhteen. Meillä on intohimoa, kaveruutta ja jaamme vanhemmuuden. En osaisi olla kenenkään muun kanssa ja koen olevani todella onnekas, että minulla on niin älykäs, fiksu, lämmin ja huumorintajuinen mies. Niin ja kriisejä on ollut, enemmän ja vähemmän. Koskaan vaan ero ei ole tullut edes mieleen, vaan ollaan uskottu, että tästä selvitään. Ihastuksiakin on ollut, ainakin mulla, mutta niiden ei ole annettu sotkea tätä liittoa. Toivon, että vanhenemme yhdessä... miehelläni on nimittäin todettu syöpä ja sisimmässä pelottaa, että saamme maksaa tästä onnesta kalliin hinnan...

Olin 14 ja " mies" 15 kun aloimme seurustella. Kahden vuoden kuluttua tästä muutimme yhteen. 17-vuotiaana tulin raskaaksikin kesken lukion, mutta sain keskenmenon.



Tämä raskaus oli suhteessamme jotenkin sellainen vedenjakaja. Sitä ennen meni hyvin ja vaan pidettiin hauskaa. Kun saatiin tietää raskaudesta, sai 18-vuotias poikakaveri kamalan paniikin. Hän oli sitä mieltä silloin, että nyt on " pakko" sitten mennä naimisiinkin, vaikka ihan suoraan sanoikin, että ei tahdo vielä päättää sellaisista asioista, kun avioliitto. Minä sitten kieltäydyin kihloista, kun niitä niin vastentahtoisesti tarjottiin.



Jostakin ihmeen syystä sinniteltiin yhdessä sitten kuitenkin vielä monta vuotta lisää. Jotenkin sitä vaan oli niin tottunut toiseen jo siinä vaiheessa. Se oli niin tuttua ja turvallista. Riitoja meillä oli kyllä aika paljon, ja mies pettikin pari kertaa. Silti oli joku sellainen harha, että kyllä silti on parempaa olla yhdessä, vaikka onkin vaikeaa, kun joutua olemaan yksin. Ei niin, kyllä noihinkin vuosiin liittyy paljon mukavia muistoja yms. mutta kuitenkin on päivän selvää, että ei se mikään oikea, kypsä, elämän kestävä parisuhde ollut.



Kun olimme 20 ja 21 vihdoin suhde päättyi ja kyllähän minä sitä sitten paruin pitkään, mutta luojan kiitos että päättyi!

Pian tulee 23 vuotta yhdessäoloa täyteen. Meillä on kolme lasta, jotka iältään 9 , 7 ja 4 vuotta. Mitään suuria kriisejä ei matkan varrella ole ollut.

Nyt on 10,5 vuotta yhdessä, vaikeita hetiä tietysti ollut, mutta niistä on selvitty aina... Pahin riita oli tuossa pari vuotta sitten. Mutta onni taas kukoistaa :D



Rakastan miestäni :P

Olin 16v kun rupesin seurustelemaan. Asuttiin yhdessä 7 vuotta. Jo seurustelun alkuvaiheessa tiesin että en tule olemaan tämän ihmisen kanssa loppuelämääni. Emme koskaan edes puhuneet naimisiin menosta tai lapsien hankkimisesta. Nyt jälkeenpäin tajuan etten rakastanut sitä miestä ollenkaan. Erokeskusteluja meillä oli useita vuosien varrella, mutta aina päätettiin jatkaa suhdetta. Lopulta erosimme ilman minkäänlaista riitaa tai katkeruutta. Pidimme jopa yhteyttä toisiimme jonkin aikaa eron jälkeen, kavereina. Eromme ei ollut minulle minkäänlainen kriisi, en surrut asiaa ollenkaan.

Me on oltu yhdessä 15-vuotiaista saakka. Nyt meillä on ikää 32 eli kohta 17 yhteistä vuotta on rinnakkain tallusteltu. Lapsia on kertynyt neljä.



Kriisejä on ollut useampia. Niistä pahin kesti noin kaksi vuotta ja päättyi siihen että otin aikalisän ja lähdin lasten kanssa pariksi viikoksi pois. Sinä aikana mietittiin molemmat tahoillamme elämäämme yhdessä/erikseen. Tultiin molemmat siihen tulokseen että toistemme kanssa halutaan ehdottomasti olla lopun elämäämme mutta paljon pitää molempien tehdä parisuhteen eteen. Nyt ollaan pikkuhiljaa rakennettu suhdetta uudestaan ja alkaa se rakkauskin pikku hiljaa taas nousta päällimmäiseksi tunteeksi. Paljon on silti vielä matkaa ns. hyvään parisuhteeseen. Onneksi on luottamus siihen että molemmilla on sama päämäärä!



Voimia sulle, ap! Älkää vain antako periksi!

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat