Vierailija

odotan toista lastani ja oon tänään hirmustunut miehelle ainakin kuudesta eri asiasta, alkaa hiukan itseenikin kypsyttään.



ekan lapsen odotusaikana olin ihan samanlainen hullu raivopää suunnilleen alusta loppuun, mutta silloin, toisin kuin nyt, asuin yksin eikä mulla luonnollisesti ollut pientä lasta kaitsettavana.



enhän mä voi raivota ja hulluilla tällä lailla! mitä mä teen? :((



kehotus hillitä itsensä ja rauhoittua ei auta yhtään. mulla huutaa kokoajan päässä semmoinen punainen raivo ja hengitys tuntuu kiivaammalta, keuhkoja painaa, ylipäätään tuntuu samalta kuin jos olen tosissaan hulluna vihainen. nyt vaan ei oo syytä vihaisuuteen, se tunne saa etsimään syitä.



auttakaa, sanokaa jotain.

Kommentit (12)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

itseasiassa tää raivo oli se oire, joka sai epäilemään uutta raskautta. en oo ikinä muulloin ollut näin vihainen, ja just niin että sen fyysisesti tuntee koko ajan.



viimeksi auttoi tosiaan synnytys. oikein muistan sen hetken kun laitoksella tuhannen pökkyrässä yhtäkkiä tajusin sen kireyden laantuneen. tuntui ihan taivaalliselta.



ystävätär sanoi että sen lauhtumisen näki minusta päälle. en toki hänelle ollut raskausaikana raivonnut, mutta kuulemma minusta näki kuinka pidättelin ilmeitä yms, että en ollut ihan oma itseni.



mä en voi mennä siihen samaan paskaan mukaan toista kertaa, ekalla kerralla se melkein pilas mun avioliiton :´((



ap

on työpaikallaan (pieni yritys, tutut ihmiset) tehnyt semmoisen " tsunami-varoitus" -plakaatin, minkä asettaa näkyviin kun tuntuu että raivo nousee. pöljä huumori vissiinkin neutraloi hiukan sitä tunnetta.



ajattelin että piirrän oikein näköisen kuvan itsestäni meuhkaamassa ja tällään jääkaapin oveen. ..ja jätän siihen, varoitus on voimassa seuraavat 8 kuukautta.



mä luulin että pystyisin ihan psyykkaamalla estään tän raivon, kun osaan olla raskaana ja tiedän että se johtuu raskaudesta, ei mistään minun itseni ulkopuolisesta asiasta, mutta en mä pysty. oon tänään itkenyt varmaan neljästi ja vielä useammin pyytänyt anteeksi mieheltä. en voi jatkaa tälleen :/



ap

kävin mm. mieheni kimppuun kudinpuikot aseinani tarkoituksenani lävistää niillä koko ukko kun tämä tuli multa kysymään mitä mä neulon. tai kun mies kysyi mitä ruokaa on tänään niin mä heitin kattilan sisältöineen seinälle ja aloin itkemään. Tosi fiksulta kuulostaa:) Mulle auttoi liikunta purkamaan oloa. hormoneistahan se kaikki johtuu joten ei siitä kokonaan eroon pääse. kuitenkin se liikkumisen tuoma hyvänolontunne hakkasi moiset negatiiviset tunteet pitkäksi aikaa, pysyi mieli virkeänä ja kroppa kunnossa läpi raskauden.

Jos vasta nyt aikuisena tulee ongelmia hillitä itsensä, se voi kertoa siitä, että aiemmin ei ole ollut riittävästi harjoitusta mitä negatiivisten tunteiden käsittelemiseen tulee.



Itselläni oli ensimmäisessä raskaudessa sama juttu. Säikähdin oikein, kun suututti ja itketti ja sellaista punaista raivoa oikein puski pintaan aivan joutavista asioista. Neuvolassa eivät meinanneet ensin ottaa tosissaan, kun toisessa raskaudessa halusin juttelemaan psykologin kanssa käytöksestäni. Kävin jonkun kertaa juttelemassa ja selvittelemässä päätäni ja sain hyviä neuvoja ja näkökulmia. Lähinnä kohdallani oli kyse siitä, että olin kyvytön puhumaan negatiivisista oloistani raivokohtausten ulkopuolella. En ollut joutunut siitä aiemmin hankaluuksiin, koska kiukku oli aina ollut pienempää tai noussut hitaammin. Nyt kun se hormonien vuoksi nousi nopeasti, käsittelin tunteitani kypsästi kuin kolmivuotias eli huutamalla ja saamalla kohtauksen.



Hormonit eivät siis tehneet minulle uusia tunteita, vaan vahvistivat omia tunteitani sen verran, etten saanut niitä hallintaani. En ollut koskaan joutunut opettelemaan, miten ollaan vihaisia tai surullisia niin, ettei sillä satuteta ulkopuolisia. Olin aina pitänyt nuo asiat sisälläni, vaikka en sitä ollut tajunnut.



On tärkeää, että tiedät tekeväsi väärin. Tunteet joita tunnet, eivät ole väärin, mutta käytöksesi on ja siihen voit vaikuttaa. Niin kauan kuin raskaushormonit vaikuttavat, et voi laimentaa tunteita, mutta voit oppia tosi paljon itsestäsi, kun mietit, mikä siellä taustalla oikeasti suututtaa. Esim. minä tunsin jatkuvasti, että mieheni on välinpitämätön, kun hän ei arvannut, että minulla on paha mieli. Minusta tuntui, että hän vähätteli tunteitani, kun ei jaksanut olla pitkämielinen itkuni kanssa. Ja pidin häntä aggressivisena, kun hän lähti mukaan huutamiseen kun raivosin. En tajunnut, miten vihainen ja pelottava olin itse ulospäin.



Luulin siis, että vikaa on miehessäni, kunnes tajusin, että nehän ovat omia salaisia huonommuuden tunteita ja pelkoa siitä, ettei toinen välitäkään minusta. Miehelläni ei siis ollut osaa eikä arpaa niihin joten ei raivareita voinut hänenkään niskaansa kaataa.

Nyt olemme puhuneet asiasta kunnolla ja toinen raskaus oli parempaa aikaa. Minä yritin käyttäytyä ja mies yritti ymmärtää jos lipsahdin.



Luulenpa, että tajuan uhmaikäistäni paremmin, kun olen itse kokenut nyt aikuisena sen, kun suru ja kiukku vain ottavat valtaansa... Sitä tietää, että on parempi lohduttaa kuin lähteä mukaan huutamaan ;)

molemmissa raskauksissa, eikä siihen auttanut mikään. Itseasiassa odotan aikaa (ja mies odottaa vielä enemmän) milloin tämä raivoaminen loppuu, ensin oli raskaus, sitten tuli imetys ja nyt alkaa vaivaamaan unen puute. Olen tehnyt lapset pienellä ikäerolla, 1v 5kk, eli olen ollut raskaana, tai imettänyt ja muuten vaan unen puutteessa nyt kohta 3 vuotta. Toivotaan että aika parantaa, mutta näinkin voi käydä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat