Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kun nykyään monetkin tuntuvat olevan (sanovat ainakin olevansa) masentuneita. Minä en edes tiedä miltä tuntuu jos on masentunut, en minä mikään lääkäri ole, joka tietää näistä asioista.

Miltä se masennus tuntuu? Ja mistä sitä voi itse tietää onko masentunut vai vaan muuten vaan allapäin/huonolla tuulella...?

Tuskin kaikki nämä " minulla on masennus" tyypit ovat käyneet lääkärissä ja saaneet sieltä " masennustuomion" ja lääkkeet.

Sivut

Kommentit (37)

Pitkään meni ennenkuin oon saanut haettua apua ja sekin oikeastaan miehen aloitteesta.



Mulla on kanssa ollut välillä parempia päiviä eli elämä on ollut vähän kuin vuoristorataa, mutta koskaan ei oo jotenkin helppo olo - sellainen että voisi hengittää vapaasti. Välillä käyn ylikierroksilla enkä osaa pysähtyä. Itken paljon ja pienestä syystä. En saa unta iltaisin ja aamuyöllä herään ahdistuneena. Oon jatkuvasti väsynyt. Mikään ei innosta. En halua lähteä pois kotoa, enkä jaksa nähdä ihmisiä. Aina en halua edes vastata puhelimeen. Kodin ulkopuolella saatan kuitenkin olla " normaalin" oloinen vaikka koko aika tuntuu möykky rinnassa ja päätä painaa. Joskus tuntuu että haluaisin johonkin toiseen elämään, on epätodellinen olo ja saattaa tuntua siltä etten tunne tai tunnista itseäni. Pelkään omaa tai läheisten kuolemaa ja muutenkin synkät ajatukset pyörii mielessä. Koen syyllisyyttä monista monista asioista. En jaksa hoitaa kotia ja välillä tuntuu etten pääse lapsen kanssa ylös sohvalta. Sitten on monenlaisia kipuja, nousee kuumetta ilman syytä ja tulehdusarvot on välillä ollu koholla. Tekee mieli eristäytyä, mutta kuitenkin pelkää yksinäisyyttä.



Onneksi oon saanut apua ja juuri aloitin lääkkeet, joista toivottavasti olisi apua.

Olen masentunut, koska mieheni on psyykkisesti sairas ja avioliitto on sen takia mennyt pilalle. Kaikki tärkeät toiveeni ja tulevaisuudensuunnitelmani ovat romahtaneet. Tämä päivä vaikuttaa merkityksettömältä, eikä tulevaisuudellakaan ole paljoakaan sisältöä. En jaksa toivoa kovin kummoisia. Olen pettynyt, ärtynyt ja surullinen.



Tämä ei ole ihmekään, koska ihmissuhteeni, jonka piti olla rakkauden ja lämmön kohde ja lähde, ei ole mitään muuta kuin tyhjyyttä. Olen hyvin yksinäinen. Ikävää on sekin, että työni on osottautunut turhan stressaavaksi ja sellaiseksi, etten saa siitä tyydytystä. On ikävä mennä töihin. Tämä saattaa kohtua osittain masennuksesta, mutta toisaalta olen jo vuosia sitten todennut, ettei tämä ole alani ja välillä viihtynyt paremmin toisenlaisissa hommissa.



Kun minua masentaa, toivon kuolevani pian. Joka päivä tämä ajatus ei ole päällimmäisenä, mutta pohjajuonteena on koko ajan tunne, ettei elämä ole ollenkaan elämisen arvoista. Tunnen joistakin asioista mielihyvää, en kuitenkaan niin paljon, että elämä olisi sen takia yhtäkkiä mukavaa. Herääminen aamuisin on vaikeaa, eikä energiaa tunnu olevan. Olen usein väsynyt, vaikka olisin juuri herännyt 10 tunnin unilta. Onneksi joskus vapaapäivinä tai -iltoina tämä väsymys hellittää.



Olo on joskus itkuinen, useimmiten kyyninen ja ärsyyntynyt. Välillä olen saanut paniikkioireita, pelännyt esim. pyörtymistä ja kaatumista, mutta nyt nuo oireet ovat melkein hävinneet. Ruoka maistuu turhan hyvin, koska koetan saada siitä jotakin mielihyvää. Olen usein kotona, koska en jaksa lähteä minnekään. Liikunta tuntuu pakkopullalta, vaikka harrastan sitä minimimäärän, että kunto pysyisi jotenkin yllä ja paino kurissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei siis mitään ohi menevää. Olen ilmeisesti masentunut? Mikään ei huvita, väsyttää ja itkettää, en saa kuitenkaan nukuttua. Olen eristänyt itseni muista ihmisistä.

Ns hyvänolonhormoni nimeltä serotoniini avainasemassa, sen erittyminen on masennuspotilailla häiriintynyt ja krooninen masennus vaikuttaa aivojen rakenteeseen pysyvästi sanoo nykytietämys.

Itsemurha-ajatukset kasvavat masennuksen syvetessä. Lopulta on vaiheessa, ettei edes jaksaisi tehdä mitään itselleen. Mutta mielestäni riski on varteenotettava, sillä vuosittain ihmisiä kuolee " turhaan" masentuneina ollessaan.

Tuntee itsensä vain niin täydellisen epäonnistuneeksi ihmiseksi ja hyödyttömäksi koko yhteiskunnalle. Se on niin kokonaisvaltainen mitättömyyden tunne, että hankala ei-masentuneiden kuvitellakaan.

Ennen tunsin syyllisyyttä itsestäni masentuneena, mutta nykyään sen syyllisyyden on korvannut häpeä. Ei tämä tilani ole kenenkään syytä, mutta häpeän tunnetta se ei estä.

itse juuri kipuilen edellä mainittujen kaltaisten oireiden kanssa.

Masennus on välähtänyt mielessä, onneksi... taidan olla ajoissa liikkellä

oireitteni kanssa. Siis mitä aikaisemmassa vaiheessa puututaan, sen nopempaa toipuminen?!

Taidan mennä lääkäriin.

masennuskaudet kuuluvat elämään, mutta kun se masennus kestää eikä ulospääsyä siitä noidankehästä ole, on kyseessä oikea masennus.



On ihan normaalia olla välillä vähemmän sosiaalinen ja käpertyä itseensä, jos osaa palata taas elämään kiinni. Masentunut ei välttämättä tajua olevansa masentunut, vaan on niin turtunut omaan pahaan oloon, että pitää sitä täysin normaalina, ohimenevänä vaiheena eikä tosiaan tajua sen kestäneen jo kuukausia.



Masennus myös hiipii pikkuhiljaa ja syvenee, vaikka eilen olisi ollut parempi päivä. Se on kuin lumipalloefekti, se kasvaa ja kasvaa ja lopulta on niin suuri, ettei sitä yksin jaksa kantaa.

Postin hakeminen ja laskujen maksaminen ei luonnistu. Tiskikoneen lataaminen on vaikeaa, vaikka se olisi päivän ainoa kotityö. Sulkeutuminen. Alkoholia. Makoilua. Itsensä syyllistämistä. Hygienia? Ihmiset pelottavat ja ahdistavat.



Ja se vie läheisetkin mukanaan:/

mulla oli ihan kauhean paha olla, olin kireä, aggressiivinen, hermostunut ja itkuinen. En jaksanut tehdä mitään.. Olin tavallaan täysin lamaantunut. Kykenin tekemään päivittäiset askareet, mutta energiaa ei ollut muuhun. Saatoin olla koko päivän yöpuvussa, en jaksanut mennä suihkuun kun vasta illalla.. Toisaalta oli päiviä, kun kaikki olikin hyvin.



Pahinta oli, etten todellakaan tajunnut, miten paha tilanne oli ja kuinka vahvasti se vaikutti perheeseen ja parisuhteeseen. Tein kaikkien olon kurjaksi ja purin omaa pahaa oloa perheenjäseniin. Siinä vaiheessa, kun olin valmis tekemään aika radikaalejakin ratkaisuja tilanteen purkamiseksi, sain lääkkeet joiden avulla pääsin taas jaloilleni.



Nyt tuosta kaikesta on puoli vuotta ja paraneminen ja toipuminen jatkuu edelleen. Olen toisinaan vieläkin ahdistunut, mutta onneksi parempia päiviä on enemmän kuin huonoja. Osaan taas nauttia elämästäni ja jaksan enemmän. Nyt uskallan antaa itselleni luvan levätä ja olla tekemättä mitään, kunhan huomenna taas otan itseäni niskasta kiinni.



Masennus ei ole mikään pikkujuttu. Sen takia äidit ja isät ovat tappaneet perheensä.. Masennusta ei koskaan kannata painaa villaisella, oli se sitten oma tai läheisen tunne.

Masentuneena sitä on jotenkin yli-itsekäs. Ainakin ajoittain tuntuu, että se oma paha olo nousee niin valtavaksi, ettei jaksa ajatella muiden tunteita. Sitä haluaisi vain huutaa, että etkö tajua, miten paha olo minulla on? Ei jaksaisi mitään tyhjän päiviäisiä napinoita likaisista astioista, kun olo on niin tyhjä ja väsynyt.



Pahinta masennuksessa on mielestäni se, ettei osaa tunnistaa syytä pahalle ololle. Sitä vain on paha olla, muttei tiedä miksi. Sitten yrittää purkaa sitä ahdistusta kehittämällä riidan jostain ihan pienestä asiasta, joka normaaliolosuhteissa ei olisi mikään juttu.



Miusta tuntuu, etten ole toipunut masennuksesta koskaan. Se on pysyvä olotila, johon kuuluu parempia päivä ja jaksoja :D Lopetin lääkityksen n. kuukausi sitten, ja tuntuu, että kannattaisi ehkä jatkaa vielä sittenkin. Lopetin lääkityksen sellaisessa tilanteessa, että tulin raskaaksi ja halusin olla raskauden ilman lääkkeitä, jos vain kykenen. Sain kuitenkin 1,5 viikkoa sitten keskenmenon, ja sen aiheuttama paha mieli on taas vienyt niin mukanaan, etten tiedä, uskallanko olla ilman lääkkeitä enää pidempään. Pelottaa, että tilanne menee taas yhtä pahaksi kuin aikaisemmin.



t. 9







Vierailija:

Lainaus:


Kuulostaa tutulta. Onko sulla masis uusiutunut montakin kertaa?



Itsekin jaksoin aiemmissa masennusjaksoissa vielä tsempata ja ns. näytellä asioiden olevan paremmin kuin ne ovatkaan. Se vie vaan niin tuhottomasti voimia kun ei voi olla oma masentunut itsensä :( Olen huomannut, ettei monikaan ihminen ymmärrä masennusta. Nykyään kuitenkin olen nostanut oman elämäni ykkössijalle ja en jaksa välittää muiden mielipiteistä. Keskitän kaikki voimani tästä masennuksesta ylös nousemiseen. Se on muiden ongelma jos eivät sitä tajua.




Masennus on hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus. Sitä on aina ollut Suomessa paljon kaikissa sosiaalisissa ryhmissä, mutta se on ruvettu tunnistamaan ja sitä on alettu hoitaa vasta viimeisten 20 vuoden aikana. Tänä aikana on itsemurhien määrä kääntynyt selvään laskuun. Sen katsotaan johtuvan nimenomaan masennuksen lisääntyneestä hoidosta.

paha olo ja mietin itsemurhaa VUOSIKAUSIA jatkuvasti. Ei mennyt päivää ettenkö olisi toivonut että voisin kuolla. Katsoin televisiosta uutisia ja koin aitoja kateuden tunteita näkemiäni ruumiita kohtaan. Noilla onnellisilla tämä on jo ohi. Nykyään kun olen parantunut itsemurhan ajatus voi korkeintaan käväistä hetkisen mielessä kun on todella paha pms.

Pohdit lääkityksen aloittamista uudelleen. Suosittelen oman kokemukseni perusteella alkamaan uudelleen, jos vähänkin tuntuu siltä. Sairastin lievää masennusta synnytyksen jälkeen. Lopetin lääkityksen yhteisymmärryksessä psykiatrini kanssa viime keväänä kahden vuoden käytön jälkeen. Mutta loppukesästä olinkin jo keskivaikeassa masennuksessa ja se jatkuu edelleen.



Nyt näen olennaisesti pienempänä pahana painonnousun lääkityksen seurauksena kuin sen, että silloin tällöin mietin itsemurhaa ja pienten lasteni hylkäämistä sillä tavalla.

Niitä kausia on ollut useita, mutta ei tunnistanut niitä ennen kun nyt viimeisen 4v aikana. Aiemmin luulin itseäni laiskaksi, kun en jaksanut viikkoon mennä kouluun, koska en päässyt sängystä ylös ja parvekkeella oli toistakymmentä roskapussia.



Nyt lasten myötä aloin lukea ja opiskella aiheesta nimeltä mielenterveys, hankkiuduin hoitoon ja sain sitten lääkkeetkin. Mun masennus johtuu lapsuuden traumoista eli perusturvallisuus ja itsetunto nollissa. Siihen sitten kaikennäköistä muuta päälle, mm. vuosien koulukiusaaminen, traagiset ihmissuhteet ja ylivaikea äitisuhde.



Mun masennus on sitä, etten jaksaisi nousta sängystä ja pukea päälle. Lakkaan vastaamasta puhelimeen enkä käy missään. Mies hoitaa kaikki kauppareissut ja ruuanlaitot, siivoukset yms. Olen koko ajan kireä ja tiuskin kaikille. Haluan olla yksin ja maata sängyn pohjalla. Alkoholin käyttö lisääntyy ja lähtee täysin käsistä. Haukun miestäni ja puran pahaa oloa. Välillä tunnen itseni niin paljon muita paremmaksi, välillä maailman huonoimmaksi ihmiseksi.



En saa nukuttua vuorokaudessa kuin jokusen tunnin. Etenkin öisin kaikki asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet, saatan miettiä tuntia jotain pikkuasiaa. Sanomalehdet, laskut yms. kerääntyvät isoksi huojuvaksi pinoksi, tili on miinuksella, kirjastonkirjat kuukausia myöhässä, sovitut tapaamiset jätän väliin ilmoittamatta.



Koko ajan kalvaa joku merkillinen syyllisyys mielessä, tuntuu että olen tehnyt jotain ihan hirveää, mikä on juuri tulossa ilmi. Välillä shoppailen täysin yli varojeni, jos vaan kauppaan asti kykenen. Välillä kaahailen autolla pienet lapset kyydissä, välillä varastelen kaupasta jotain rahallisesti täysin arvotonta. Kapakasta haen miesseuraa, vaikka kotona maailman ihanin, rakastava mies.



Tiedän, omaan masennukseeni sekoittuu myös persoonallisuushäiriö, mutta tätä on todellisuus aina silloin tällöin. Etenkin talvisaikaan.

Käyn läpi parhaillaan vaikeaa masennusjaksoa, joten voin kuvata hieman oloa. Olen käynyt terapiassa vuosia eli osaan aika hyvin jo analysoida tunteitani. Lisäksi masennus on uusiutunut niin monesti, että pystyn jotain asioita tekemään, esim. kirjoittamaan.



Pahinta ehkä on kun kokemuksesta tiedän, ettei tämä itsestään parane mitenkään nopeasti ja suunta on koko ajan alaspäin. Tunnen olevani jotenkin hiljaisuuden ympäröimänä kuten kuplassa. Eristäytyneenä muista ihmisistä. Vähän kuin näkymätön.



Ei todellakaan huvita tavata ihmisiä, puhua puhelimessa, käydä missään. Olen vaan lähinnä kotona ja käyn lähikaupassa. Tiedän, että masis on ohimenevää joten tilani ei pelota enää nykyään itseäni. Kuitenkaan en jotenkin halua näyttäytyä ulkomaailmassa tämän näköisenä: kuoleman väsynyt, totinen, mykkä, epäsiisti ulkonäkö... Kun normaalisti on laitettu, huoliteltu, siististi pukeutunut...Vastakohta.



Keskittymiskyky asioihin 5-10 min maksimissaan.



Päätöksenteko vaikeaa. Asiat unohtuu, pää on kuin tyhjä. Muisti tuntuu lähes nollatulta.



Kiteytettynä on kuin elävä kuollut. Kamala tila todellakin. Ei kellekään tälläistä toivoisi.



Tästäkin tekstistäni ehkä huomaa ajattelun kankeuden. Ei muistu sanoja mieleen ja kaikkea saa hakea, tökkökirjoitusta.

näkyy mullakin noita oireita olevan, eli en jaksa peseytyä päiväkausiin, ei huvita nähdä ketään eikä edes puhua puhelimessa. Kotona ei jaksa siivota eikä laittaa ruokaa, eikä leikkiä lasten kanssa ja syyllisyydessä kieriskelyä aina välillä, ja kuolemanpelkoa. Ja kuitenkin samalla olen iloinen ja hymyilevä jossain kodin ulkopuolella, eikä kotonakaan mieli mitenkään maassa koko aikaa ole. ONko tää nyt sitä itteensä vai tavallista? Jaksaako kaikki muut äidit pitää kodin kunnossa ja harrastaa lasten kanssa?

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat