Vierailija

En hyväksy väkivaltaa kasvatuskeinona ja sillä selvä. En ajattele koko asiaa sen enempää. Ihmettelen, miksi tämä aihe saa toistuvasti mammat suunnilleen hyppimään seinille täällä. Itse en viitsi noita ketjuja edes lukea.

Kommentit (17)

ja toivon, ettei minun tarvitse olla ystävä sellaiselle aikuiselle ihmiselle joka lyö lastaan.



ahdistun siitä pahuudesta jota maailmassa on ja yritän vain omassa elämässäni elää oikein, koska en voi muuttaa toisia.

Jos ajattelen vaikka omaa äitiäni, niin tiedän ettei hän hyväksy lapsen henkistä alistamista eikä fyysistä satuttamista. Silti hän on joskus tukistanut minua kevyesti, sillä se oli 30 vuotta sitten aivan normaali ja hyväksytty " rangaistuskäytäntö" . Nykyään ehkä komennetaan ja laitetaan arestiin.



Mielestäni minulle ei ole jäänyt mitään traumoja noista tukistamisista ja olen myös jutellut äitini kanssa asiasta yhteisymmärryksessä. Olisi todella mustavalkoista tuomita kaikki ihmisten toiminta täysin yksioikoisesti miettimättä ollenkaan toiminnan perusteita.



ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

minua on lapsena tukistettu ja luunappeja olen saanut. Mitään traumoja ei ole jäänyt. Joskus äärimmäisessä tilanteessa olen omiani tukistanut, mutta siitä jää itselleni paha mieli...

Vierailija:

Lainaus:


En pitäisi ehkä kauhean hienona luonteenpiirteenä, että osaat ohittaa sen, että jonkun toisen lapsi saa turpaan päivittäin, vaikkei omasi saakaan. Mistä se on osoitus, että sinä et välitä?




En kuitenkaan näe, että auttaisi yhtään mitään, jos täällä av:lla pillastuisin aiheesta kerta toisensa jälkeen ja haukkuisin alimpaan helvettiin kaikki väkivallan käyttäjät. Paljon tehokkaampaa on perustella asioita fiksusti ja tarjota mahdollisesti tukeaan ihan tosielämässä niille perheille, joissa voidaan pahoin.



ap

niin minusta esim. kevyt tukistaminen ja turpaan antaminen eivät paini samassa sarjassa, vaikka en edes tukistamista hyväksy. Useimmitenhan täällä tapellaan nimenomaan lievistä väkivallan muodoista kuten tukistamisesta, ei lasta todella vakavasti vahingoittavasta väkivallasta (lyöminen, potkiminen, perustarpeiden laiminlyönti jne).



ap

En pitäisi ehkä kauhean hienona luonteenpiirteenä, että osaat ohittaa sen, että jonkun toisen lapsi saa turpaan päivittäin, vaikkei omasi saakaan. Mistä se on osoitus, että sinä et välitä?



Sanoihan presidenttimmekin, että pientä on se äidinrakkaus, jonka piiriin mahtuvat vain omat lapset.

En halua itse eksyä fyysisen kurittamisen puolelle, mutta uskon, että se voi olla hyvin mietittyä ja hallittua, ei hillitöntä hakkaamista, niinkuin usein vastustajat antavat ymmärtää.



Tunnistan kiihkoilijoista itseni nuorempana. Silloin pidin jotenkin tärkeänä valita " puolensa" ja maailma oli jotenkin mustavalkoinen. Esim. lasten fyysisen kurittamisen näin henkisenä alistamisena jne., nyt ymmärrän, ettei siinä aina ole takana mitään sellaista. Se voi olla vain tapa, jolla jopa toiset vanhemmat uskovat parhaiten pääsevänsä kasvatustuloksiin ja tekevänsä " oikein" .

Kun huomaat lehdessä reportaasin sodan keskellä elävien lasten valtavasta kärsimyksestä, niin kumman seuraavista teet todennäköisemmin:



a) luet jutun, alat perehtyä aiheeseen ja mobilisoit itsesi ja muut liikkeelle lievittääksesi näiden lasten kärsimystä edes jotenkin

b) käännät sivua, koska aihe on niin vaikea ja kipeä ja tiedät, ettet voi kuitenkaan tehdä mitään?



ap

mutta tunnen, kuinka helppoa olisi ratkaista tilanteita tarttumalla tukasta kiinni. Omien vanhempien malli on niin lähellä - siitä huolimatta, että muistan miten pelkäsin, itkin ja vihasin lapsena. Ja miten avuttomalta tunsin itseni siinä tilanteessa.



Nyt löydän itseni samojen tunteiden valtaamana, mutta kasvattajan roolissa. Ja ne tunteet ovat sekoitus neuvottomuutta, avuttomuutta, tukahdutettua vihaa, pelkoa ja surua.



Pelkästä henkisestä heitteillejätöstä puhuminen taas herättää pelkän möykyn sisälläni, sellaisen jota en pysty edes käsittelemään.

Kyse on enemmänkin siitä, että nämä provosoitujat eivät jotenkin ole sinut asiaan liittyvien tunteidensa kanssa. Puuttua toki voi, mutta täällä tämä puuttuminen on lähinnä hulluksi tulemista (kirjoitusten sävy). Provosoitujat eivät esim. pysty neutraalisti ajattelemaan väkivallalla kasvattamista todella pitkään jatkuneena ja normaalina pidettynä käytäntönä, joka on vasta aivan viime aikoina kyseenalaistettu. Tästä kertoo se, että keskustelut pysyvät erittäin harvoin asiatasolla, vaan menevät siihen että porukka repii silmiä toistensa päistä.



ap

Jos alan ajattelemaan niitä lapsiraukkoja, joiden vanhemmat eivät osaa osoittaa rajoja normaalisti vaan tarvitsevat siihen väkivaltaa, tulen niin surulliseksi ja tunnen niin suurta tuskaa että minun on pakko suojella itseäni siltä tuskalta.



Eli provosoitumattomuuteni ei johdu välittämisen puutteesta vaan aivan liian suuresta empatiasta niitä lapsiraukkoja kohtaan.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat