Vierailija

.

Sivut

Kommentit (211)

Vierailija:

Lainaus:


...toisinaan kumpikaan ei ole rakastuneita, toisinaan vain toinen puolisoista on rakastunut. Tunnetilat vaihtelevat, mutta toista pitää kunnioittaa, samoin hyväksyä se, ettei ylitsepursuava rakkauden tunne jatku ikuisuuksia.




Näin olen aina itsekin ajatellut, mutta ikävä kyllä mieheni taitaa olla eri mieltä. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen, että alkuaikojen into on laantunut. Itse olisin ihan tyytyväinen näin, mutta mies syyttelee minua jatkuvasti rakkaudettomaksi jne.



Olen synnyttänyt hänelle kaksi lasta ja elättänyt häntä yhteensä kuusi vuotta hänen ollessaan opiskelijana ja työttömänä. Mutta mikään näin arkinen ei tyydytä häntä, vaan kaipaisi jotain enemmän. Itse en oikein tiedä mitä hän kaipaa, enkä pysty sitä antamaan. Eli saattaa olla meilläkin ero edessä :( .



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

40:sen terapeutti:



toisinaan kumpikaan ei ole rakastuneita, toisinaan vain toinen puolisoista on rakastunut. Tunnetilat vaihtelevat, mutta toista pitää kunnioittaa, samoin hyväksyä se, ettei ylitsepursuava rakkauden tunne jatku ikuisuuksia.



50 vuotta avioliitossa olleelta ihmiseltä kysyttiin pitkän avioliiton salaisuutta, ja hänkin mainitsi juuri tuon saman asian.











Minun kohdallani vanhempieni avioero merkitsi tasapainon, rauhan ja väkivallattomuuden mahdollisuutta, se merkitsi mahdollisuutta keskittyä kouluun, mahdollisuutta opetella luottamusta, mahdollisuutta lapsuuteen.



Aikuisilla on tolkuttoman huono käsitys siitä, mitä huono avioliitto tarkoittaa lapsille.

Miltäpä luulet isäpuolesi entisen liiton lapsista tuntuvan, kun te elätte heidän ja heidän lastenlastensa elämää?



Todellakaan avioero ei ole minulle mikään positiivinen asia. Isäni rahoittaa teidän perheenne elämää. Elää teidän kanssanne joulut ja muut. Minä olisin halunnut isän, joka olisi meidän lasten ja lapsiemme kanssa joulut. Mutta ei, te olette omineet hänet. Äitisi tietysti etunenässä. Ei isäni ole voinut puhtaasti valita, kumman perheen kanssa elää enemmän. Meidät on hylätty, vaikka kuin koittaisi tasapainotella kahden perheen väliä.



Ero voi sinin näkökulmastasi olla positiivinen asia. Minun näkökulmastani ei.



Terveisin lapsi isäpuolesi ekasta liitosta, joka viettää joulun yksin miehensä ja lapsensa kanssa - haaveillen vaan lapsilleen mummolajouluja. Koskaan ei tullut se aika, jolloin minun lapseni olisi saanut viettää pappansa kanssa jouluja. Meiltä puuttuu isovanhemmat.

Mun vanhempani erosivat 20 vuoden liiton jälkeen, ja musta se oli ihan hyvä, koska eivät niin selkeästi olleet millään lailla sopivia toisilleen. Eli yksi plussa avioerolle.



Ja sitten ne miinukset: Elämää avioeron jälkeen lapsen näkökulmasta:

-liian varhaista aikuistumista, koska piti olla kypsä silloin kun vanhemmat eivät sitä olleet.

-isän uhkaavaa alkoholisoitumista ja yksinäisyyttä oli rankka katsella.

-" Koti" , sellaisena kuin se oli äidin siellä vielä asuessa, lakkasi olemasta. Huomaan etsiväni vieläkin Kotia.

-Kumpikin aikanaan löysivät uudet puolisot, jotka eivät tietenkään tulleet toimeen toistensa tai minun vanhempieni kanssa, joten kaikki perhejuhlat joudutaan edelleen sumplimaan monen päivän fiestoiksi, kun kaikki papat ja mummot eivät mahdu saman katon alle.

-pinnan alla kytevät ristiriidat nyt lastenlapsista: kuka näkee heitä eniten, miksi yhtä puolimummoa sanotaan mummoksi, mutta puolipappaa ei papaksi (ei ole lapselle läheinen), kenet ehditään nähdä minäkin juhlapyhänä jne.

-ja sama lasten puolelta: miksi pappa huomioi ottolapsiaan enemmän kuin omiaan (asuivat pidempään kotona) jne.



Eli kaikessa me lapset joudutaan edelleen suhteuttamaan elämäämme siihen, että vanhempamme päättivät erota. Joskus kadehdin miestäni, jolla on ehjä perhe, eikä mitään sompailua jouduta onneksi sillä suunnalla tekemään.



Sitä haluan vielä korostaa, että minun vanhempieni avioero oli hyvin siisti, sivistynyt ja lapset huomioon ottava. Lisäksi olimme sen verran jo vanhoja, että pystyimme itse valitsemaan, kenen luona asuimme ja minkä verran toista vanhempaa näimme. Isä- ja äitipuoliin välit ovat myös hyvät. Miten pärjäävät lapset niissä tilanteissa, joissa vanhemmat riitelevät, rajoittavat lasta näkemästä toista vanhempaa, puhuvat pahaa toisistaan selän takana?



Kuten aiemmatkin vastaajat, ymmärrän kyllä, jos avioeroon on kunnollinen syy. Mutta en ymmärrä sitä, että nykyään erotaan lasten ollessa pieniä, koska " en enää tykkää" . Avioliiton onnistuminen tulisi punnita kymmenissä vuosissa, ei vuosissa!!! On turha selittää, että ajattelee lapsen parasta, jos oikeasti haluaa vaan seikkailua ja hurmosta itselleen.

Ja ihan sen takia että, niiden lasten vanhemmat eivät ymmärrä erota. Väkivaltaa, alkoholia, haukkumista, mykkäkoulua jne. On se varmaan lapsista " mukava" katsella ja kuunnella.

Ero kulkee tosiaan usean sukupolven. Minua todella säälittää, että lapseni eivät koskaan saaneet isovanhempia. Minua itkettää, että emme koskaan päässeet samaan joulupöytään isovanhempien ja sisarusteni perheineen kanssa. Meidän sukumme on tynkä :( Me lapset perheinemme olemme irrallisia saarekkeita suvun ketjussa. Iso tuska tämä on minulle. Mutta vielä suurempi olisi ollut lapsena, kun nytkin on näin tuskaisaa.



Ihmiset eivät ajattele itseään pitemmälle. Elämää ajatellaan oman elämän kannalta, ei laajemmin. Individualismi. Sota kai ajoi nationalistisen ajattelutapamme tähän. Tai jossain se trauma on.



69

ja haluaisin vielä muistuttaa siitä, että me nuorehkot vanhemmat olemme todella yksin lastemme kanssa - en usko että minä ja exä olimme ainoita, joilla oli todella vaikeuksia saada apua lastenhoitoon. Suhde kärsii, jos siihen ei pysty panostamaan, kuten täälläkin on tuhannesti todettu. Isovanhemmat kyllä aina sanoivat (sanovat edelleen) että auttavat kyllä lastenhoidossa, että pyytäkää vaan, mutta kun se pyytäminen on vaikeaa! Emme koskaan ymmärtäneet exän kanssa, miksi mummo / mummi ei koskaan voinut sanoa että tulen huomenna hoitamaan muksuja, lähtekää ulos keskenänne.



Lastenhoitovastuu on tottakai meillä varsinaisilla vanhemmilla, mutta sitä aina ihmettelen, miksi ennen lasten tekoa tulevien mummojen ja pappojen pitää jauhaa siitä että auttavat sitten - kun se todellinen auttamishalu tuntuu olevan kiven alla.



Meidän liittomme päätyi eroon - se oli varmastikin päätynyt siihen vaikka olisimme pystyneet hoitamaan suhdettammekin- mutta jälkikäteen ajateltuna emme kyllä saaneet minkäänlaista tukea arkemme keskellä. Yhteiset vuodet olisivat ehkä olleet hieman onnellisempia, hieman vähemmän riitaisia, jos olisimme saaneet tilaisuuden hoitaa liittoamme.



Meillä ero oli varmaankin paras ratkaisu myös lapsia ajatellen, sillä riitelimme rajusti lähes viikoittain. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli toistuvaa. Vaan nyt tilanne on se, että lasten isä juoksee hätäisesti suhteesta toiseen ja ottaa lapset mukaan tuohon elämään. Minä olen yksin päävastuussa lapsista ja jaksamisen äärirajoilla, jatkuvasti pinna kireällä ja kamalan stressin kourissa. Eli mikä nyt LOPPUJEN LOPUKSI onkaan lapsille parasta - kun ei tämä erillään oleminenkaan ole meille osapuolille kovin maistuvaa, vaikka liitto ei toiminut.



Tällaisia ajatuksia täällä...

1. Viina ja/tai huumeet: mies/vaimo ryyppää tai pössyttelee

aivonsa narikkaan joka viikko, eikä tunnusta ongelmaansa, eikä

yritä hakea apua



2. Nyrkki: mies (tai vaimo) hakkaa puolisoa ja/tai lapsia



3. Uusi petikumppani: mies/vaimo löytää uuden sängyn

lämmittäjän, eikä aio luopua uudesta ja mielestään paremmasta

tai tekee syrjähyppyjä jatkuvasti (eli on krooninen pettäjä)



Kaikki muista syistä johtuvat erot ovat turhia. Mikä sekin

syy on, että kasvoimme erilleen? Jokainen ihminen kasvaa

henkisesti ja muuttuu koko ajan. Välillä vieraannutaan, sitten

taas löydetään yhteinen sävel.



Parisuhde vaatii työtä, eikä rakastaminen ole aina helppoa.

Kaikissa ihmisissä on vikoja. Kukaan ei ole täydellinen.

Se on vain hyväksyttävä. Hetken huumassa ei pitäisi

tehdä harkitsemattomia tekoja, joita katuu sitten myöhemmin.

Oma mummuni (äidin äiti) jäi leskeksi silloin, kun äitini oli 2v. ja hänen pikkuveljensä (minun enoni) oli vasta ½ v. Ja hän oli yksin niin kauan kunnes molemmat lapset olivat jo muuttaneet pois kotoa. Vakituisesti mummuni seurusteli vasta silloin, kun molemmat omat lapsensa olivat n. 40 v. silloinkin suhde päättyi, koska mummuni miesystävä olisi halunnut mennä naimisiin, mihin mummuni ei suostunut. Mummuni on (ainakin minun mielestäni) muutenkin viisas ihminen, joka ymmärtää laajalti asioita elämästä. Hän ei halunnut laittaa lapsiaan keskelle uusperhekuviota puolison kuoltua (vaikka kuulemma " ottajia" olisi ollut ;0)).



Olen miettinyt sitäkin mitä itse tekisin, jos joutuisin vastaavanlaiseen tilanteeseen, ja täytyy sanoa, että luonteen lujuutta vaatii toimia kuten mummuni - kantaa yksin vastuuta. Mutta silti vakaasti uskon, että se nimenomaan olisi lapsen parhaaksi.



t. 29

Ei aina tarvitse olla kyse säälistä, jos nostetaan ns. kissa pöydälle yhteiskunnallisista asioista.



Sääli tunteena ei korjaa mitään, eikä sen avulla rakenneta yhtään mitään positiivista. Tässä yritetään edesauttaa oivalluksia - ei " ruokkia" sääliä.

koska onhan se kahteen kotiin sopeutuminen MUUTOS. Ja muutoksen yhteydessä on usein muutosvastarintaa.



Toki muutos voi joskus olla todella helpottavaakin, MUTTA jos avioeroa ennen on ollut helvetti irti, niin tuleehan lapsilla siihenkin joku REAKTIO.

Vierailija:

Lainaus:


muusta kuin em. huume-, viina-, väkivaltasyistä, lapset asuvat omassa kodissaan ja vanhemmat vuorottelevat. Näin lapset, jotka eivät ole eroon syyllisiä, saavat pitää oman kotinsa, omat tavaransa, omat harrastuksensa ja kaverinsa ja eroon syylliset saavat sumplia omat kuvionsa niin kuin pystyvät. Näinhän mm. yksi avioero-oikeudenkäyntejä tuominnut jenkkituomari on toistuvasti päättänyt.




koska sitten talo/asunto on nimenomaan lasten ja vanhemmat ovat visiitillä. Itse en ainakaan tuntisi oloani mukavaksi, vaan lähinnä stressaantuneeksi, jos joutuisin vierailemaan jossain " lasten talossa" vuoroviikoin. En näe mahdolliseksi, että sellaisessa ratkaisussa lapsetkaan viihtyisivät.



Toki, jos vanhemmat ovat aivan poikkeuksellisen joustavia ja tehdään jotain aivan erityisiä ratkaisuja homman pyörittämiseksi, niin tulos voi olla toisenkinlainen.



Itse näen vaihtoehtona mieluiten sen, että vanhemmat jatkavat eloa sen verran lähellä yhteistä kotia, ettei ystäväpiiri/koulupiiri muutu. Ja että lapset voivat vaivatta tavata molempia vanhempia jatkossakin.



Väkivalta ym. perheissä taas varmaan helpotus. Eronkin voi hoitaa niin monella tavalla, moelmpien on tietysti kyettävä ajattelemaan lapsen etua eikä tehdä tästä mitään kiistakapulaa ja oltava asiallisia ainakin jälkikasvun kuulleen.

Kiitos ap:lle, kun teit tämän tärkeän aloituksen.



Omat vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias ekaluokkalainen. Nyt olen vähän alle 30 vuotias, kahden lapsen äiti ja avioliitossa lasteni isän kanssa. Meillä on oikein hyvä, toimiva ja lämmin avioliitto - olemme mieheni kanssa ihan samanlaiset ihmiset ja meillä on todella helppoa olla yhdessä. Jos näin ei olisi, en olisi varmasti koskaan mennyt naimisiin ja saanut lapsia, tämän päätin jo hyvin nuorena ja pysyin vakaasti pitkään päätöksessäni - toisin kuin nro 19 siis väittää, olisin ollut hyvinkin " rationaalinen olento" ellen olisi näin " hyvää" ts. minulle sopivaa miestä löytänyt.



Koko pienen elämäni olen saanut tutustua aina uudestaan ja uudestaan sekä äitini, että isäni puolelta vaihtuviin uusiin ihmisiin - olen saanut sen mallin kotoa, ettei ongelmia tarvitse ratkoa (meillä ei koskaan ole lapsuuden kodissa kinasteltu tai riidelty!), kun voi vain lähteä kävelemään ja aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa. Molemmat, sekä isäni että äitini, ovat tälläisiä ihmisiä - he eivät yksinkertaisesti selvittele ongelmiaan. Eivätkä ole taatusti oppineet erosta yhtään mitään.



Pitää täysin paikkaansa, että se on ne ' muiden kakarat ja omat lapset' jopa saman katon alla asuessa, ja (toisin kuin nro 4 väittää) vaikka kuinka ihmisillä olisi " sydän paikallansa" . Se on vain biologinen tosiasia. Rakastuneena sitä ei tosin varmastikaan osaa ottaa huomioon, tai ne omat tarpeet (seksuaaliset, läheisyyden tms.) vievät ihmistä. Lapset ovat siinä kuviossa täysin toisarvoisia (vaikka miten aina muistetaan mainita, että ensisijaisesti mietitään lasten tarpeita), jos he eivät olisi toisarvoisia, kukaan ei lähtisi uusperhekuvioihin mukaan. Ja yksinkin on raskas elää.



Mitä tästä opimme?

Ainakin se, että kannattaisi tarkkaan miettiä kenen kanssa niitä lapsia tähän maailmaan tuo, ja niin tehtyä, kantaa myöskin vastuunsa.



Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat