Vierailija

Itse en ole niin tyytyväinen lapsuuteeni enkä myöskään saamaani kohteluun. Isäni on ihan ok, mutta äitini ei. Miehen kanssa tuli puhetta asiasta ja hän mietti, että onkohan kukaan koskaan tyytyväinen omaan kotiinsa tai lapsuuteensa? Ei hänkään ollut.



Mutta kyllä kai nyt teitäkin löytyy jotka olisitte tyytyväisiä vanhempiinnen ja lapsuuteen? Kohdeltiinko teitä aina hyvin ja oliko kotona HYVÄ olla?



Minua ahdisti aina olla kotona ja vieläkin voin tuntea saman tunteen jos kotona käyn... En kyllä haluaisi että lapseni tuntisivat samoin!



Entä miten paljon voitte keskustella asioista vanhempienne kanssa ja miten hyvin he ymmärtävät " maailman menoa" ja ylipäätään nuorempien ajatuksia ja järjenjuoksua? En ole siinäkään ollenkaan samalla aaltopituudella vanhempieni kanssa. En voi esim. keskustella työasioista enkä rakentamisesta vanhempieni kanssa.

Kommentit (17)

lapsuudenkotiin. Luulin aikoinaan, että elämä nyt vaan on sellaista, aika hankalaa ja ahdistavaa. Vapaa aikaa ei ollut. Koulun jälkeen tein nopeasti läksyt, hoidin taloustöitä ja penempiä sisaruksia. Rahaa ei ollut kuten kavereilla. Huonot vaatteet (molemmat vanhemmat kyllä keskiluokkaisissa ammateissa) eikä pujettakaan mistään harrasteista. Muistan myös onnettomat joulut. Ei yhdessäoloa eikä herkkuja. Lahjoja saimme, mutta melko vaatimattomia. Sellaiseenkin asiaan olen herännyt vasta aikuisena, että ohjeita ja eväitä elämään en saanut. Esim. koulutusasioissa en saanut ohjeistusta, eikä mitenkään kukaan puuttunut vaikka poikaystävät olivat jälkeeenpäin ajatellen pelottavan vääränlaista seuraa. Piti vaan olla ja kasvaa aikuiseksi, tehdä työt mitä käskettiin ja pitää murheet kuten ilotkin omana tietona. En tiedä miksi näin. Nykyisin olen vanhemmilleni kuin ilmaa. Eivät soita tms. Itse pidän yhteyttä, en tiedä miksi. Haluan kai vaan elää kuin normaalit ihmiset ja yritän että lapsillani olisi mummola ja pappala.

Enemmin vaan käynyt oma lapsuus ahdistamaan näin aikuisena, oman lapsen synnyttyä. Tuntuu olevan asioita, joista ei ole puhuttu. Tavallaan piilossa pinnan alla.



Välit vanhempiin ok. Ei jutella henkilökohtaisia, vaan lähinnä niitänäitä.



Veljiin olen yhteydessä tosi vähän.



Jollain lailla on ahdistavaa, kun käy vanhemmilla kylässä.



Toivottavasti omalle lapselle vois tarjota erilaisen lapsuudenkodin. Mutta kyllähän sitä kaikenlaista kantaa mukanaan lapsuudenkodistaan. Huoh!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Monimutkainen sotku kaikkea, mistä ei koskaan puhuttu. Ehkä suurin syy isäni, joka joi kaikki viikonloput, on nykyään täysin alkoholisoitunut. Ulospäin näytimme onnelliselta perheeltä.

En tiedä tulenko onnistumaan, välillä tämä oikeiden valintojen tekeminen lapsen puolesta tai hänen elämässään on niiiin vaikeeta.

Eikä sitä aikuisenakaan aina näe niitä seurauksia mitä on nyt tehdyistä päätöksistä.

Minä taas koin lapsuudenkotini aina ahdistavana. Muistan kuinka painostava ja tylsäkin ilmapiiri kotonani oli.



Äitini oli/on ilmeisesti sitä mieltä, ettei ihmisellä ainakaan hauskaa pidä olla. Joulut olivat just tuollaisia kuten 13 kuvaili: ei mitään kivaa, ja lahjoja ja ruokaa mahdollisimman vähän. Äitini nurisi ja valitti aina kaikesta: miten kaikki on kallista ja kuinka kyllä lopetetaan lahjojen ostaminen. Ja niin meidän sitten piti tehdäkin, joskus kun olin teini-ikäinen. Se oli kova pala kieltämättä.



Joulusta haluaisin antaa mukavamman kuvan omille lapsilleni, ehdottomasti. Enkä tarkoita lahjoja vaan tunnelmaa ja perheen yhdessäoloa.



Ääh, vaikea tätä on selittää kun lapsuus ja koti muodostuvat niin pienistä palasista. Olihan kodissa hyvääkin, äiti aina kotona ja ruokaa pöydässä. Tosin siitäkin sai aina kuulla miten kallista kaikki ruoka oli ja miten vähään meillä on varaa.



Mutta henkisesti en kyllä kokenut saavani juuri mitään. Ei kannustettu mihinkään koulutukseen tai harrastukseen. Haukut sain kun luin kirjoja ja pidin niistä. Tuntuu, että mikään mitä tein ei ollut kyllin hyvää. Ainakaan ei kehuttu. En muista että äitini olisi koskaan minua halannutkaan.



Eniten tässä kai ärsyttää se, että vieläkin mua raivostuttaa kun puhun äitini kanssa. Kuten viimeksi tänään. Kun hän vain nurisee ja valittaa, muttei ikinä tee mitään parantaakseen tilannetta. Kunhan vain valittaa ja myrkyttää muiden elämän.



Isäni on siis ihan mukava mies. Luulenpa että olen edes jotenkin henkisesti terve pelkästään hänen vaikutuksestaan. Hän toi jotain iloa kotiimme. En ymmärrä miten hän on jaksanut äitiäni. Muttei isänikään paljon minusta välittänyt. Muistan kuinka olisin halunnut soittaa pianoa mutta harrastus loppui kun ei ollut pianoa tms kotona. Eivätpä vanhempani paljon kannustaneet.



En ikinä kertoisi mistään elämää suuremmasta asiasta vanhemmilleni. Eivät he tiedä mitään elämästämme. Kunhan voivat valittaa että heidän mielestään käytämme liikaa rahaa kaikkeen... Ja minun pitäisi olla vähään tyytyväinen.



Ap

Äitini piti huolen siitä, että lapset tunsivat olonsa turvalliseksi ja turvallista meillä tosiaan olikin. Hyvää oli myös se, että meillä oppi tekemään töitä ja toisaalta sai myös harrastaa paljon ja käydä matkoilla, teatterissa yms.



Ärsyttävää oli se, että isäpuoleni lelli velipuoltani ja oli muutenkin välillä tosi ankea ja rasittava jääräpää. Oma etäisäni taas ei vaikuttanut kamalan kiinnostuneelta lastensa elämästä.



Siskoni ja siskonpuoleni olivat jo lapsena myös hyviä ystäviäni ja ovat sellaisia edelleen.

Ikävä kyllä.

Pidin lapsuuttani aivan kertakaikkisen täydellisenä siihen saakka, kunnes valmistuin ylioppilaaksi, muutin pois kotoa ja aloin opiskella sosiaalialaa. Silmäni avautuivat sille, miten äitini oli minua loppujen lopuksi kohdellut; kommentoi aina negatiiviseen sävyyn, onnistuinpa tai en, minä olen saanut aina pärjätä omillani, veljelleni on haettu vaikka kuu taivaalta, eikä hän ole tehnyt koskaan mitään väärää jne.



En todellakaan ole mitenkään läheisissä keskusteluväleissä vanhempieni kanssa. He eivät tiedä mm. lapsettomuudestamme, ei tulisi mieleenkään kertoa. Puhun heidän kanssaan lähinnä ns. joutavanpäiväisistä asioista. Heitä ei hirveästi tunnu kiinnostavan muu kuin rahankäyttömme, siihen ollaan kyllä puuttumassa, mutta kun sanoin esimerkiksi, että olen menossa lääkäriin rytmihäiröiden vuoksi, niin ei tullut yhtään mitään vastausta.

Tai se, mitä kerran täälläkin vuodatin, kun en saanut mennä opiskelijaboxista lapsuudenkotiini potemaan jo ohimenevää vatsatautia, koska se voi tarttua!



Äh, pakko lopettaa, alkaa sappi kiehumaan. Mutta aika hankalaa olisi nyt alkaa vanhempieni kanssa näistä asioista puhumaan, koska lapsuudenkodissamme ei puhuttu tunteista juurikaan, saati näytetty niitä.



Mutta voimia ap:lle, olen pohtinut ja toivon samaa, että mahdolliset lapset eivät saa kokea vastaavanlaista lapsuutta kuin mitä itse olen kokenut.

mua koulukiusattiin ja rahaa oli kotona aina vähän (siis ihan oikeasti, vähän, aina piti säästää) mutta me olimme onnellisia ja rakastimme toisiamme. Juuri onnellisen kodin ansiosta selvisin koulukiusaamisestakin lopulta suhteellisen vähillä vahingoilla, siis hengissä ja järjissäni vaikka vieläkin pelkään vieraita ihmisiä. Meillä myös kannustettiin lukemaan ja opiskelemaan ja harrastamaan kulttuuria (niistä rahoista, jotka eivät riittäneet äidille talvitakkiin riivittiin silti lapsille soittotunnit) vaikka meistä lapsista joskus tuntuikin todella tylsältä seistä jossain museonäyttelyssä pällistelemässä kummallisia tauluja tai vanhoja vaatteita. Ja vaikka rahaa oli tosiaan vähän, me harrastimme paljon maksutonta hauskanpitoa (retkeilyä, mökkeilyä jms).



Kyllä minäkin murrosiässä häpesin köyhiä vanhempiani jotka eivät ymmärtäneet ravintoloista eikä muodista eikä laskettelusta. Mutta nyttemmin ajatellen he ymmärsivät paljosta sellaisesta mistä niiden juppikavereiden vanhemmat eivät tainneet ymmärtää. Olen saanut todella hyvät lähtököhdat elämälleni.

tekivät sen, ettei tee mieli pitää yhteyttä kuin muodon vuoksi. Toisaalta oli paljon hyvääkin ja yritystä tehdä meille hyvä lapsuus, mutta ei vanhemmillani ollut tietoa/mahdollisuutta toimia toisin. Ehkä heidän oma lapsuus vaikutti heidän tekoihinsa.



Toivon, että nykyään vanhemmat tajuavat, miten paljon heillä valtaa toimia lastensa hyväksi. Pienetkin asiat ovat merkittäviä, vaikka monet luulevat, etteivät lapset tajua tai välitä esim. siitä, käyttävätkö vanhemmat alkoholia tai laiminlyövätkö muuten lapsiaan henkisesti tai fyysisesti.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat