Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Asiaa vaikeuittaa aika paljon se, että



-lapsella on yleensä oma äiti, jos ei oel kuollut ( vaikka olisi minkälainen, ni äiti on äiti ja lapsi on lojaali)



-lapsi ei ole kiintynyt sinuun



-lapsi on hankala ja ärsyttävä. Oman lapsen kiukuttelu ja murrosikä yms on helpompi kestää, koska lastaan rakastaa niin paljon. Silti oma lapsikin välillä ärsyttää ainakin tän palstan juttujen perusteella. Mutta äitipuolta ei sais " vieraan" lapsen tekemiset, sanomiset, käytös ärsyttää koskaan...



-lapsi on oma yksilönsä, ei miehen jatke. Moni kehottaa unohtamana lapsen äidin, koska " eihän äiti ol sama kuin lapsi ja ne pitää osata erottaa" . Tällä samalla logiikalla ei se lapsi kuitenkaan ole myös sen rakkaan miehenkään jatke vaan ihan oma yksilönsä.

Sivut

Kommentit (52)

Uusperheessä ainoita " voittajia" on yhteiset lapset, koska heidän perheessään on selvät sävelet: lasten järjestys ja etu on vanhemmille yhteinen. Sen sijaan edellisten liittojen lapsia siedetään ja ehkä niistä pidetäänkin, mutta tunteet ei ole samat kuin omien kohdalla.



Vierailija:

Lainaus:


Tämän vuoksi uusperheet eivät toimi, ei koskaan. Se on fakta. Harva vain myöntää tämän faktan. Teidänkään perhe ei voi toimia juuri tuon asian takia. Lapsi vaistoo, että et vanhemman tavoin ajattele hänen etuaan, et koskaan. Oma etusi menee aina miehen lapsesi edelle ja jos teillä onyhteisiä lapsia, menee heidän etu miehen lapsen edelle. Koskaan elo uusperheessä ei ole tasa-arvoista ja lapset voivat pahoin. En ymmärrä, että jotkut kehtavaat kivenkovaa väittää, että uusperhe voisi toimia. Ei voi.



t. luokanope, joka paljon nähnyt

3 äitipuolta ja kaikki kamalia. Lirkuttelevat miehen edessä, mutta selän takana ovat ilkeitä miehen lapsille. Vastenmielistä porukkaa ja uusperheet ovat ihan kammottavia kidutuskammioita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

1) että kaikki rakastamamme ihmiset ovat virheellisiä ja ärsyttäviä ja niin edelleen, mutta me rakastamme heitä SILTI. On siis mahdollista rakastaa myös tätä lasta, jhänen ärsyttävyydestään huolimatta. Rakkaus EI vaadi täydellisyyttä. Päinvastoin. Varsinkin kun ymmärtää vielä, että hän on ärsyttävä syystä: sekä ero että isän uusi suhde ovat änelle traumaattisia. Koska hän on lapsi ja sinä aikuinen, sinun osasi on vain elää sen kanssa. ja



2) että myös tämä lapsi on oma persoonansa joka kannattaa opetella tuntemaan. Sen lisäksi hän on persoona, jonka muovautumiseen sinäkin pääset osalliseksi. Tee työsi hyvin, niin saat lähellesi rakastettavan ihmisen. Jos taas et opettele rakastamaan häntä, tulet syylliseksi hänen persoonansa vikoihin. Ihan oikeasti, eikä vain bioäidin syytöksissä: rakkaudesta oppii rakastettavaksi ja sen puutteesta oma muunlaiseksi. (Tämän sanon itse häirikköasperger-lapsen äitinä: lapseni on kaikessa ärsyttävyydessään ja ongelmallisuudessaan rakastettava juuri siks iettä häntä on aina rakastettu ja joka kerran kun hän kohtaa ikäviä ihmisiä, se näkyy hänessä myös!)

Johtuuko se siitä, että äidit yleensä lähivanhempia ja äitien uudet miehet elävät lapsen kanssa joka päivä ja näin saavat enemmän tarttumapintaa rakkauteen? Vai johtuuko se miesten konstailemattomasta tavasta suhtautua asioihin?



En väitä että kaikki isäpuolet palvovat puolisonsa lapsia, mutta itselläni on iäspuoli, joka on ollut minulle kuin isä 18 vuotta enkä ikinä vaihtaisi häntä biologiseen isääni. Lapsellani on isäpuoli, joka palvoo lastani. Pitää ja hoitaa kuin omaansa.



Johtuisiko sopeutumisongelmat uusperheissä enemmän kuitenkin hätäilystä ja uusista yhteisistä lapsista kuin niistä edellisistä mukuloista. Me olemme päättäneet, että emme hanki yhteisiä lapsia vielä muutamaan vuoteen, että saamme kasvaa tiiviiksi uudeksi perheeksi, ilman että lapsen täytyy miettiä asemaansa. Haluamme yhteisiä lapsia vasta sitten kun tämä edellinen on myös hieman isompi. Niin, että hänelle on kerennyt muodostua suhde isäpuoleensa.

äitipuolena on minusta helpompi hyväksyä vieraileva lapsi ja kohdella kaikkia lapsia tasapuolisesti vaikkei miehen lasta rakastakkaan. mutta miten vaikeaa on miehen kohdella kaikkia lapsia tasaarvoisesti kun se esikoinen tulee käymään? yhteisiä lapsiahan näkee jokapäivä ja varmasti on aina ikävä tätä lasta edellisestä suhteesta. tosin tämä on ymmärrettävää, mutta miten nämä yhteiset lapset kokevat nämä tilanteet jos isän huomion vie aina sisko/velipuoli?

Joskus lähivanhemman olisi hyvä KATSOA PEILIIN ja miettiä omia toimintatapoja ja sen vaikutuksia OMIEN lastensa elämään. On ihan turha syyttää kaikesta etävanhempaa ja hui kauhistus, sitä äitipuolta, jos itse tekee kaikkensa, ettei uusperhe-elo voisikaan sujua!



Olen myös itse eronnut ja pakko sanoa, että olen tosi onnellinen lasteni äitipuolesta! Etenkin tyttäreni on ihan lääpällään isän uuteen vaimoon :).

Tämä ei todellakaan ole mustavalkoinen asia, ja onkin herättänyt todella mielenkiintoista keskustelua. Lyhyinä kommentteina omasta puolestani:



Väitän, että lasten iälläkin on merkitystä, vauvaikäiseen tai taaperoon saa ehkä helpommin luotua läheisen suhteen, kuin isompiin, esim. yli 10v. lapsiin. Isommat lapset ovat jo niin " omia persooniaan" , ettei heihin tuosta vain rakastuta. Pieneen lapseen ehkä on helpompi kiintyä, ja tällöin tunteet lasta kohtaankin syvenevät luonnollisemmin...?



Vaikka ei rakastaisi puolisonsa lapsia, ei tarkoita, etteikö heistä voisi välittää.

Täällähän juuri moni on korostanut, että uusperheen ongelmat ovat ihmillisiä, harva tarkoituksella esim. epätasa-arvoisesti kohtelee toisen lapsia tms. Luonto on vain meidän niin rakentanut, että biologisen lapsen etu menee muiden edelle. Tämä inhimillinen seikka usein vain aiheuttaa ongelmia. Ei ole pahuudesta kyse. Harva ihminen on niin kehittynyt ihmisenä, että pystyy kohtelemaan tilanteessa olevia ihmisiä tasa-arvoisesti. Kaikki haluavat omilleen vain parasta ja omasta on vaikea luopua, esim. taloudelliset asiat, uusperhetilanteen vuoksi.

Vierailija:

Lainaus:


Esim lapsi pelkäsi pimeää ja halusi nukkua isänsä kanssa samassa huoneessa lattiapatjalla, kun oli heillä joskus viikonloppuja.




Oma mieheni ei itse halua nukkua lasten kanssa, ja hänestä olisi kummallista antaa lasten esim. vallata paikka minulta, ja " laittaa" minut nukkumaan vierashuoneeseen tai olkkariin.



Usein tuon " en voi nukkua" pelon takana on jotain, mikä pitää selvittää päivällä, ei ottamalla lapsi viereen. Sairastelu on eri asia.



Oma äitini kuoli, kun olin alle kymmenen vuotta. Isä meni heti uusiin naimisiin ja vähitellen ilmeni, että äitipuoleni on aivan kamala akka. Isälle hän leperteli, mutta heti kun isä meni muualle, hän haukkui ja mollasi minua ja sisaruksiani. Hänen oma lapsensa oli oikea enkeli. Lapsuuteni oli kuin työleiri; koululäksyjä en olisi saanut tehdä ja tein niitä salassa selkäsaunan uhalla. Aamulla piti herätä jo neljältä leipomaan, kun äitipuoli leipoi torille myytävää. Ykdeksänvuotiaasta lähtien valmistin päivittäin ruoan koko perheelle. Tukistelu, läpsäyttely ja muu nykyisin fyysiseksi pahoinpitelyksi luokiteltava oli viikottaista, kun en ollut tehnyt tarpeeksi hyvin annettuja töitä. Vasta kun kaikki työt oli tehty, sai ottaa koulukirjat käsiinsä.



Viikonloppuisin isäni ja äitipuoleni kävivät ravintolassa tanssimassa. Emme saaneet sisareni kanssa jäädä kotiin siksi aikaa (ettemme olisi tehneet pahojamme), vaan meidän piti istua autossa odottamassa viisi-kuusi tuntia, kun he pitivät ravintolassa hauskaa. Radio ei saanut olla auki, ettei akku tyhjentynyt. Oli todella kylmää odottaa talvella kolmenkymmenen asteen pakkasessa viisikin tuntia heitä. Kerran olimme todella kylmissämme (sinisiä) ja menimme ravintolan ovelle ja pyysimme etsimään ovimiehen heidät, koska palelsi. Saimme sisareni kanssa kuulla hirveän läksytyksen ja kunnon selkäsaunan, kun häiritsimme rouvan iltaa.



Minulla on nyt omia lapsia, eikä äitipuoleni välitä heistä paskan vertaa, kuten ei minustakaan ole ikinä välittänyt. Käyn pari kertaa vuodessa heidän luonaan. Lapset eivät ikinä ole olleet kumpienkaan isovanhempien luona hoidossa. Välillä todella tarvitsisin apua arjen pyörittämisessä. Olen kateellinen, kun toisilla on sellaiset vanhemmat, jotka ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja haluavat viettää aikaa lastenlastensa kanssa ja hoitaa heitä.



Katkera

Mutta nämä asiathan olivat tiedossa jo silloin, kun aloitit suhteen mieheen, jolla lapsia?



Kyllä varmaan jossain on toimiva ja onnellinen uusperhe, jossa ketään ei sorsita. En vain ole sellaiseen itse törmännyt.



Onnellisia ydinperheitä tiedän kuitenkin olevan paljonkin. Toki myös niitä onnettomia.

kuin nro 35, niin ei varmaan näitä ristiriitoja uusperheissä näin paljon olisi. Just noin, kun annetaan lapsillekin aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen ja luoda suhde niihin uusiin aikuisiin - ja että nämä uudet aikuiset ovat oikeasti aikuisia ja valmiita luomaan nämä suhteet -, niin perheellä paljon parempi mahdollisuus olla paikka, jossa kaikilla jäsenillä hyvä olla.

Vierailija:

Lainaus:




Joku täällä kehtasi kirjoittaa siitä, että eikös se riitä lapselle että lähivanhemman luona elämä on tasapainoista ja normaalia, jos siellä etän luona onkin asiat vähän rempallaan.

t. entinen äitipuoli




tai pikemminkin pahoinvointi. Siis niin, että jos lapsella on hyvä olla, niin äiti siitä kunnian saa, mutta jos tällä erolapsella on ongelmia, ne johtuvat yksin äitipuolesta.



Lapsen isä on aikamoinen tossukka, jos oikeasti uhraa lapsensa uuden suhteen edessä.



niin asteikolla 1-10, miten suuren roolin näiden (yleensä) etälasten pahoinvoinnissa tämän äitipuolen roolin olevan?



Esim. yhdessä kaveriperheessä, jonka tyttöä säälin jonkin verran minäkin (isä on lähi), kaikkein karmeinta on ehdottomasti - ei se äitipuoli - vaan se, että tyttären oma äiti on ajoittain hylännyt tytön täysin (kieltäytynyt tapaamasta, jättänyt vastaamatta puhelimeen, e-mailiin) etc.



Toki äitipuoli voi olla kuuntelevana korvana, mutta korvaako se enää sitä, että oma äiti katosi vuosiksi, kun tytär oli vasta leikki-iässä? Eikä hoiva sitäkään ennen ollut kaksista.

Tämän vuoksi uusperheet eivät toimi, ei koskaan. Se on fakta. Harva vain myöntää tämän faktan. Teidänkään perhe ei voi toimia juuri tuon asian takia. Lapsi vaistoo, että et vanhemman tavoin ajattele hänen etuaan, et koskaan. Oma etusi menee aina miehen lapsesi edelle ja jos teillä onyhteisiä lapsia, menee heidän etu miehen lapsen edelle. Koskaan elo uusperheessä ei ole tasa-arvoista ja lapset voivat pahoin. En ymmärrä, että jotkut kehtavaat kivenkovaa väittää, että uusperhe voisi toimia. Ei voi.



t. luokanope, joka paljon nähnyt

Moni tuntuu todella tietävän, mistä puhuu. Itsekin haluan sanani sanoa. Jouduin äitipuolen asemaan todella hätäisesti ja melkeinpä valmistautumatta. Siitä kun (ex-) mieheni paljasti, että hänellä on itse asiassa lapsikin edellisestä liitosta, meni varmaan alle kuukausi että olin itse samalle miehelle raskaana. Ja samassa ajassa mies etälapsineen oli muuttanut luokseni.



Näin jälkikäteen näkee todella selvästi, että tässä tapahtui suuri virhe. Mutta kuinka sitä olisi etukäteen osannut ajatella, että mitä kaikkea äitipuolena olemiseen liittyy? Kokemuksesta viisastuneena peräänkuulutan kyllä todella voimakkaasti uusperheen etävanhemman (meillä siis miehen) kykyä saada perhekuvio toimimaan siten, että kaikilla on suhteellisen hyvä olla. Kaikkien osapuolien tulee saada tuntea, että ovat tärkeitä ja että ketään ei hylätä tai tietentahtoen loukata tapaamisten aikana tai niiden ulkopuolella. Eli lapsen isän olisi pitänyt tässä tapauksessa miettiä hyvin tarkkaan, mitä tapaamisten aikana tapahtuu ja miten ketäkin informoidaan suunnitelmista. Minusta tuli väistämättä se " ilkeä äitipuoli" , kun otin itseeni siitä, että minusta tehtiin kotitalouskoneeseen rinnastettava, sivuun sysättävä objekti näiden tapaamisten aikana. Eihän se niin mene ydinperheessäkään, että toinen osapuoli päättää suvereenisti kokonaisen viikonlopun ohjelman kyselemättä tai kuulematta muita... itse en ainakaan sellaista hyväksy.



Tunsin sitten kroonisesti huonoa omaatuntoa siitä, että kärsin olostani tapaamisten aikana enkä pystynyt läheskään aina peittämään harmiani. Olisin halunnut pitää miehen lapsesta ja ajoittain todella yritin, mutta jatkuva tunne siitä että lapsi aiheuttaa kränää jo muutenkin vaikeaan liittomme näkyi valitettavasti siten, että en oppinut lapsesta pitämään (saatikka häntä rakastamaan) kuten toivoin. Lapsi itse oli tilanteeseen erittäin syytön, ymmärsin sen jo silloin, ja koetin keskustella miehen kanssa siitä, miten toivoisin tapaamisten sujuvan. Mies taas katsoi, että lapsi on hänen, eikä minulla ole mitään sanomista mihinkään - vaikka elimme saman katon alla yhteisessä kodissamme.



Lyhyt kokemukseni äitipuolena toivottavasti kasvatti minua paljon. Tai ainakin sen verran jäi käteen, että exästä erottuani päätin etten saata omia lapsiani mihinkään uusperhekoukeroon ennenkuin olen suhteen toimivuudesta ja lasten hyvinvoinnista 100% varma.



Joku täällä kehtasi kirjoittaa siitä, että eikös se riitä lapselle että lähivanhemman luona elämä on tasapainoista ja normaalia, jos siellä etän luona onkin asiat vähän rempallaan. Tätä ajatusta en hyväksy; minusta molemmissa kodeissa pitää olla kaikilla hyvä olla. Ei ole hyväksi että etävanhemman perheessä on ristiriitoja lapsiin liittyen, eikä varsinkaan ole kohtuullista, että lähivanhempi joutuu paikkaamaan kaikki mahdolliset haavat joita etän luona pääsee syystä tai toisesta syntymään. Meillä aikuisilla on vastuu siitä, että oli perhemuoto mikä tahansa, kaikki voivat olosuhteisiin nähden hyvin.



t. entinen äitipuoli

Eli siinä mielessä tapaamisiin liittyvä lapsen pahoinvointi on helppo pistää äitipuolen syyksi - jos siis etäisä ei kykene asiaa ratkaisemaan. Meillä taisi käydä kutakuinkin näin. Toki jos lähivanhempi pystyy tasapainoittamaan lapsen elämää, ei varmaankaan kaikkia lapsen ongelmia voi selittää erolla ja äitipuolella. Kuten aiemmin kirjoitin, on väärin sälyttää kaikki " korjaustoimenpiteet" oikean äidin tai lähivanhemman niskaan. Ja jos lapsi taas on onnellinen ja tyytyväinen myös etävanhemman luona, niin eiköhän siitä kuulu kiitos myös vanhemman uudelle kumppanille? Kiitoksia nyt harvoin kukaan jakelee, mutta kai itse voi iloita onnistumisen tunteesta. Tästä pääsin joskus itsekin nauttimaan niiden harvojen ajanjaksojen aikana, kun exän lapsen olemiset meillä sujuivat kaikkien kannalta iloisissa merkeissä.



>Lapsen isä on aikamoinen tossukka, jos oikeasti uhraa lapsensa uuden suhteen edessä.



Mistä tällainen kumpusi?



t. entinen äitipuoli



oikkujen tähden.



Samoin tunnen itse vastuuni omasta lapsestani - myös sen suhteen, kenet omaksi puolisokseni valitsen. Jääkö lapseni hunningolle siksi, että minulla on mies? Vai että käännänkö selän miehelle ja väitän sitten hänen olevan perusteetta mustasukkainen omalle lapselleni?



Tunnen oman roolini olevan avainasemassa - samalla tavalla kuin miehellä on roolinsa isänä omien lastensa kanssa, jotka meidän luonamme vierailevat.



Kokisin vääräksi esim. sen, että mies hyväksyisi vaikkapa minun ehdotukseni siitä, että hänen lastensa pitäisi vaikkapa katsoa telkkua vain omassa huoneessa, eikä olkkarissa, koska MINÄ haluan levittäytyä yksin sohvalle (" minulla on niin vaikeaa" ). Jos mies antaisi tällaisen tapahtua, hän olisi tossukka.

(läheisemmin) tähän tytärpuoleensa, mutta ei vain osaa. Ei tiedä, miten sen voisi tehdä. Tytär on jo teini-iässä. Samalla hän sanoo, että jotta ero omaan tyttäreen ei olisi niin suuri, hän koittaa tasapuolisuuden vuoksi olla paapomatta omaa lasta (niinikään tytärtä) liikaa.



Samalla hänellä on huono omatunto siitä, että ellei uusperhettä olisi, hän olisi paljon läheisempi ja lämpimämpi oman tyttärensä kanssa.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat