Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Perheeseemme kuuluu äidin ja isän lisäksi poika 2,5 vuotta ja puolivuotias tyttö. Poika oli pitkään äidin poika, roikkui helmoissa ja vain äiti kelpasi. Odottessani tytärtämme isä alkoi luonnollisesti ottamaan enemmän vastuuta esikoisesta. Nyt isästä on tullut maailman täkein asia ja ajattelinkin kysyä, onko kenelläkään vastaavaa.



Tuntuu nimittäin siltä, että kaikilla muilla on ongelmana se, että lapset ovat liian kiinni äidissään. Meillä siis poika viihtyy hyvin myös minun kanssani, mutta jos hän saa valita, kumman kanssa haluaisi olla, on vastaus ehdottomasti isä. Jos isä lahtee vaikka työpäivän jälkeen käymään kaupassa, tulee todella suuri suru. Minä saan lähteä ulos ja poika korkeintaan kysyy laimeasti, minne äiti meni. Välillä poika rupeaa melkein hysteerisesti kirkumaan, jos minä vaihdan vaikkapa vaippaa ja isä on kotona. Yleensä tosin ei ole näin " valikoiva" .



Tulee vaan itselle sellainen olo, olenko jotenkin huono äiti. Onko kellään mitään vastaavaa?

Kommentit (5)

Meilla oli kanssa samlla tavalla. Mina ajattelin sen niin ,etta aitia saa muutenkin katsella koko paivan, niin isasta on pidettava kiinni aina kun saa mahdollisuuden. Meillakin isa oli kylla ika paljon kotona. Meilla esikoinen on muutenkin enemman isin tytto ehka jaanteita silta ajalta kun minun piti imettaa ja hoitaa pienempaa. Lohdutuksena ehka se, etta vaikka isa oli in, niin silloin kun paa kolahti tai polveen sattui niin silloin vain aiti kelpaisi :-)

vastauksesta!



Oli mukava kuulla, että jollain muullakin on samoja ongelmia. Toki loogisesti ajatellen ymmärrän hyvinkin, että lapseni rakastaa minua, mutta välillä pitää oikein hampaita kiristellä, kun tulee niin paha mieli.



Meillä kyllä vaikuttaa varmaan sekin, että isä on ns. mukavampi. On luonteeltaan rauhallinen, ei hermostu juuri mistään. Tekee pojan kanssa kaikenlaisia miesten juttuja. Äiti pitää kiinni ruoka-ajoista ja imettää pikkusisarta jne. On nipottaja siis!



Olisi kiva kuulla, jos vielä joillain muillakin olisi vastaavia kokemuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tyttö 2v2kk on kanssa ihan isin tyttö. Äidin kanssa kun saa kaikki päivät olla, niin illalla kun isi tulee töistä, äiti katoaa kartalta totaalisesti. Mikä on sitten tietysti mulle suonut hiukan hengähdystä, varsinkin tässä kakkosta odotellessa.



Meillä äiti (eli minä) on kanssa se nipottaja, joka pitää kiinni ruoka-ajoista, nukkuma-ajoista, ruoan lajista (eli ei limsaa ennen ruokaa -mun mielestä ei ollenkaan 2-vuotiaalle tarvis antaa limsaa, mutta kun mies juo sitä itse paljon ja aina antaa " kun se pyysi" , niin minkäs teet, eikä keksiä eikä suklaata välipalaksi, vaan vain ruuan jälkeen), nukkumapaikasta (omaan sänkyyn, eikä äidin viereen, varsinkin nyt kun on uusi vauva tulossa...) jne. '



Tosi " palkitsevaa" välillä, kun ensin teen viikon-kuukauden hommia sen eteen, että lapsi nukahtaa ilman suurempia kohtauksia itse omaan sänkyynsä ja kun sitten yhtenä iltana olen jossain käymässä, niin saan huomata, että yhdeltätoista molemmat killittää olohuoneessa jotain elokuvaa..... Lapsi silmät pystyssä ja mies puolustelee, että " se oli niin söpö, että mun oli pakko ottaa se pois sängystä, kun se halus..." Sitten saan taas seuraavan viikon kuunnella sitä testaamista, että josko kuitenkin toi tosta heltyis...



olen kai sitten aika kova ihminen, mutta mulla meni noin puolessa vuodessa-8kk:ssa ohi toi " olen niin vastustamattoman söötti, että älä pakota mua olemaan täällä yksin" -juttu... Onneksi(?) lapsi on jo alkanut huomata, että minä en taivu, joten ei kannata taistella kovin pitkään. olen todennut, että on kaikille helpompaa pitää iltarutiineista kiinni, lapsi nukkuu helpommin ja rauhallisemmin ja itsekin saa jotain omaa aikaa hetken iltasella rauhoittua päivän hommista. Sama myös koirien suhteen, minä en anna nameja pöydästä ja harvoin jääkaapiltakaan, niin eivät ne enää juuri kyselekään multa, miestä sen sijaan seuraavat kuin hai laivaa...



Mies vaan ei tajua sitä, kun sillä on ollut aika kova lapsuus, eikä tosiaan juuri mitään kuria (ja tarkoitan tällä ihan käytöstavoista lähtien, en mitään vitsan antoa), rajoja tai rutiineja. Hän katsoo, että isillä on etuoikeuksia, että silloin harvoin, kun lapsen kanssa on omaa aikaa, niin tehdään jotain kivaa, eikä sen niin väliä ole, mitä rajat on.... Ja ihan kaikissa asioissa, lapsi osaa jo sujuvasti joka kahvilan ohi mentäessä pyytää " mehua" , samoin autoon istuessa (seikka jota en kanssa tajua alkuunkaan, että autossa pitää lyödä grandipurkki käteen aivan riippumatta siitä, lähdettiinkö juuri ruokapöydästä... Antaisi edes vettä....)...



miestä en voi muuttaa, olen yrittänyt sille puhua ja pistänyt sen katsomaan muutaman lapsenkasvatusohjelman, mitä nyt tv:stä tulee, mutta ei se mene silti perille, ainakaan kokonaan... Kyllä se aina välillä yrittää, mutta... Yritän ajatella niin, että parempi sekin, että edes toinen vanhemmista pitää huolta " ikävällä tavalla" , kyllä meillä tosi paikan tullen minä kuitenkin olen se, jota huudetaan. Ja jos jossain olen käymässä, niin sen jälkeen kyllä (ehkä pienen mielenosoituksellisen hetken jälkeen) taas äidistäkin tykätään.



Ei meillä kai mitään periaatteellista eroa lastenkasvatusfilosofioissa ole, minä vaan toteutan niitä käytännössäkin, mitä sovitaan ja mies ei sitten tosipaikan tullen kykene kohtaamaan vastustusta.

Tosin tytöllä ikää 1v3kk. Meillä on kumpikin hoitanut häntä tasapuolisesti, kun mies on tehnyt kotona paljon töitä. Tytön ollessa 11kk palasin opiskelemaan ja isä jäi häntä kotiin hoitamaan. Tämän jälkeen meille muodostui vähitellen ihan samanlainen tilanne kuin teillekin eli isi on todellakin in. Sillä erotuksella, että minä en välillä kelpaa edes iltasatua lukemaan tms. jos isä vilahtaakin jossain näköpiirissä. Aina minun sylistäni tyttö haluaa nopeasti isän syliin, enkä kelpaa rauhoittajaksi jos suututtaa jne...



Meillä tytöllä on ilmenemässä ns. vaikea tempperamentti (äitiinsä tullut =)) eli saa raivareita helposti, loukkaantuu nopeasti ja omaa tahtoa piisaa, etenkin äidin seurasa ollessaan. Usein tuntuu todella raskaalta kun oma lapsi suhtautuu näin ja tulee miettineeksi, mitä olen tehnyt väärin. johtuuko tämä siitä kun kerran huusin tai hermostuin tms. Mutta voin lohduttaa, ei se johdu =) Uskoisin, että niin teillä kuin meilläkin kyse vaan on siitä, että kun toinen vanhemmista ottaa enemmän sitä vetovastuuta, niin lapsi hetkellisesti lähentyy tämän vanhemman kanssa. Ammattilaiset ovat lohdutukseksi minulle sanoneet, ettei lapsi valitse tarkoituksella suosikkiaan, vaan molemmat vanhemmat ovat rakkaita. Vanhemman tehtävänä on vain kestää se, että toisinaan toinen vaan on " mukavampi" .



Meillä tilanne joulun tienoilla helpotti, kun olin enemmän kotona loman takia. Nyt kelpaan taas yhtä hyvin kuin isä ja lapsi jopa huutaa joskus perääni =) Luulen, että osittain on kyse siitäkin, että lapsi loukkaantuu siitä, että toinen vanhemmista ei olekaan enää samalla tavalla läsnä ja osoittaa sen " suosimalla" toista vanhempaa enemmän. Mene ja tiedä...



Voimia sinulle!!! Varmasti olet ollut pojallesi hyvä äiti ja tehnyt kaiken ns. oikein. Tilanteet muuttuvat ja kun teidänkin perhe-elämänne vielä enemmän vakiintuu ja sopeutuu uuteen tilanteeseen, niin etköhän kelpaa taas entisen lailla. Siihen minäkin lohduttaudun, että kyllä se aika vielä koittaa, jolloin äitikin taas kelpaa paremmin, kunhan jaksan vaan yrittää!!!

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat