Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Odotan ensimmäistä vauvaa, viikkoja on n. 13.

Raskaus ei ollut varsinaisesti suunniteltu mutta kun selvisi että odotan, olin iloinen tiedosta, samoin mieheni.

Kaikki pitäisi olla ihan ok ja mun pitäisi vaan onnellisena odottaa vauvaa, mutta...

Olen alkanut viimeaikoina suhtautumaan aika epäilevästi itseeni, taitooni hoitaa vauvaa, edes rakastaa sitä! Koko raskaus on alkanut tuntumaan riesalta ja välillä mietin että mitä jos vauvan synnyttyä vihaan sitä...!?

Pelkään myös sairastuvani raskauden jälkeiseen masennukseen.



Meillä on ollut aika hankalaa kotona miehen kanssa ja monesti tunnen olevani täysin lopussa... Vanhempani asuvat ihan eripuolilla Suomea eikä minulla muutenkaan ole juuri ketään kenen kanssa voisin asiasta puhua. Viimeksi kun puhuin äitini kanssa puhelimessa, hän oli vaan sitä mieltä että " et sä voi ajatella noin" - Voinpas! Minkä sille mahtaa?

Sukulaiset tuntuu olevan paljon innostuneempia minun raskaudesta kuin minä itse ja hössöttävät nyt jo kaikesta -> esim. vauva on jo saanut ensimmäisen joululahjan...



Miehestä ei ole paljoa ollut tukea, neuvolat ja ultran olen käynyt yksin... muutenkaan en usko että hänestä tulee olemaan juurikaan apua sittenkään kun vauva syntyy.



Onko muita joilla olisi ns. raskaudenaikaista masennusta, tai mitä tää on, samanlaisia tuntemuksi, kokemuksia, neuvoja, apua...?



Kommentit (6)

kun en ole itse ikään ns. asiantuntijoiden kanssa asiasta jutellut, mutta sen voin sanoa, että tuntemuksesi ei ole mitenkään harvinaisia varsinkin raskauden alkupuolella kun konkreettista on lähinnä pahoinvointi. Raskauden edetessä mm. liikkeiden tuntumisen kautta ja oikean vauvamahan ilmestyttyä sekä ennen kaikkea pahoinvoinnin loputtua/vähettyä mulla on ainakin elämä alkanut pikku hiljaa voittamaan ja mitä pidemmälle aika kuluu, sitä paremmalta on tuntunut.



Esikoisen aikana epäilin kovasti taitojani hoitaa lasta jne. ja se pelotti ja masensi. Nyt kakkosen kanssa en pelkää tuota, mutta silti olin viikoilla 8-16 ihan " ranteet auki" -kunnossa, kun kaikki tuntui etenevän niin tahmeasti ja olo oli huono ja väsytti niin armottomasti. Nyt jo jaksaa hymyillä.



Raskaus ei mulla ainakaan oo elämän onnellisinta aikaa, vaikka sekä esikoinen että tämä kakkonen ovat suunniteltuja ja haluttuja. Päin vastoin olen useasti sanonut, että raskaana ollessa paraskin päivä on huonompi kuin ei-raskaana ollessa normaalipäivä. Mulla ainakin nämä hormoonit vie pollan sekaisin. Eikä varmaan sua ainakaan helpota, jos vielä parisuhteen kanssa on ongelmia. Onhan se onnellista, että vauva on tulossa, mutta niinpä se on miehellekin tulossa ja silti minä olen se, joka rämmin tämän suon läpi. On tämä raskaus kyllä riesa, mutta onneksi vain väliaikainen. Varmaa nimittäin on, että jossain vaiheessa raskaana oleminen loppuu, tietysti mielellään vasta sitten lasketun ajan tietämillä.



Kannattaa mun mielestäni siis ottaa asia neuvolassa (tai vaikka hyvän kaverin kanssa tms.) puheeksi, jotta saat purkaa mieltäsi. En tiedä sitten, onko kyse oikeasti masennuksesta ja itse en ole apua asiaan hakenut muuten kuin terrorisoimalla kavereita valituksillani, mistä kyllä on apua siitäkin :o) Ymmärrän hyvin, että neuvolassa asiasta puhuminen voi tuntua vaikealta (itselleni tuntuisi kyllä), mutta itse tietänet tilanteesi " vakavuuden" . Sen verran vielä voin sanoa, että ihminen on kuitenkin hyvin vahva pohjimmiltaan. Esikoisen aikana pelkäsin myös synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta vaikka lopulta esikoisen alkutaival oli hurjan vaikea tehohoitoineen (lääkärit pyysivät jo valmistautumaan vauvan kuolemaan) ja aineksia vaikka millaiseen masennukseen olisi ollut, selvisin koko rytäkästä kymmenellä kilolla suklaan avulla hankittuja lisäkiloja ja hitusen epävarmemmalla olotilalla. Nyt kakkosta odottaessani tulevat vauva-ajat 2-v. esikoisen ja pienen vauvan kanssa vähän hirvittävät, mutta lohduttaudun sillä, että silloin ei ainakaan enää tarvitse olla raskaana!



A.A. rv 26+4 & esikoinen 2-v. ja koko raskauden ajan ihan kypsänä tähän hommaan



Ota ehdottomasti rohkeasti neuvolassa puheeksi asia!!



Monesti myös raskaushormonit vaikuttavat mielialaan paljon!!



Jokaisella on oikeus ajatuksiinsa ja on todella hyvä että ne tuo esille ääneen eikä jää ainoastaan yksinään niitä pyörittämään.

Ja sossun tädit tai lastensuojelu ei todellakaan tule perääsi jos pyydät apua tilanteeseesi. Päin vastoin!



Sen tiedän kokemuksesta että kyllä se siitä.

Helppo sanoa :)



Äitiys ei ole aina niin yksiselkoinen asia ja kaikille onnellinen asia. Vaikka lapsi olisikin tervetullut / odotettu.

Lapsen tulo ja raskaus mullistaa kuitenkin totaalisesti elämän vaikka ei kuitenkaan tarkoita sitä että elämä loppuisi siihen.



Jaksamista ja voimia!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ihanaa kuulla etten ole ainut ...



En ole vielä puhunut neuvolassa mitään; olen sellainen " kaikki hyvin" -tyyppi ja lisäksi tuntuu että saan kaikki mahdolliset sossu-mammat perääni jne. mutta olen kyllä miettinyt tuota terapiaa itsellenikin.



Se on tosiaan aika painostavaa kun pitäisi olla niiiiin onnellinen ja kaikkea vaikka välillä tuntuu että koko elämä kaatuu niskaan :(

Kaikki kun on muutenkin uutta ja ihmeellistä; synnytyskin pelottaa.



No, ehkä se tästä..

raskaus menossa ja kamppailen elämäni ensimmäistä kertaa masennuksen kanssa. Itse olen ihminen joka haluaa suunnitella asiat tarkasti ja kolme ekaa lasta olikin hyvin tarkkaan harkittuja ja suunniteltuja kaikin osin. Nyt sitten oli lapsiluku täynnä ja olin juuri hakeutumassa jälleen kotiäitiyden jälkeen työelämään ja mies menossa sterilisaatioon kun huomasin olevani raskaana. Ensin olin järkyttynyt ja sitten ilahtunut mutta kun mies ilmaisi mielipiteensä eli että ei lasta halua niin iski masennus. Viikko meni itkiessä epävarmuutta ja pelkoa kunnes päätin että teen keskeytyksen. Sitten taas masennuin ja itkin sitä että en halua keskeyttää. Nyt päätin että ei keskeytetä ja yritän suunnitella elämän uudelta kannalta mutta silti masennus on taustalla koko ajan. pelottaa että lapsi on sairas, pelottaa että raskaus ei mene hyvin, pelottaa kertoa uutinen läheisille, pelottaa että en jaksa enää uuden vauvan kanssa tai että sisarukset on kovin mustasukkaisia tai hankalia tai että ei pärjätä taloudellisesti tai että mies tulee katkeraksi. Päässä pyörii asioita ihan hullun lailla ja se saa mielen matalaksi. Välillä tuntuu että missään ei ole mitään hyvää ja tämä on pahinta mitä on voinut tapahtua. Mies ei ymmärrä mielialaani ja valittaa että mökötän enkä saa mitään tehtyä. Tuntuu kaikki vaan niin vaikealta. Itse aion kyllä ehdottomasti ottaa asian puheeksi neuvolassa jotta edes joku tietää jos masennut vaan jatkuu ja jatkuu. Kaverini on ollut hyvänä tukena sillä hän on joutunut syömään lääkkeitä raskauden ajan masennuksen takia ja tietää miltä tuntuu. Sinunkin kannattaa puhua asiasta neuvolassa jos ei muuta paikkaa ole missä jutella. minulla ainakin puhuminen on auttanut jo paljon ja olo on huomattavasti parempi nyt kun voi purkaa tuntojaan. Ensimmäisen lapsen saaminen on muutenkin mullistavaa joten kannattaa hakea itselleen tukea jos on vaikeaa.

Tunnistan ajatuksistasi itseni monestakin kohtaa. Ikävä kyllä.



Esikoistani odottelen, ja samanlaisia tuntemuksia aina väliin ilmenee, vuosi yritettiin kunnes vihdoin tärppäsi...nyt välillä pelottaa koko vauva, en mä sitä osaa hoitaa kuitenkaan, entä jos jotain sattuu - jos mä teen jotain väärin? Jos en jaksakaan niitä yövalvomisia ja satutan lastani..välillä rakastan lastani maailman eniten, välillä tuntuu että olis parempi kun en raskaana oliskaan, kaikki olis helpompaa, voisin ajatella eri tavoin, voisin tehdä eri asioita,e i tarvis stressata. (itsekästä vai pelkoa?)

Luulen että mun osalta ainakin on kyse noista hormoneista - olen vakavan masennuksen sairastanut ennen raskautta - tämä tuntuu ihan erilaiselta.

Puhuin asiasta neuvolassa, ja " pääsin" erityistarkkailuun, jutellaan enempi, käyn vähän useammin neuvolassa nyt raskauden loppupuolella jos on tarpeen, ja mua " tarkkaillaan" lapsen synnyttyä vähän tarkemmin tuon masennuksen puoleen..ja siis ihan omasta tahdostani!



Muuten en sua osaa neuvoa, mutta puhu! Kerro neuvolassa miltä tuntuu - varmaan jokaisella esikoistaan odottavalla on pelkoja ja epäilyksiä, mutta puhumalla tilanne helpottaa!



Tsemppiä ja voimia sinulle!!



Tappert ja Puksu 31+1

Kyllä - masennusta se! Tunnistan mainiosti itseni parin-kolmen kuukauden takaa. Meillä tosin " hyvin suunniteltu" raskaus - lapsettomuushoitojen avulla alkanut. Ensimäiset viikon plussan jälkeen meni ihan mukavasti, kunnes jatkuva alakulo valtasi mielen - mikään ei tuntunut miltään, mistään en jaksanut iloita ja moneen kertaan toivon, etten olisi ikinä raskaaksi tullutkaan! Kerroin asiasta neuvolassa ja sieltä ohjattiin psykologin juttusille. Nyt viikkoja on kasassa 22+3 ja käyn terapiassa 2-3 viikon välein.



Miehelleni omat tuntemukseni ovat olleet järkytys - minulle taas raskainta on ollut se, että ympäristö tavallaan painostaa olemaan onnellinen ja hiukan vieraammat " säälivät" , etten nyt kykene iloitsemaan vauvasta. Terapian parasta antia on ollut oppia hyväksymään nämä tunteet - ts. ei pidä syyllistyä siitä, ettei tunnekaan (pelkästään) iloa vaan tunteet ovat todella ristiriitaisia! Onneksi pari lähiystävää on ymmärtänyt.



Tällä hetkellä maailma ei näytä niin mustalta kuin ennen joulua ja uskon sen tästä vielä valostuvan:=) Oletko puhunut tunteistasi neuvolassa? tässä tilanteessa luulee aina olevansa aivan yksin, mutta tosi moni odottaja kärsii raskaudenaikaisesta masennuksesta - sen kanssa ei tarvitse eikä pidä jäädä yksin! Oletko lukenut Anna-Leena Härkösen " Heikosti positiivinen" - kirjan? Suosittelen, minä pystyin samaistumaan kirjoittajan kokemuksiin ja se toi lohtua kaikista synkimpiin iltoihin ennen nukkumaanmenoa.



Harmillista, että varsinkin median kautta saa sellaisen kuvan, että raskaus olisi elämän onnellisinta ja auvoisinta aikaa - joillekin varmaan on, mutta ennen kaikkea se on hurjan muutoksen aikaa ja siinä menee hämilleen!!!



Voimia sinulle odotukseen!



-mooli

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat