Vierailija

Ajattelin kirjoittaa teille jatkuvasta riitelynaiheesta minun ja avomieheni välillä eli autolla ajamisesta ja pelostani siihen liittyen. Olen 33 vuotias ja ajokortin suorittamisen jälkeen (18v) olen ajanut autoa tosi vähän. Asumme kaupunkialueella jossa on hyvät ja nopeat liikenneyhteydet. En vain yksinkertaisesti ole tarvinnut autoa.



Jo autokouluun meno oli jotenkin sellainen " jokaisen elämään kuuluva asia" . Sain kortin automaattisesti ilman keskusteluja lahjaksi joten sinnehän sitten oli tavallaan mentävä ilman sen kummempia mietintöjä. Koko autokoulun ajan pelkäsin ja koin olevani huono kuski vaikka läpäisin inssin ja kirjalliset ihan tuosta vaan. En vain tuntenut oloani hyväksi ratin takana.



Avopuolisoni on ns. autofriikki. Hän rakastaa autolla ajamista ja autoja ja jostain ihmeen syystä tuntuu siltä että minun saamiseni auton rattiin on hänen elämän tavoitteensa. Olen hänelle sanonut (ja hän on sen myös itse nähnyt) että 1) pelkään autolla ajamista ihan kamalasti kaupunkialueella 2) En tarvitse autoa pk-seudulla 3) pelkään että ajan kolarin ja lapselleni tai jollekkin muulle sattuu jotain 4) ja että en yksinkertaisesti pidä autolla ajamisesta enkä halua edes harjoitella ajamista etenkään nyt kun olen raskaana



Toissailtana olimme lähdössä illalla kauppaan autolla kun mieheni taas kerran loikkasi takapenkille ja sanoi että sinä ajat. Sanoin etten haluaisi ajaa kun on niin pimeää ja muutenkin. No, lopulta menin kuskiksi sillä seurauksella että pienen matkan aikana aiheutin niin monta vaaratilanne että miehenikin huusi yhdessä risteyksessä. Jos takana oleva auto olisi ollut samalla kaistalla kanssamme niin se olisi rysäyttänyt suoraan peräämme sillä tein vanhingossa tosi rajun äkkipysäytyksen. Mieheni on juuri vaihtanut automaattivaihteiseen autoon enkä ole ajanut sitä kuin vasta n. 5 kertaa (elämäni aikana). Kauppareissumme päättyi taas kerran ihan kamalaan riitaan ja minun itkuun. Jälleen kerran saman asian vuoksi.



En ymmärrä miksi minun pitäisi ajaa autoa jos en halua? Olen NIIN monesti katunut että edes olen kertonut ihmisille omaavani ajokortin. Olen jopa pohtinut kortin poisviemistä. Tuntuu siltä että kaikki ihmiset haluavat painostaa minua ajamaan ja AINA olen se ilonpilaaja joka voisi olla kuski mutta pilaa toisten ilon sillä ettei suostu ajamaan autoa. Ihmisille ei riitä se että kerron avoimesti pelostani miltei itkien. Ymmärrän kyllä että ihmiset tarkoittavat hyvää kun kannustavat ajamaan ja hokevat että ajamalla saat varmuutta. Huoks.



Miehelleni tämä on niin iso asia että hän on joskus jopa mutissut sen olevan esteenä naimisiinmenollemme!! Hän sanoi että hänestä tuntuu tosi pahalle esimerkiksi sellainen ajatus että jos häneltä vaikka puhkeaisi rengas moottoripyörästä niin hän ei voisi pyytää minua auttamaan koska en suostuisi ajamaan. Sanoin hänelle että jos olisi ihan pakko niin toki ajaisin auttamaan mutta esimerkiksi lapset kyydissä en lähtisi häntä Helsingin keskustasta auttamaan vaan auttaisin muuten ja maksaisin vaikka taksin.



Tämä asia vaivaa suhdettamme ihan käsittämättömän paljon. Mieltäni pahoittaa erityisesti se että vaikka hän on nähnyt fobiani aiheuttamat itkut ja muut panikoinnit niin hän silti painostaa minua jatkuvasti ajamaan. Ja tekee minusta huonon ihmisen kun en suostu riskeeraamaan omaani ja muiden elämää.



Jos asuisimme maalla niin autolla-ajo ei olisi välttämättä mikään ongelma. Mutta täällä kaupungissa pelkään aivan valtavasti ja kuljen mielummin helposti ja toistaiseksi vielä ilmaiseksikin vaunujen kanssa bussilla.



Ensiksi pakotetaan huonot kuskit rattiin ja sitten niitä mollataan liikenteessä. Mikä järki?? Minähän tunnustan olevani surkea kuski!!!

Kommentit (3)

Tietenkin miehellesi on vaikeaa ymmärtää pelkoasi, hän itsehän rakastaa ajamista ja kokee, että sinun kohdallasi on kyse vain kiukuttelusta ja kokemuksen puutteesta.



Niin se ei toki ole, mutta HÄN ajattelee noin! Miettii todennäköisesti, että jos ajat enemmän, alat pelätä vähemmän.



Mitäpä, jos sopisit nyt aikalisästä miehesi kanssa. Sovit, että saat rauhassa olla ajamatta kunnes lapsenne on syntynyt. Sen jälkeen alat opetella, mutta YKSIN. Aja yksin, ilman miestä ja lapsia jotakin tuttua reittiä, kunnes et enää sitä jännitä. Ja sitten laajennat varovasti ajoalaasi uusille reiteille. Oudot ympäristöt stressaavat eniten. Ja miehesi kuulostaa sen tyyppiseltä takapenkkiläiseltä, etten minäkään tykkäisi häntä kyyditä ---> lisää hermostuneisuuttasi eksponentiaalisesti.



Eli hermostuksesta yleensä kyllä pääsee, kun ajokokemusta kertyy. Mutta kerrytä sitä OMILLA EHDOILLASI, PAKKO VAIN LISÄÄ STRESSIÄSI!!



Itselläni oli pitkälti sama tilanne kuin sinulla. Meillä ei ollut edes autoa seitsemään vuoteen. Kun ostimme sellaisen, otin asiakseni ajaa työmatkat, vaikka mekin asumme hyvien julkisten liikennepalvelujen päässä. Nyt jopa jo nautin ajamisesta, ja asumme siis Helsingissä. Edelleenkään en tohtisi ajaa kovin oudoissa ympäristöissä, esim. ulkomaisessa suurkaupungissa, mutta normaaliajo ei enää stressaa. Aikaa tuohon sopeutumiseen meni vuosia, mutta se onnistui lopulta.



Sinulla voi tuo fobia olla rajumpikin, eikä miehesi asennoituminen ainakaan auta. Korosta hänelle, että fobioista ei parannuta kovakouraisella " karaistamisella" ja pakoilla, vaan sen totuttelun pitää olla omaehtoista ja hidasta.



Ihmisillä on monenlaisia pelkoja ja liikenteessä sattuu niin paljon onnettomuuksia, ettei ajamisen pelkääminen todellakaan ole edes peloista irrationaalisimmasta päästä!!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minä asuin ennen kaupungissa, kuljin yleisillä kulkuneuvoilla, pyöräilin, kävelin ja olin tyytyväinen. Ajokortin ajamisesta oli aikaa jo melkein 20 vuotta. Kynnys lähteä rattiin oli kauhea.

Sitten tapasin nykyisen mieheni, joka asui pikkukaupungissa. Hänelle oli ok, etten ajanut. Mutta sitten pikkuhiljaa, kun oli jo vauva tullut, rupesin mieleni muuttumaan. Olihan se helpompaa pakata vauva autoon kuin kärrätä bussipysäkille. Kynnys oli kauhea ja pelkäsin paljon. Mutta se pelko on pikkuhiljaa pienentynyt ja nykyisin ei ole enää juurikaan kynnystä lähteä ajamaan.

Tätä ei tietysti voi soveltaa suoraan kenenkään muun elämään.



Mutta kysymyksiä herää: ap, miksi miehesi halusi sinun aloittavan ajamisen juuri pimeällä? Eikö hän huomioinut ollenkaan noita auton teknisiä muutoksia ja niiden vaikutuksia ajamiseen? Eikö ollut keskustelua esim. muutamien ajotuntien (varmuuden vuoksi) ottamisesta ennen kuin lähdet ajamaan? Ja ennen kaikkea, haluatko sinä itse alkaa taas ajaa?

Eihän se ikinä pääty hyvin, jos miehesi päättää sinun toiminnastasi ja tavoitteistasi. Jos haluat päästä pois ajopelostasi, tee siitä itsellesi tavoite, esim: " alan taas harjoitella pikkuhiljaa, omassa tahdissani" . Kannattaisi mennä jonnekin rauhallisille maalaisteille hakemaan tuntumaa rattiin. Ja miehesi saisi paljon enemmän aikaan kehuilla ja kiitoksilla onnistumisissa kuin moitteilla epäonnistumisissa!!

Tsemppiä sinulle ap. Jos et halua enää ikinä ajaa, niin ei sinun ole pakko. Itse sinä elämääsi elät!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat