Vierailija

Mä yritän kasvattaa omat lapseni tasan päinvastoin kuin minut on kasvatettu. Tai siis " kasvatettu" , ei meillä ole tehty sen asian eteen juuri mitään!



Jos en olisi tavannut nykyistä miestäni olisin edelleen lapsellinen, kaksinaamainen paskanpuhuja, katkera, superitsekäs, ylimielinen, passattu ja vastuuton. En ottaisi mitään vastuuta mistään, suorastaan pakoilisin vastuuta. En uskaltaisi hoitaa mitään virasto asioita muuten kuin haukkumalla ne kyseiset virastot, puhuu paskaa ' ystäviensä' selän takana ym ym.



Ekan lapsen saatuani tajusin jotenkin kasvaa aikuiseksi ja siihen on myös auttanut mieheni järkevyys ja aikuismaisuus.



Omaan itsetunnon (enkä siis kuvittele ylimielisyyttä itsetunnoksi!), kyvyn hoitaa asioitani ja jos tulee pulmia jonkun asian kanssa, uskallan soittaa tai mennä käymään virastoon, en pidä itseäni kaikkitietävänä, en yleistä asioita eikä minulla ole mitään tarvetta haukkua sukulaisia (äitini on niiin kateellinen kun vaan voi olla) tai ystäviä.



Isäni taas on pedantti mielisairas, jota äitini uskoo sokeasti vaikka haukkuukin selkänsä takana ' ystävilleen' .



ONko muita joista tuntuu että on aikuismaisempi kuin omat vanhempansa?



Kuulostaa ihan siltä kuin olisin nyt ylimielinen ja katkera omia vanhempia kohtaan mutta toisaalta en voi ymmärtää kuinka he voivat hyljätä lapsensa eivät opeta käytöstapoja ja ovat muutenkin aikalailla sivistymättömiä ' juntteja' niin sanotusti.



VÄlillä tuntuu etten kestä heitä yhtään. Lapsia en uskalla heille hoitoon viedä juurikin tämän vastuuttomuuden takia..

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat