Seuraa 

Syyskuun Vauva-lehdessä kahden lapsen isä kertoo kokemuksensa kuopuksensa synnytyksestä. Isät ovat korvaamaton apu synnytyksessä - vai ovatko?

Sivut

Kommentit (33)

apua paljonkin. Oman kokemuksen mukaan ehkä henkisellä tuella oli suurin merkitys, mutta isukkia tuli hyödynnettyä muutenkin.



Meillä ei ehditty kotona olemaan supistusten kanssa, mutta mies voisi esimerkiksi laskeskella supistusten välejä. Synnärillä taas kätilö pyysi jossain vaiheessa seurailemaan, kuinka kauan supistukset kestää. Äidillehän se kellon kyttääminen on sula mahdottomuus, joten meillä sen homman hoiti isukki. Nostin aina käden ylös kun supistus alkoi ja uudelleen, kun tunsin sen menneen ohi. Miestä voi myös halailla ja roikkua kaulassa avautumisvaiheessa, mielihyvähormonit auttavat kipuun avautumisvaiheen alussa kun ei ole vielä saanut puudutuksia.



Ponnistusvaiheessa mies oli korvaamaton! Meillä ponnistaminen kesti n. 30 min tiukan lantionpohjan vuoksi. Mies pyyhki otsaa aina supistusten välissä ja piti jalasta kiinni kun olin puoli-istuvassa asennossa. Hän myös näki tilanteen alapäässä ja osasi kannustaa kunnolla juuri oikeaan aikaan. Kätilökin muisti mainita miehelle jälkeenpäin, että toimi kyllä hienosti siinä kannustustehtävässä. :)



Toivon, että toisen lapsen syntyessä saadaan järjestettyä esikoiselle hoitaja niin, että mies voi olla mukana koko ajan.

Musta oli ihanaa, että siellä sairaalassa oli joku tuttu ja turvallinen. Oli ihanaa supistusten välissä jutella ihan kaikesta muusta ja unohtaa kipu hetkeksi, laskettiin jopa leikkiä. Supistusten aikana paras paikka oli roikkua miehen kaulassa kiinni, taisinpa kerran siinä roikkuessani puraistakin häntä. Ponnistus- ja jälkipaikkailuvaiheessa oli turvallista puristaa tuttua kättä ja katella miestä silmiin, kun ne selkeesti viestitti, että kyllä sä selviät. Ja ennenkaikkea synnytys on meidän yhteinen muisto, jota on myöhemmin mukava vaalia ainutlaatuisena kokemuksena.



Miehestäni oli tosi iso apu! Jos joskus päästään taas synnyttymään haluan miehen ehdottomasti paikalle! Muuten en ala koko hommaan ollenkaan :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ekat 5 h mentiin ilokaasulla ja 4h ajan siitä reiteni kramppasivat. Mies hieroi niitä koko sen ajan! Siitä oli suuri apu, tuskin olisin synnytyksen jälkeen päässyt kävelemään, jos hän ei olisi ollut hieromassa.



Hullu tilanne oli se, että meillä oli vuokra-auto, joka olisi pitänyt palauttaa aamulla (jolloin synnytys käynnissä) ja miehelläni oli tästä suurempi huoli kuin minusta... no onneksi epiduraali ennen klo 10 alkoi vaikuttaa ja annoin miehelleni luvan käydä palauttamassa auton. Kaksi tuntia sain lähes nukkua ja mies oli huomattavasti paremmin taas läsnä palatessaan 11 jälkeen. Hiukan silloin risoi asioiden tärkeysjärjestys...

Lainaus:

Syyskuun Vauva-lehdessä kahden lapsen isä kertoo kokemuksensa kuopuksensa synnytyksestä. Isät ovat korvaamaton apu synnytyksessä - vai ovatko?






synnytys, jossa vanhemmat rakastavat sekä toisiaan, että yhteistä lastaan, on ainutlaatuinen kokemus. sinänsä isä ei tee siellä synnytyksessä mitään, mitä ei tukihenkilö voisi tehdä.

Lainaus:

Oksettaa ajatuskin, että joutuisin siinä ähkimään nolossa asennossa vieraiden ronkkiessa ja miehen katsellessa. Tuskin sellaisesta nöyryytyksestä toipuisin koskaan. Ja pelkkä katseleminenkin olisi ihan järkyttävää. Tirkistelijä nurkassa, yök.




Mulla on kyllä hiukan samanlaisia fiiliksiä ainakin näin etukäteen. En välttämättä haluais miehen näkevän mua sellaisessa tilanteessa. (enkä sen puoleen kyllä kenenkään muunkaan!) Sitä ällöttää muutenkin kaikki. Kaiken lisäksi epäilen vielä sitäkin, että se skitsoilee siellä kun on niin herkkä ja mä joudun itseni lisäksi pitämään senkin rauhallisena enkä saa keskittyä rauhassa synnyttämään.



Pitäisi jotenkin päästä eroon siitä fiiliksestä, että synnyttämisessä on jotakin noloa. Tuleekohan se siitä kun synnyttäjää kohdellaan ihan kuin potilasta ja sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi siinä? Onhan se lääketieteellisten toimenpiteiden kohteena oleminen aina vähän alentavaa, tietysti, koska se on passiivista tekemisen kohteena olemista.



Enemmän voitaisiin korostaa sitä, että äiti itse on synnytyksensä paras asiantuntija, eikä jotkut helvetin sairaanhoitajat ja lääkärit. SIlloin tulis ehkä itellekin sellainen tunne että on tilanteen herra eikä tuntuis että on jotenkin ihan avuttomassa tilassa siinä. Mä en ainakaan aio suostua siihen että mua ja mun vauvaa kohdellaan siellä ku jotain sairaita! Jos ne alkaa liikaa leikkiä lääkäriä tai sorkkia mua ja vauvaa neuloilla tai muilla instrumenteilla, niin mä nostan kyllä äläkän. Helevetti!



Ihmisarvo pitää olla.

Minulla on kolme lasta. Kahden ensimmäisen isästä ei juurikaan apua, toisen lapsen kohdalla TV vei mielenkiinnon siinä määrin, että kätilö joutui huomauttamaan, että nyt se lapsi tosiaan tulee. (En ehtinyt saada kivunlievitystä, joten huusin ja kirosin siinä määrin, ettei luulisi olleen vaikea ymmärtää missä vaiheessa synnytystä mennään).



Kolmannen synnytys (eri isä kuin edellisillä lapsilla) vahvisti ja lähensi suhdettamme entisestään. Tuli tunne, että tässä on peruskallioni, luottoni ja turvani. Kumppani, joka tukee, jakaa elämää ja on läsnä vaikealla hetkellä ja on kiinnostunut lapsestaan. Vaikea sanoin kuvata, mutta oli myös jonkinainen konkreettinen osoitus siitä missä määrin mies on sitoutunut vanhemmuuteen.



Näiden lasteni isien kyky olla läsnä synnytyksessä eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Pelkkä paikalle ilmaantuminen ei vielä takaa sitä, että äiti saisi apua, tukea ja turvaa synnytyksen aikana isältä. Yhtälailla hyvän kätilön kannustus tai pelkän ammattikuoren työsuoritus eroavat toisistaan valovuosimitalla.

Minusta oli ihanaa, että mieheni oli mukana jokaisessa kolmessa synnytyksessä. Se oli hänelle myös tärkeä kokemus, jotta sai olla näkemässä lastensa syntymän, pääsi leikkaamaan napanuoran ja pesemään vastasyntyneensä. Minulla on ollut nopeat ja helpot synnytykset ja hän on kovasti minua aina kehunut sekä synnytyksessä että syntymän jälkeen kaikille. Siitä on jäänyt hyvä mieli, koska hän on ollut kaikessa koko ajan mukana. Tiesi tarkalleen koska oli mikäkin vaihe synnytyksessä. Hirveästi mitään konkreettista apua (hierontaa tms) en ole tarvinnut, koska kaikki on mennyt nopeasti, mutta se, että hän on paikalla ja täysillä hengessä mukana, on ollut minulle todella tärkeää. Ja myös hänelle! Yhtä lailla hän on paikalla oman itsensäkin takia, koska yhteisiä lapsia siellä maailmaan tuodaan :) Ne tunnit ovat olleet hänelle tärkeimpiä hetkiä hänen elämässään. Kuten myös minulle.

Minulla oli mies mukana ensimmäisessä synnytyksessä, mutta kahdessa jälkimmäisessä ei. Lastenhoidollisista syistä. Itse olin huomattavasti rauhallisemmassa tilassa ja pystyin varsinkin kolmannessa synnytyksessä keskittymään paremmin itseeni ja rentoutumiseen ja sitä kautta nopeuttamaan synnytystä omalta osaltani, kun ei tarvinnut miettiä, mitä kotona tapahtuu.



Toiseen synnytykseen piti miehen tulla, mutta myöhästyi - kolmanteen en enää kaivannutkaan, kun huomasin toisessa, että en silloinkaan itse asiassa tarvinnut häntä...

Mieheni on antanut minulle synnytysten aikana vyöhyketerpiaa, alaselän hierontaa, kaurapusseja ym kivunlievitystä. Lisäksi hän on kertonut, milloin on aika lähteä saliin tai soittaa kätilö paikalle, kun en itse ole tajunnut, että ollaan jo niin pitkällä ("Naamasta näkee, että kohta se syntyy:")



Lisäksi on korvaamattoman ihanaa nähdä se ilo ja onni, joka loistaa miehen katseesta, kun saa uuden pienen tulokkan syliinsä.

Jos mies on tosiaan läsnä synnytyksessä myös henkisesti, niin kyllä siitä on apua. Mutta jos mies on etäinen, ajattelee, puuhailee omiaan, niin eipä siitä sen suuremmin apua ole.

Itse en olisi halunnut ketään katselemaan synnytystäni ja puhuin asiasta mieheni kanssa. Hän taas halusi välttämättä päästä mukaan katselemaan. Jouduin suunniteltuun sectioon ja sinne leikkaussaliin mieheni sitten tuli lupia kyselemättä. En hennonnut käskeä häntä pois, kun hän oli niin innoissaan. Kadun todella paljon, että uhrasin oman kokemukseni hänen uteliaisuutensa tyydyttämiselle. Itselleni jäi synnytyksestä päällimmäisenä mieleen se typerä tunne, kun makaan "halvaantuneena" mieheni katsellessa päätäni ja silitellessä hiuksiani vieressä. Todella alentava kokemus. Koko lapsi unohtui siinä, kun yritin vain urheasti kestää sen inhottavan tilanteen. Synnytykseni jälkeen olin hyvin masentunut pitkään. Öisin muistenkin tilannetta ja olin niin vihainen, etten saanut nukuttua. En halunnut asiasta kertoa miehelleni, kun se olisi pahoittanut hänen mielensä. Hänelle oli niin tärkeää olla tukemassa. Todellisuudessahan kyse on vain itsekkyydestä ja niin suuresta uteliaisuudesta, että toisen yksityisyyden kunnioittaminen unohdetaan. Pääasia, että itsellä on hauskaa. Mitä väliä potilaasta.



Jos vielä joskus synnytän, en missään tapauksessa ota miestä mukaan. Raskauden jälkeen minulla on mielestäni oikeus saada nauttia synnytyksestä rauhassa ilman uhrautumista toisen vuoksi. Varsinkin alatiesynnytys olisi ihan painajainen, jos siinä joku tirkistelisi tutkimusten ja ponnistamisen aikana. Mieheni olisi kuitenkin heti kätilön apuna pitämässä jalasta kiinni ja katselisi näytöstä aitiopaikalta. Onhan hän hoitoalan ammattilainen, joten pakko olisi saada auttaa. Oksettaa ajatuskin, että joutuisin siinä ähkimään nolossa asennossa vieraiden ronkkiessa ja miehen katsellessa. Tuskin sellaisesta nöyryytyksestä toipuisin koskaan. Ja pelkkä katseleminenkin olisi ihan järkyttävää. Tirkistelijä nurkassa, yök.



Synnytys on äidin ja lapsen yhteinen juttu. Mies on siinä vain ylimääräinen kolmas pyörä. Lapsi on toki yhteinen, mutta synnytys ei.

Mun mielestä miehestä ei ole paljoakaan apua synnytyksessä. Ainut syy, miksi mies tuli mukaan (halusi siis itse ehdottomasti tulla) oli se, että halusin hänen näkevän, miten hänen lapsensa maailman tulee ja minkälaisen työn takana se on. Ja toki näkevän lapsensa heti ensi sekunneista.



Nyt ollaan lähellä toista synnytystä ja mies tulee ehdottomasti taas näkemään lapsensa ensi sekunnista lähtien.



Mutta konkreettista apua ei mun mielestä miehestä ole. Tietenkin jos hierominen jotain auttaa tai kädestä pitäminen. Mä en halunnut, että kukaan koskee muhun supistusten aikana ja kun mies piti kädestä, niin puristin kynsillä verihaavat hänelle.

Synnytykset ovat olleet suhteemme läheisimmät ja intiimeimmät hetket! En todelllakaan ole ajatellut tai kokenut, että isä olisi siellä tirkistelemässä. Hänhän on minun rakkain ja läheisin ihminen, oma aviomieheni... Siinä synnytyksen aikana äiti (siis minä itse) on niin jossain omassa maailmassaan, niin isä on se joka on tässä hetkessä läsnä. Hän on myös aidosti tunteella mukana siinä hommassa, on oikeasti kiinnostunut ja huolissaan äidin ja lapsen hyvinvoinnista, eikä vain "työnsä puolesta". Tärkeää lapsen ja isän suhteenkin kannalta on, että isä näkee hänet syntymässä ja heti vastasyntyneenä! Ja jos jotain olisi synnytyksissäni sattunut, olisi mieheni läsnäolo ollut entistäkin tärkeämpää, ettei minun olisi tarvinnut yksin kohdata vastoinkäymisiä. Meille on kolmas lapsi tulossa alkuvuodesta -09, ja isä lähtee mukaan tälläkin kerralla minua tukemaan ja tapaamaan uuden tulokkaan heti alkuhetkistä lähtien!

Minä olen ehdottomasti halunnut miehen mukaan ja hänkin haluaa tulla. Henkinen tuki ja oma ihminen, joka ymmärtää minua on synnytyksessä ollut ihan korvaamaton. Lapset on yhteisiä ja synnytyskin on minusta yhteinen asia. Lisäksi haluan että kun vauva pestään ja punnitaan niin isi hoitaa sen. Ensimmäisellä kerralla miehestä oli seuraakin kun synnytys kesti, viimeisellä kerralla hän auttoi pitelemällä pyyhettä otsalla ja olemalla läsnä koko sen 54 minuuttia mitä synnytys kesti =) Tulevaan synnytykseen olen jo kaikki tutut ja ystävät hälyttänyt tulemaan lastenvahdiksi että saan varmasti miehen mukaani tueksi ja turvaksi.

Isästä on todellakin apua! Henkinen tuki on mahtavaa ja se, että mies näkee ja kokee, että synnytys on oikeasti todella rankka suoritus naiselle.



Omasas tilanteessani mieheni auttoi minut vessaan, koska en päässyt itse kävelemään ollenkaan. Lisäksi hän toi kaikenlaisia kipua lievittäviä välineitä kokeiltavakseni.



Muakaan ei aluksi oikein huvittanut ajatus, että mies on siellä kattelemassa, mutta se tunne jäi kyllä kaiken muun sivuun, kun se aika tuli!

Itse en ole vielä synnyttänyt, mutta ehdottomasti haluaisin, että mieheni on mukana synnyttämässä.



Luulen että jokaiselle se on aika henkilökohtainen asia millaista tukea synnytyksessä haluaa. Toiset eivät ehkä halua tukea vaan haluavat olla mahdollisimman paljon rauhassa.

Oma mieheni on seisonut sängyn vierellä ja pitänyt kädestä. Hänen läsnäolonsa on riittäny mulle. Ja jos jotain haluan niin hän sanoo siitä kätilöille, ja tiedän että asia menee perille. Mun mielestä isän ei pidä olla super suorittaja synnytyksen aikana, koska loppujen lopuksi niin vähän hän pystyy siellä tekemään.

Meidän kolmas vauva syntyy vuoden vaihteessa ja ollaan puhuttu jo synnytystapa miehen kanssa selväksi. Aiotaan kokeilla tällä kertaa jakkaraa, josta hän myös innostui ja halusi ottaa selvää miten se toimii ja miten synnytys siinä tapahtuu. Kivunlievitys toiveistani hän myös tietää ja jopa muistaa toiveet H-hetkellä.

Eka kertaa ollaan menossa haikaranpesään ja molemmat yhtä kiinnostuneita valmennuksesta ja kätilön tapaamisesta.

Kyllä isän rooli synnytyksessä on tärkeä. Ja jos joku isä ei pysty jostain syystä auttamaan niin hänelle oman lapsen syntymä on yhtä tärkeää ja herkkä hetki kuin äidille.

mae3 rv 22+3

Olipa outo kysymys. Isä on henkinen tuki, vaikka ei tekisi muuta kuin seisoisi vieressä ja pitäisi kädestä. Kyllä se myös lähentää isiä ja vauvaa. Minun mielestä isien on oltava mukana synnytyksessä, muuten ei ole asiaa saman katon alle lainkaan.

Jos isä kailottaa suureen ääneen työpuheluja kännykkäänsä, on vaikutus ennemminkin negatiivinen synnytyksen kululle. Onneksi lapsemme syntyi lopulta vasta aamuyöllä, niin ei kukaan hänelle työpuhelujen merkeissä soittanut kesken ponnistusten. Myös vuodeosastolla hän kävi työpuhelujansa läpi.



Jos toista kertaa koskaan tulee, niin aion olla itsekkäämpi ja käskeä miehen ulos puhelujaan puhumaan, enkä todellakaan enää niitä kuuntele! Noh, tuskinpa edes yrittääkään, sillä on saanut niin paljon palautetta kys. asiasta minulta.



Ollessani viimeisen tunnin kuluessa aivan sekaisin kivusta, ei miehen hätä helpottanut oloani lainkaan, olinhan itsekin paniikissa ja keskellä kuolemanpelkoa. Ponnistusvaiheessa hän kylläkin tsemppasi hienosti.



Toiseen mahdolliseen kertaan tulee kyllä Isän lisäksi mukaan doula.

lähdimme sairaalaan esikoista saamaan aamulla ns.hyvissä ajoin eli perillä oli luvassa vielä monta tuntia tilanteen kypsyttelyä. mieheni ei yhtään osannut olla rauhassa. olimme valvoneet edellisen yön minä supistuksia laskien ja mies seurana. hän oli väsynyt ja nälkäinen eikä osannut suhtautua odotteluun tarkoituksenmukaisesti. minä siinä häntä rauhoittelin keinustuolista kaurapussien alta ja mietin, että en kyllä jaksa tuntitolkulla tuota :) onneksi olimme sopineet, että tarvittaessa äitini tulisi tukihenkilöksi. niimpä päästin miehen syömään ja lepäämään kunhan hän oli ensin soittanut äidilleni. pääsin kylpyyn ja sain olla rauhassa. äidistä olikin hyötyä sitten kyllä; hän hieroi selkääni ja rauhoitti läsnäolollaan ja tarinoillaan omista synnytyskokemuksistaan (6kpl) :)



mies soitettiin paikalle vasta loppurutistuksen ajaksi ja siinä hän oli kyllä mies paikallaan :) oli ihanaa jakaa perheen yhteiset ensihetket ja hän pääsi mukaan mittailuun ja muuhun :)



seuraavalla kerralla mies jää esikoisen kanssa kotiin ja äitini saa tulla mukaan tukihenkilöksi. näin on sovittu :)

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat