Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Alan olla aivan hukassa 5-vuotiaan poikani kanssa. Avioerosta lähtien (1,5 v sitten) meillä on ollut jatkuvaa vääntöä siitä että kuka meillä määrää, hän vai minä. Vähän väliä menee hermo ja komennan kaverin huoneeseensa, mutta arestista ei tunnu kyllä olevan mitään apua.

Kauppareissut ovat aivan helvettiä. Poika juosta kaahottaa hyllyjen ympäri kuin mieltä vailla eikä ole kuulevinaan kun komennan, ja kun tarraan käsivarteen kiinni niin poika HEITTÄYTYY ja kiljuu että " apua mun käsi IRTOO, äiti älä SATUTA..!!" Ja mummelithan ne jo mulkoilee meitä siihen malliin että nyt on kyllä soitettava lastensuojeluun... Tosi tyylikästä... =(

Ja samantyylistä meininkiä on sitten kun tulee vieraita. Uhmaaminen kasvaa puolta pahemmaksi, kun poika yrittää esittää että hän on tämän talon boss enkä minä. Olen yrittänyt jutella pojan kanssa tästä, mutta mikään ei auta. Ihan sama yrittääkö hyvällä vai pahalla.

Pojalla on aivan tajuton kilpailuvietti. Hänen on aina oltava nopein ja vahvin ja paras muutenkin jokaikisessä asiassa. Nykyään hän jo puntaroi usein, kumpi meistä kahdesta mahtaa olla vahvempi. Vein pojan ikäisilleen tarkoitettuun urheilutoimintaan mukaan, mutta toistaiseksi sekään ei ole tätä piirrettä yhtään rauhoittanut.

Nykyään poika on alkanut lyömään minua, ja tönii ja murjoo jatkuvasti ohikulkiessaan. Kaikki tämän maailman ongelmat on pojan mielestä minun syytäni; se ettei ole lunta tai pihalta ei löydy kavereita tai kun rahat ei riitä kaikkeen mitä poika haluaa... Kun poika kompastuu yläkerran portaissa niin sekin on minun syytäni, kun olen hankkinut talon jossa on niin huonot portaat... Kaikista näistä syistä tulee lyöntejä ja se on minun mielestäni aika pelottavaa. Kuuluuko semmoinen tähän ikään, vai pitääkö minun pelätä että se jatkuu vielä vuosien päästäkin..? En kuitenkaan tule pärjäämään ikuisesti.

Pojan isästä ei tässä asiassa ole mitään apua, hän kun ennemminkin pitää hyvänä sitä että poika osaa pitää puoliaan... =(

Olen alkanut ajatella sitä vaihtoehtoa, että minun pitää ottaa yhteyttä kuntaan ja yrittää järjestää poika lastenpsykologin puheille, mutta pitäisin tätä viimeisenä vaihtoehtona. Jos joku osaisi antaa jonkun neuvon mitä voisin vielä kokeilla niin olisin kovin kiitollinen.

Kommentit (4)

Tuttavapiirissä on muitakin samanikäisiä poikia ja elkeet ovat samanmoiset: ollaan niin miestä kuin olla ja voi, kilpailuhenkisiä, machoilevia jne... Voi olla, että mikäli perheessä ei ole jatkuvasti miestä läsnä, se voi vielä ' pahentaa' tilannetta, koska pieni poika voi kuvitella olevansa ainoa mies ja siten toki pomo.



Mutta tosiaan tuohon lyömiseen ja tönimiseen puuttuisin todella tiukasti. Meillä poika koetti minua lyödä ja töniä muutaman kerran (isänsä kanssa ei tällaista ole ilmennyt) ja sille kyllä pistin lopun heti. Totesin, että meillä ei tuommoista tehdä ja laitoin omaan huoneeseensa yksin (meillä jäähyt muutenkin käytössä). Sanoin, että pois pääsee kun lupaa olla ihmisiksi. Kerran kieltäytyi menemästä, mutta silloin nappasin pojan syliin ja kannoin perille. Huomasi, että on se äiti vielä vahvempi :-)



Uskon, että voi olla vaikeaa, kun ei ole ketään tukena kasvatustyössä, joten jos koet tarvitsevasi apua, niin pyydä kunnalta apua. Jos poikasi on päivähoidossa, niin siitäkin voi olla apua jos juttelet ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Meillä ainakin on ollut 2 kertaa vuodessa kasvatuskeskusteluja, jotka ovat olleet hyvinkin hedelmällisiä.

että olethan muistanut olla johdomukainen? Eli jokaisella teolla (sekä hyvillä että pahoilla) on seurauksensa. Meillä oli muutaman kerran kaupassa vaikeuksia (juoksentelua, tavaroiden näpläämistä jne.) ja silloin sanoin, että jos ei olla kunnolla lähdemme pois heti. Pari kertaa piti ihan oikeasti lähteä kesken pois ja vauhdilla. Söimme sitten seuraavalla aterialla pelkkää puuroa, kun ' muuta ei ole' . Nykyisin palkintona on, että jos poika on oikein nätisti (kertaakaan ei tarvitse mistään sanoa), niin ennen kassalle menoa käymme ihailemassa marketin leluosastoa. Toimii ainakin meillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tunsin suurta sympatiaa sinua kohtaan, meillä nimittäin ollaan samassa tilanteessa. Tilanne on nyt hieman rauhoittunut, mutta kyllä yhteenottoja on päivittäin ja joka tilanteessa kokeillaan, että kuka on pomo. Olen myös eronnut, tosin ero on aika tuore, ja olemme lasten kanssa asuneet omillamme reilut 3 kuukautta. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, jos tunnet samoin, ota yhteyttä meilillä;)



auroora.auroora@luukku.com

mutta tunnistin viestistäsi pari piirrettä, jotka sopivat meidän kohta 5-vuotiaaseen poikaan. Ensiksikin se kilpailunhalu, se on kaikessa melkein mukana. Kuka on eka ja menee nopeiten, on vahvin, pelottavin tms. Ja toinen on se toisten syyttely kaikista vastoinkäymisistä. Aina, jos jotain sattuu, poika alkaa syyttää muita. Välillä hän keksii mielikuvituksellisiakin syy-yhteyksiä, koska syy oli niin selvästi oma...



Meillä näitä syytöksiä ja kilpailuja on vastaanottamassa sekä isä että äiti, joten päästään sinua helpommalla. Perhe-elämä on ihan tavallista ja mukavaa. En sano tätä kehuakseni, vaan siksi, että saat tietää kyseisiä piirteitä olevan pojilla, jotka eivät kipuile eron kanssa. Sinulla on nyt varmasti rankin paikka, koska saat yksin pojan uhmat päällesi. Ammattiapu ei varmastikaan olisi ihan huono juttu. 5-vuotias on jo niin iso, että saattaa tajuta, kun joku vieras topakasti kertoo, ettei äiti ole tyhmä ja ettei ketään saa ikinä töniä.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat