Miten 3-4 -vuotiaat poikanne ovat sopeutuneet eroon?

Vierailija


Poikamme oli 3,5 v. erotessamme viime elokuussa. Ikävä isiä kohtaan on ollut kovaa, viime aikoina ehkä hieman on alkanut luottaa siihen, että näkee isiä.



Meillä on sellainen systeemi, että isi käy poikaansa katsomassa meidän luonamme niin usein kuin ehtii. Käytännössä 2-3 päivän välein, mutta meillä ei ole mitään etukäteen sovittuja päiviä. Silloin kun poika on käynyt isin luona vanhassa kodissamme, niin se on selvästi hämmentänyt häntä.



Sydämeni välillä särkyy kun näen miten hän isiä ikävöi. Toisaalta on minuun tässä syksyn aikana kiinnittynyt todella vahvasti. Hän on ainoa lapsi ja voi kuulua kehitysvaiheeseenkin. Olen usein töiden jälkeen väsynyt enkä jaksa leikkiä juuri mitään hänen kanssaan. Luemme kirjoja ja pelaamme kyllä. Tuntuu kuitenkin, etten jaksa hänelle antaa sitä loputonta huomiota mitä hän haluaa. Pojallani ei ole tässä lähellä ketään ikäistään leikkikaveria eikä meillä mitään tukiverkkoja (paitsi tietty ex-mieheni).



Aloin seurustella uuden miehen kanssa lähestulkoon heti eron jälkeen. Poikani tykkää miehestäni tosi paljon, mutta on myös mustasukkainen minusta. Onneksi kaikki on mennyt pääsääntöisemmin hyvin.



Mietin kuitenkin, mitä kaikkea tämä aikuisten maailmassa hämmentyneenä eläminen tekee ja vaikuttaa pienen poikani psyykeeseen. Olen tehnyt kaikkeni, että hänellä on selkeät rajat ja rakkautta, olen vastannut hänen kysymyksiinsä asiallisesti, mutta niin ettei hänen tarvitsisi kantaa taakkaa. Olen tukenut hänen suhdettaan isäänsä.



Mietin myös sitä, että mistä tiedän onko hänen kehitysvaiheensa nelivuotisuhmaa vai surua erostamme. Kun kysyn, niin pahan olon syynä on aina isin ikävä. :(



Kiitos kun sain purkaa, paljon jäi sanomatta, mutta kiitos jos jaksatte tukea.



Kommentit (3)

Vierailija

Asia selitettiin hänelle perusteellisesti toivottavasti lapsen ymmärtämällä tasolla.



Ensialkuun (pari ensimmäistä vuotta) lapsi ei tuntunut ajattelevan asiasta mitään mutta nyt viimeisen vuoden aikana (lapsi on 8 v.) on alkanut kaipaamaan isäänsä niinkin paljon, että puhuu siitä ääneen. Isä tapaa lastansa myös meillä vähintään kerran viikossa, me vanhemmat yritämme tosissamme tehdä ikävästä tilanteesta lapselle parhaan mahdollisen.



Myös minä koen huonoa omaatuntoa ja pahaa mieltä lapsen puolesta. Itselleni tilanne on iso helpotus. Olen itsekin avioeroperheestä, sillä erotuksella, että meiltä lähtijä oli äiti. En muista kokeneeni mitään valtavan suurta ahdistusta mutta äitini muuttikin lähelle ja näin häntä vaikka joka päivä.



Parhaasi tunnut tekevän ja enempää ei ihmiseltä voi vaatia.



Pidä itsestäsi huolta.

Vierailija

Tätä on siis ihan " normaaleissa" perheissä myös. Siksi sanoin normaaleissa, että itsekkin olen yh. Itseä välillä huolestuttaa, kun erosimme lapsen ollessa vajaa 3-v eikä minulla vieläkään ole uutta kumppania ja lapsia on nyt 5,4v, että mitenköhän vaikuttaa häneen jatkossa, kun on aina saanut " omistaa" äidin eikä ole tarvinnut jakaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat