Syrjäytyminen ja sosiaaliset pelot!?

Vierailija

Mistä saa parhaimman avun tuollaisiin ongelmiin?

Psykologilta apua ei tullut :( ja nyt alkaa olla aikani siirtyä takaisin kodin ulkopuoliseen elämään. En uskalla enkä pysty!

Olen aina ollut jännittäjä, mutta nyt tuntuu että jännitykset ovat muuttuneet fobioiksi. En voisi kuvitellakaan meneväni kurssille, kouluun tms. En kertakaikkiaan uskalla.

Ulkopuolisten silmissä olen luultavasti kaikkea muuta kuin jännittäjä, olen sen verran iloinen ja avoinkin ihminen, mutta eivätpä ole nähneet minua paniikin vallassa, mikä tulee esiintymistilanteissa, odotusjonoissa tai muuten paikassa missä on hiljaista ( luentosalit, kurssit, oppitunnit jne. ) koska silloin tilanne ei mielestäni ole enää luonteva ja pikkuhiljaa paniikki alkaa iskeä.

Luultavasti, jos en osaa apua tähän mistään hakea, niin jään " kotirouvaksi" elämään mieheni tuloilla ja syrjäydyn entistä pahemmin!! :(

Kauheinta tässä on se että MÄ EN TODELLAKAAN PYSTY " ottamaan itseäni niskasta kiinni" ja marssia esim. työvoimatoimistoon. Ei se onnistu.

Ihan läheisimmät ihmiset tietävät tilanteeni, mutta nämäkään eivät ymmärrä miten oikeasti minä pelkään!

He, kuten niin moni muukin, väheksyy tätä pelkoani koska eivät voi eivätkä osaa kuvitellakaan mitä tämä on! Olen kyllästynyt kertomaan heille enään ongelmastani koska he alkavat heti ymmärtäväisen pään nyökyttelyn ja kertomuksen siitä " Miten heitäkin jännittää niin että kädet tärisee mutta ei se auta muuta kun mennä niin siihen tottuu" :(

Toi sama sanoma aina!! Mutta se kertoo mielestäni sen että nämä eivät tajua ollenkaan mitä minä koen... jos pystyisin, niin MINÄKIN menisin ja tottuisin tilanteeseen - mutta kun ei onnistu.

Auttakaa minua !!!!

Kommentit (15)

Vierailija

Tarkoitatko ihan terveyskeskuslääkäriä vai jotain muuta?



Miten se lääke vaikuttaa? Tarkoitan että millainen olo siitä tulee ja varsinkin niissä tilanteissa missä nyt panikoi?



Beetasalpaajilla ei tee yhtään mitään!

Vierailija

Itse hakeuduin aikoinaan terapiaan niin, että etsin puhelinluettelosta terveyskeskuksen mielenterveyspalveluiden numeron ja soitin ja sanoin vaan että haluaisin aloittaa terapian. Puhelimessa ei kyselty sen enempiä, annettiin aika. Soitin muistaakseni psykiatriselle sairaanhoitajalle. Sitten kun menin eka kerran sinne terapiaan niin siellä sitten alkoi homma rullata eli säännöllisesti piti käydä psykiatrin vastaanotolla (hoitajan oli mukana mikä minua hieman häiritsi, ja muutenkaan ei synkannut sen hoitajan kanssa ja siihen se terapia sitten tyssäsi myöhemmin). Eli pääset varmasti sitä kautta oikeanlaisen lääkärin pakeille kun varaat ensin ajan ihan vaan terapiaan. Minunkin pitäisi hakeutua uudestaan kun silloin se jäi ihan puolitiehen ja en todellakaan terve ole näitten paniikkieni kanssa...



Onnea sinulle matkaan!



Niin, ja pienellä paikkakunnalla minäkin olen terapiassa kulkenut... siellähän voi käydä niin monenlaisista syistä ja heillä on täysi vaitiolovelvollisuus, ei kuulu kenellekään miksi sinä siellä kävisit. Rohkeutta ja voimia sinulle <3

3

Vierailija

Olen tosiaan aikoinaan käynyt terapiassa ja sen yhteydessä myöskin psykiatrilla. Lääkkeisiin minulta on usko loppunut... melkein ainakin. Kun vain uskaltaisin, tai saisin aikaiseksi hakeutua " taas" johonkin terapiaan mutta en millään jaksaisi tehdä sen eteen mitään että saisin ajan varattua ja sitten lapsille hoitajan aina siksi aikaa kun menen terapiaan jne. Hoitajan hankkiminenkin on aikamoinen homma aina, ja toisekseen en haluaisi kellekään kertoa jos terapiaan menisinkin. Miehelleni mutten muille. En halua olla sitten silmätikkuna, seurattavana, että tapahtuuko mitään edistystä tmv. :(

Minulla pahimmat oireet paniikissa on juuri mahaoireet. Ja pelkään aina jo etukäteen sitä että maha menee sekaisin ja kyllähän se totta vieköön menee kun sitä ajattelee, tosin menisi kai jo muutenkin minun kohdallani :( Sydän hakkaa, kylmä hiki nousee iholle, kädet tärisee, korvissa kohisee, tulee valtava PANIIKKI ja pakokauhu!!!! Olo on hirveä. Tilanteen jälkeen valtava väsymys ja pettymys omaan itseensä...

Ap, jos et ole vielä käynyt psykiatrin/lääkärin luona niin suosittelen sinua menemään, ehkä saisit jonkin " todistuksen" ettei sinun tarvitse osallistua kursseille. Ymmärrän kyllä todella hyvin kuinka ahdistavaa sinulla on... !

3

Vierailija

mitä lääkitystä olet 3 kokeillut? et todellakaan ole ainoa jolla tuollaisia vaivoja :) ja mulla siis auttoivat nuo paniikkihäiriölääkkeet. taas voi elää normaalia elämää vuosien helvetin jälkeen.



t. 2

Vierailija

Minulla on ihan samanlaista kuin mitä ap täällä jo kuvaili. Minun elämäni on tähän asti pelastanut se, että olen saanut lapsia ja olen voinut olla kotona heitä hoitamassa. Olen ollut kotiäitinä 18 vuotta. Minusta ei kertakaikkiaan ole enää mihinkään, vaikka nuorena kävin yliopiston ja sain maisterin paperit. Pikkuhiljaa ennen lasten syntymää aloin kärsiä entistä enemmän sosiaalisista peloista ja kai paniikkihäiriöstäkin. Hyvä, jos kaupassa pystyn käymään. Kassajonossa viimeistään tuntuu, että tukehdun ja pyörryn. En uskalla lääkärilleni näistä peloista puhua. Ei varmaan kukaan ulkopuolinen oikeasti tiedä, millaisista peloista minä kärsin. Propralia syön jännitysoireisiin, mutta eihän se itse jännitystä poista.

Vierailija

Nro 3 ... Ap tässä taas :) ILmeisesti sulle on joku diagnoosi tehty kun olet kuitenkin joitain lääkkeitä syönyt? Saako udella onko sinulla paniikkihäiriö vai joku muu?

Paniikkihäiriön minä tunnistan itsessäni, mutta luulen ettei se ole pelkästään sitä. Tai sitten nämä muut, kuten juuri masentuneisuus omasta tilanteesta, on tullut juuri tämä syrjäytymisen myötä.

Minulle kaikki " pakollinen" on se pahin, jolloin kaikki oireet tulevat todella nopeasti, oikeestaan ennenkuin kerkiän edes tajuta mitä pitää tehdä (esim. lukea ääneen) ja alkaa pyörrytys, mahakrampit, oksettava olo, käsien, jalkojen ja pään tärinä, tulee kuuma, hiki, jano, samalla kylmät väreet kulkee koko kropassa, kurkkua kuristaa ja tunnen että tukehdun...tekisi mieli juosta vaan karkuun koska muutoin luulen ( nykyisin tiedän) et vähintään pyörryn :(((

Kuullostaako tutulta??

Jälkeenpäin tulee kauhea pääkipu, sietämätön! Ja väsymys. Ja itseinho sekä pettymyksen tunne ( ei minusta ollut taaskaan siihen ) koska en kertakaikkiaan pysty esim. lukemaan ääneen tai kertomaan asioista ominkaan sanoin jos minun käsketään niin tehdä :((

Mullakin on samat ajatukset että elämäni olisi paljon rikkaampaa kun en olisi niin jos saan sanojasi lainata ; invalidisoitunut.

Eivät vaan työvoimassa pidä tällaista pätevänä syynä jäädä koulutuksesta pois vaan karenssi napsahtaa jos näihin ei lähde.

Eikä oikein karenssiakaan olisi vara ottaa :(

Kyllä tää on tosi rankkaa.

Vierailija

kuulostipa tutulta. olisko sulla paniikkihäiriö? siihen on olemassa ihan hyvät lääkkeet esim cipramil. aluksi oireet voi paheta mutta sitten auttavat kyllä. Kannattaa puhua lääkärin kanssa asiasta.

Vierailija

Ollaan sitten ihan samanlaisia!!! Enpä olisi uskonut että löytyy nyt toinenkin joka kärsii noin samoin oirein kuin minäkin!!!

Mullakin maha pitää sellaista ääntä ettei sitä voi olla kuulematta, enkä vaan kuvittele koska on ollut sellaisia tilanteita ja ihmiset ovat sanoneet minulle siitä murinasta,,, joten tiedän etten kuvittele sitä!

Samoin kyläily on alkanut jäädä koska pyörryttää ja tulee oksettava olo kun jännitän jo sinnekin menoa :( Tosin on joitain ystäviä mihin voin mennä jännittämättä, mutta alkaavat olla harvassa.

Lasten kanssa kotona minäkin viihdyn! Ei ole stressiä tms. ja rakastan kotiäitiyttä muutenkin. Lapseni ovat onneksi todella sosiaalisia ja pidettyjä laajassa kaveripiireissään ja toivonkin etten tartuttaisi heihin tätä omaa panikointiani!!

Vierailija

Ei todellakaan beetasalpaajilla tee mitään. Jos paniikkihäiriötä sairastaa niin lääkitys on jatkuva, siis otetaan joka päivä. Ei tee mitenkään outoa oloa tai mitään, lähinnä " normalisoi" olon niin että voi toimia jokapäiväisissä tilanteissa niin kuin muutkin :) Juttele vaikka ihan terveyskeskuslääkärin kanssa. Näihin vaivoihin on olemassa apu!

Vierailija

Ja olen aina ajatellut ettei kellään muulla taida olla tällaista kuin minulla. En todellakaan voi ajatellakaan opiskelemista, stressi olisi sietämätön, ja juuri ne hiljaiset tentissä istumiset -kuolisin sinne. Auditorio olisi jotain aivan hirveää :((((( maha murisee ja ilmaa alkaa pukkaamaan mahaan ja tulee järjetön pakokauhu ja vessahätä ja hillitön paniikki... tätä ei ole vielä kukaan ymmärtänyt. Enkä ole kohdannut toista jolla tällaista olisi. Tosin en ole hirveästi kellekään näistä puhunut, mutta terapioissa aikoinaan käynyt... ei niistä apua saanut. Lääkitykset eivät myöskään ole tehonneet. Sama juttu jos töihin pitäisi mennä... kokouksissa istuminen, kahvitauot ym täyttä helvettiä. Elämä olisi todellista jatkuvaa panikointia ja jännittämistä. Nyt olen lasten kanssa kotona ja elämä sikäli ihanaa kun ei tarvitse panikoida noita asioita. Mutta minulla myös kyläily vaikeaa, lähinnä sen kahvipöytätilanteen takia... aina pierettää ja on huono olla :((

Itsekin usein pohdin että miten ikinä tästä eroon pääsisi. Ei varmaan mitenkään eikä koskaan ainakaan täysin. Olen tietyllä tavalla invalidisoitunut. Kotirouvana/äitinä elämä rauhallisinta ja ns helpointa.



En voi koskaan elää täyttä elämää näin :(

Vierailija

Tiedän että ymmärrät. Pakko varmaan aloittaa jostain.

Meidän asuinpaikka on pieni, luulen että äkkiä moni tietää jos terapiassa alan käydä ( mikäli täällä saa sellaista, on aika huonossa jamassa meillä täällä tuo terveydenhoitopuoli ) .



Psykiatri saattaisi olla tosiaa parempi kuin terveyskeskuslääkäri, mutta pääseekö sinne ilman lähetettä? Ja liekö kovin kallista?

-ap

Vierailija

Minulle kokeiltu erilaisia serotoniinilääkkeitä - ei apua. Tulin vain hirveän levottomaksi niistä. Rauhoittavista olen ehkä jonkin verran hyötynyt joskus joissain tilanteissa. Mutta en ole vuosiin syönyt mitään lääkkeitä. Ainakin Seronil ja Seroxat ovat minulle tuttuja sekä Alprox ja Propral ja Diapam. Hyvin vähän olen kuitenkaan mitään käyttänyt.



Joskus iskee aivan valtava ahdistus ja masentaa, kun elämä on niin rajoittunutta tämän takia :( Mutta toisaalta olen luonteeltani iloinen ja positiivinen ja näen kyllä elämässäni paljon ihania asioita ja ilonaiheita, mutta... kyllähän tämä rankkaa on. En osaa edes kuvitella itselleni normaalia elämää. Millaista se olisi... Kun voisi olla ja mennä sen kummempia stressaamatta ja ilman paniikkia. Saisipa joskus kokea sen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat