Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

En kestänäkkään äitinä olemista!!! =' (

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

En olisi ikinä uskonut, että kun lapsi tulee tiettyyn ikään (1v3kk) mulla voisi mennä innostus olla sen äiti.



Heti kun se vähänkin kitisee mä en jaksa enkä kestä sitä!!!



Mä en jaksa enää mun lasta!!! =(



Mä voisin jo irtisanoutua äitinä olosta ihan oikeesti.



En tosiaankaan tiedä mitä tekisin ton vintiön kanssa.



En jaksa olla rauhallinen kun se menee jatekee pahaa!!



Onneksi olen taas työelämässä ja lapsi on pitkiä aikoja päivästä päiväkodissa ja saan siten olla rauhassa siitä!!

Ja useimmiten, kun kotiin hänet haen onkin jo aika mennä nukkumaan!



Mutta nytkin kun hän on ollut kipeenä ja jo pitkään kotona mulla menee hermot !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Eikä siksi voida uloskaan mennä.





En IKINÄ uskonut äitinä olon olevan näin kamalaa ja raskasta (henkisesti).



Ennen aina kaipasin omaa lasta ja olin hyvä muiden lapsia hoitaessa, mutta ehkäpä se juuri siinä olikin, kun ne ei ollut mun omia!???!!



Pelkäänkin, että tää mun jäätyminen lastani kohtaan aiheuttaa sille jotain kamalia traumoja tulevaisuuteen ja siitä tulee joku alkoholisti huligaani tai jotain...!!





Olenko vain ainut paska äiti maailmassa??? Koska siltä musta just nyt tuntuu!!!

Eikä mulla ole edes ketään kenelle puhua näistä asioista.

Omaa äitiäni ei kiinnosta (siinäkin hyvä esimerkki!!) ja siskoni eivät halua kuulla ongelmistani, koska heistä olen kohtuuton. Ja minun vain PITÄISI toimia kuin " äidit toimii" !!

Sivut

Kommentit (25)

Vierailija

ettet jaksa lastasi? Ihan koko ajan? Joka ainoa kerta kun sinun pitää häntä hoitaa? Siinä tapauksessa kannattaa ainakin neuvolassa puhua asiasta.



Jos puolestaan hoidat lastasi välillä suurella ilolla ja rakkaudella ja aina välillä taas tuntuu että hemmetin kakara, niin älä huolestu... Tuossa iässä monet lapset ovat todella RASITTAVIA. Ainakin meidän lapsi, koko ajan piti olla penkomassa tai repimässä paikkoja, lelut eivät kiinnostaneet yhtään, kun hain kahvia itselleni keittiöstä silmät piti olla selässä. Ruokaa en saanut tehtyä ikinä rauhassa kun piti aina olla hakemassa jostakin kielletystä pois ja jos sain tehtyä ruoan niin arvaapa mimmosta taistelua se ruokailu oli kun kaikki muu kiinnosti enemmän. Mies joutui tekemään kaikenlaisin viritelmiä teipeillä, ruuveilla ja naruilla kaappien oviin ja muutenkin sisustus oli todella " pelkistetty" . Kieltoja ei uskonut yhtään, päivät oli yhtä hemmetin paimentamista aamusta iltaan. Silloin en erikoisemmin nauttinut äitinä olemisesta.



Ajattelin etten ainakaan ikinä halua toista lasta, tässä yhdessäkin on tarpeeksi. Mutta kunhan lapsi siitä pari kuukautta kasvaa niin se helpottuu huomattavasti ja alkaa niitä helppoja iloisiakin hetkiä tulla ja alat nauttimaan lapsesi kanssa olemisesta. Se vaan ei ehkä tällä hetkellä tunnu siltä...

Vierailija

kun tuo uhmis otti ja löi pikkuveljeään! Ja kaikki muut ihmiset ovat sitä mieltä että meillä on niin kiltit lapset. Mä vaan alan olla jo täynnä niitä temppuja, ja tuntuu et tunteet tuota esikoista kohtaan on muuttuneet viileämmiksi, vaikka hän on ihana, mut ne temput ja jutut mitä hän tekee saa mut raivon partaalle... Uhkasin äsken et saa lähteä johonkin pois kotoa kun en jaksa, ja tuli tottakai itkien perässä ja yritti ottaa puhelinta pois, etten saa mihinkään soitettua. Hän kun haluaa olla kotona kun tykkää niin paljon minusta! Herttaista ja taas äiti syyttää itseään. Nyyh!

Vierailija

Siitä ei varmasti ole kyse. Mutta niin kun moni täällä kyseli, tärkeää on se, että lapsi suurimman osan ajasta on vanhempien mielestä ihana, rakastettava, ja että hänen kanssaan useimmiten haluaa viettää aikaa. Toki on kausia (uhmaiät ja muut) jolloin lapsi voi olla suurimman osan ajasta hyvin hankala ja ei-rakastettava, mutta minustakin tilanne on silloin paha, jos äidistä ei KOSKAAN tunnu mukavalta viettää aikaa lapsen kanssa ja se aika kun laps on poissa tuntuu aina ihanammalta. Silloin tosiaan olisi syytä miettiä miksi näin on ja mitä asialle voi tehdä, koska lapsi todella aistii sen, jos hän on koko ajan jotenkin ei-haluttu.

Vierailija

Meillä on jäähyt käytössä. Samoin välillä uhkailen. Esim. tulee lelukielto jos ei korjata leluja. No, poika hymyilee ja sanoo et mä haluankin lelukiellon. Kielto on sit ollu vuorokauden... Siinä ajalla jo monesti kysytään ja luvataan, mutta en anna periksi. Ja samassa poden huonoa omatuntoa kun olen niin julma lapselleni. Samoin kehun häntä kovasti jos onnisuu jossain, tai vaikka maistaa salaattia. Kerron hälle kuinka tykkään ja rakastan ja halin ja pusuttelen. Mut ei tunnu mikään auttavan.



Mut nyt tää meni mun ongelmien setvimiseen, vaikka ap:llä oli oma ongelma, johon hän halusi apuja. Anteeksi ap.

Vierailija

ole sellainen äiti kun haluat olla, älä sellainen kun siskot haluavat sinun olevan. Se on ainoa keino selviytyä tästä.



Tiedän miten tuo ottaa hermoon ja miten paha olo siitä tulee - ja miten tekee mieli laittaa hanskat tiskiin. Itse kestin sen ajan hammasta purren ja viikonloppuisin komensin miehen ja pojan ulos muutamaksi tunniksi kun ei vaan enää pää kestänyt sitä jatkuvaa " vinkumista" . Sitten päätin heittää " odotukset" , itseni ja yhteiskunnan äitiydestä, nurkkaan ja laitoin pojan ja itseni ja meidän suhteen ekaksi elämässä. Otin aikaa, kotityöt, ruoan laitto, ym hyllylle, ja vain tarkkailin poikaa jotta oppisin tuntemaan hänet vähän paremmin, jotta voisin olla äitinä parempi juuri tälle pojalle, ei lapsille joita käytetään esimerkkeinä vanhemmuusoppaissa taikka kaverien lapsille. Vaan sille tempperamenttiselle kiukkupussille, jonka tajusin olevan täsmälleen samanlainen kuin kiukkupussi äitinsä!!!!!



Meillä on täsmälleen samanlainen temperamentti, ja se aiheuttaa todellakin hermojen kiristystä, mutta nyt osaan ottaa nämä tilanteet rennommin ja olla se aikuinen meidän perheessä. Osaan itse hengitellä syvään ja olla se kivi joka ei liiku vaikka se pieni taapero työntää ja vetää raivona joka suuntaa, ja yrittää horjuttaa äitiä. Mutta äidin homma on olla antamatta periksi ja osoittaa lapselle että työnnä niin paljon kun lähtee, minä en järkähdä, että lapsi oppii ne rajat silloin kun hän niitä hakee, eikä silloin kun sinä olet siihen valmis. Parempi yksi vuotiaana käydä nämä taistot kuin 15 vuotiaana! sillä ne tulee kaikille, jossain muodossa ja jossain vaiheessa.



Noiden matsien jälkeen on maailman paskin fiilis, on Vuoden Huonoin äiti- titteli olo, masentaa, miettii että miten sitä jaksaa päivästä toiseen sitä huutoa ja kiukkua etc etc. Mutta en usko että olet tunnekylmä, itsekkin luulin niin, mutta se ottaa sydämeen tämä aika sen suuren rakkauden takia. Et olisi kirjoittanut tänne jos ei tuntisi mitään lastasi kohtaan tai sinua ei kiinnostaisi olla " hyvä" äiti. Ei tunnekylmää ihmistä satuta katsoa, kokea ja tuntea ja ahdistua oman lapsen uhmasta ja kiukusta, vaan empattista ihmistä, joka näkee ja tuntee että toisella menee nyt huonosti, ja se paha olo ja turhautuminen tulee siitä että sitä ei osaa käsitellä taikka auttaa, ja se tuntuu että se koskaan lopu.



Jos ei ole kokemusta taikka keinoja käsitellä sitä lapsen kiukkua, jäljelle jää vain se kiukku, jonka sitten ottaa itseensä ja itsensä kannettavaksi, ja se on aika sietämätöntä.



Nyt poika on 4 vee ja meillä on vieläkin tuollaisia yhteenottoja (kaksi jäärää skabaa säännöistä) mutta ne ovat hallittuja minun puoleltani ja poika voi luottaa siihen että se äiti toimii joka kerta samalla tavalla eikä anna periksi vaikka hän vaatiikin/kiukutteleekin. Joskus todella haluaa jotain, joskus vaan kokeilee kepillä jäätä. Yhteys pelaa todella hyvin ja kiukkupuuskan/puuskien laannuttua, surkea poika tulee halimaan äitiä ja autan poikaa kokoamaan itsensä ja miettimään että miten elämä jatkuu siitä hetkestä. Ettei siitä jää sellaista draamaa tai irrallisuutta ja etäisyyttä. Yhä harvemmassa nämä tapaukset ovat, ehkä kiukku on saatu pikkuhiljaa ulos systeemistä, toivottavasti, ja osaa nyt näköjään vanhempana käsitellä asioita hieman erilailla, kuuntelee itseasiassa järkipuhetta aikasta hyvin, vaikka itse sanonkin. Mutta hirveästi kärsivällisyyttä ja huonoja hetkiä se on vaatinut että tähän on päässyt, ja *innolla* odotan sitä teini-ikää, siitä vasta hauskaa varmaan tuleekin :-)



Toivottavasti saat suljettua hyvä äiti, huono äiti ajatukset mielestäsi ja oppia tuntemaan lapsesi ihmisenä, jolla on paljon ajatuksia ja tunteita ja haluja, mutta hyvin vähän keinoja ilmaista itseään.

Vierailija

Minulla oli esikoisen aikaan tuollaisia tunteita. Tunnen itseni siitä, että rakkaus ei heti syntynyt, ja kun se syntyi niin tunsin kauheaa syyllisyyttä aikasemmasta. Esikoinen oli hyvin temperamenttinen, eli itkua ja huutoa. (on hän vieläkin sellainen...) Itse alotin opiskelut kun tyttö oli 12kk ja noihin 12 kuukauteen mahtuu paljon itkua ja tuskastumista (siis minun). Rakastin opiskelua yli kaiken ja joskus kun oli kokopäiviä tytön kanssa niin minulla oli myös vähän kuvaamanne kaltaisin tunteita. Josku jopa turhauduin kun piti hakea hänet hoidosta aikasemmin - kuulostaa muuten aivan hirveältä koska rakastin häntä yli kaiken ja kun olin poissa niin hän oli koko ajan ajatuksissani. Ikä 10kk - 18 kk oli vaikeaa. Mutta sitten tyttö rupes urakalla puhumaan, näyttämään hellyyden tunteitaan jne ja yhtäkkiä kaikki muuttui - aivan lopullisesti. Tämän jälkeen mulle ei ole koskaan tullut samanlaista turhautumista ja kun tyttö oli esim 2,5v niin musta oli ihanaa viettää koko kesä hänen kanssaan kotona!



Seuraavien lasten kanssa tällaisia tunteita ei ole lainkaan tullut, vaikka kuopus oli vielä esikoistaan 10 x herkempi ja itkuisempi ja nytkin tytöllä on valtava temperamentti. Olen ollut keskimmäisen ja kuopuksen kanssa kotona yhteensä 3 vuotta ja suurimmaksi osaksi nauttinut siitä. Nyttemmin saan usein vielä kovia pistoksia sydämeen, että onko esikoisraukka saanut kärsiä minun takiani, olenko ollut hänelle huonompi äiti kuin toisille lapsille. Rakastan kaikkia kolmea niin kovin ja tuntuu pahalta ajatella että on ollut välillä sellaisia tunteita esikoista kohtaan.



Koska olen asiaa paljon ajatellut, niin olen tullut tulokseen, että elämä lapsen kanssa oli minulle shokki johon en ollut mitenkään osannut varautua. Minulla ei ollut ennen esikoista mitään kokemusta lapsista enkä ennen esikoista voi sanoa olleeni erityisen lapsirakas. Minulla äidiksi kasvaminen vaati pitkän pitkän ajan, tarvitsin runsaasti aikaa tottuakseni kaikkeen uuteen. Nyt olen varmasti täysin erilainen äiti, sillä nykyään pidän lähes jokaisesta lapsesta ja vieraatkin lapset saavat minut usein hyvälle tuulelle.



Yrittäkää antaa siis itsellenne armoa mutta muistakaa juuri tuo mitä ap:kin sanoi että kun lapsi kiukuttelee, raivoaa tai itkee niin hänellä on vielä monin verroin pahempi olo kuin äidillä.



Voimia ja iloisia päiviä lasten kanssa ja ilman kaikille!



Kent ja ihanat lapset 7v6kk, 3v6kk ja 1v10kk

Vierailija

Mä tiedän, mä niiiiin tiedän, miltä susta tuntuu.

Meidän poika oli tosi toivottu -ei tosin uskottu, että heti tärppää, joten ei oikein ehditty sillai " valmistautua" raskaaksi tuloon... no, raskaus meni ihan kivasti ja jännättiin, että millainen tyyppi sieltä maailmaan pullahtaa.



Ja sitten se syntyi, se odotettu pieni poika. Isä itki synnytyssalissa ja mulla oli omituinen olo. En tuntenut oloani äidiksi. En tuntenut yhtään suurta tai edes pientä rakkauden tunnetta. Mun mielestä se pieni mies oli toki suloinen, mutta ei mulla mikään äiti-fiilis todellakaan ollut. Ehkä se oli baby bluesia, en tiedä, mutta kyllä oli vaikeeta kun ne lukuisat illat ja päivät ja aamut hyssyttelin kirkuvaa lasta rintarepussa/sylissä...



Ei ollut allergiaa, ei ehkä koliikkiakaan, mutta kovin eläväinen ja kärsimätön lapsi kylläkin. Ekat pari kuukautta itkin välillä lapsen kanssa kilpaa. Myös raivosin sille ja potkin seiniä kun oikein alkoi kiristää.



Kuukaudet vieri ja poikakin alkoi hymyillä ja elämäkin vähän pilkistää sieltä pilvien takaa :-) Ehkä siinä 8kk kohdalla huomasin ekaa kertaa ajattelevani pikku-ukosta, että " rakas pieni poikani" . Se oli aika helpottava tunne. Mutta siitäkään huolimatta ei mitään ylitsepursuavaa vaaleanpunaista äitiyden onnea.



Sitten 8,5kk kohdalla äitiysloma päättyi ja PÄÄSIN töihin! Ihanaa. Alkuun tein 1-2pv viikossa ja poika oli mummolla hoidossa. Sitten vuoden alusta meni tarhaan. Mikä ihana tunne kun pääsin taas töihin ja tuntui, että mun elämä oikeesti taas rullaa eteenpäin oltuaan " telakalla" vuoden.



Nyt poika 1v ja ollut pari nuhakuumetta, jolloin kotosalla vuoroin minä, vuoroin mies. Luonnollisesti on itkuinen... aaargh, mä huomaan, että se samat p****t fiilikset alkaa taas kumpuamaan esiin. Lisäksi en tiedä voiko 1-vuotiaalla olla uhmaikä? Tuttavat nauroi, että voi... no, jos se vaan on mahdollista, niin meillä on sellainen. Poika raivoaa varsinkin mulle ja heittäytyy dramaattisesti lattialle huutamaan (karjumaan). Jos otat syliin, vekoilee pois ja huutaa. Jos laitat lattialle, heittäytyy mun jalkoihin ja huutaa, jos laitat viereen esim. sängylle pötköttelemään -kierii pois sängystä ja huutaa jne. Voitte kuvitella, että snadisti alkaa taas äitiä ahistaa.



Yritän muistaa, että lapsi raivoaa rakkailleen eniten. Että se on hyvä asia, että uskaltaa raivota kotona. Tarhassa näet poika on koko hoitajaporukan lemmikki. Koko ryhmän aurinkoisin tapaus, josta " on hirveän vaikea kuvitella, että olis pahalla tuulella..." olenkin sanonut, että odottakaa vaan, kyllä se sieltä tulee... se todellinen luonne.



Temperamenttinen lapsihan vihaa ja rakastaa täysillä. Meidän poika ainakin nauraa kikertää ja antaa ihania märkiä kuolapusuja ja hetken päästä on kauhee raivari ja sitten taas naurattaa ja kikatuttaa. No, temperamenttisia on vanhemmatkin.



Mutta mun on kyllä todella vaikea välillä jaksaa näitä itkuja ja huutoja. Tuntuu, että toisella ei koskaan ole mikään hyvin. Että aina on äiti tehnyt jotain huonosti ja vaikka kuinka yritän luottaa itseeni, niin kyllä välillä tulee tippa silmään surkeudesta ja välillä aika synkkiä ajatuksia sitten myöskin.



Ehdottomasti hyvä, että menin töihin. Työ antaa elämään sitä tarvitsemaani sisältöä, mä en pystyis olemaan kotiäitinä. Todella kunnioitan esim. tarhan hoitajia, miten ihmeessä jaksavat? Saisivat kyllä saada tonnin palkankorotuksen, sillä niin arvokasta ja rankkaa työtä tekevät! Että et todellakaan ole ainoa. Ja lapsesi ei varmaankaan saa mitään traumoja, jos kuitenkin annat hellyyttä ja läheisyyttä (vaikka välillä hieman myrtsinäkin) ja pidät hyvää huolta. Ihmisiähän tässä ollaan. tsemppiä sinne!

Vierailija

väsynyt fyysisesti? Vai kenties jopa masentunut? Puhu neuvolassa asiasta, siksi he siellä ovat. Itse olin esikoisen aikaan erittäin masentunut enkä hoitanut itseäni kuntoon. Myöhemmin masennus uusi ja tajusin heti hakea apua.



Neuvolassa eivät pidä sinua pöpinä, vaan on hyvän äidin merkki kun laitat itsesi kuntoon!





Vierailija

Minullekin kuvaamasi tunteet ovat tuttuja, vaikka en koskaan mitään masennusdiagnoosia ole saanut. Nyt on 2 lasta, joista kuopus muuten 1v 3kk, ja täytyy myöntää, että olen täysin erilainen äiti nykyään kuin mitä olin esikoisen kohdalla. Itselläni on aina synnytyksen jälkeen ollut todella voimakas baby blues, mutta järkeistämällä se meni toisella kerralla jo paljon paremmin ja samoin osaan erilailla nauttia lasten kanssa olosta nykyään, se ei tunnu pelkältä työltä ja taakalta.



Syynä tähän ei ole muutos lapsissa vaan muutos omissa ajatuksissa: olen tajunnut, että mun pitää ihan itse alusta lähtien opetella olemaan sellainen äiti kuin itse haluan. Johtuen siitä, että oma äitini on ollut melko tunnekylmä ja jotenkin huomasin toistavani hänen kuvioitaan lasten kanssa ja olen nyt siis ihan alusta lähtien joutunut miettimään miten ja millainen äiti haluan olla. Saan leikkiä lasten kanssa, saan iloita heidän tekemisistään, saan vain antaa heidän tuhota kaikki paikat eikä tarvitse huutaa ja hermostua (vaikka sitten ehkä siivotaan kohtapuoliin...niin, ja siis tuhota=sotkea) jne. Olen ottanut itselleni vapauden miettiä itse miten mikin tilanne hoidetaan, ja peuhata lasten kanssa ilman kuvitelmia siitä, että auktoriteetti täytyy pitää jonkun 1v3kk silmissä. Se nyt on ihan huuhaata, että sen ikäinen tottelisi yhtään mitään kun tärkeintä on että hän oppii mahdollisimman paljon uusia asioita (kokeilemalla)! Isomman kanssa tietysti opetellaan sääntöjä, mutta siinäkin olen huomannut, ettei minut kasvattanut " vanhemmat määrää" -tyyli ole ainoa oikea, vaan ohjailulla ja selittämälläkin voi päästä aika pitkälle. Ei edes tarvitse huutaa, se on jotenkin ihan käsittämätön oivallus! Tuntuu, että kolmannesta lapsestahan voisi ihan nauttiakin :)



Eli sinuna miettisin pitkään ja hartaasti sitä, mitä vaihtoehtoja sulla nyt on. Millainen äiti haluat olla. Millainen äiti sulla on. Millainen äiti et halua olla. Haluaisitko oikeasti vaikka luopua lapsesta. Ja jos et, miltähän lapsesta mahtaa tuntua. Jotenkin se lapsen tasolle asettuminen ja lapsen maailman jakaminen auttaa paremmin ymmärtämään vaikka sen faktan, ettei se lapsi ole olemassa sun kiusaksi, eikä myöskään halua sua vaivata olemassaolollaan, päinvastoin. Olet mielestäni selkeästi hiukan masentunut ja todellisuudentaju on silloin hiukan rajoittunut, ei oikein osaa nähdä asioita oikeasta perspektiivistä. Paras vinkkini on, että yritä saada itsesi onnelliseksi ja tasapainoiseksi, ole itsellesi armelias. Mutta älä ota onneasi lapsen onnesta, ja jätä häntä yksin tai elämässäsi vähälle sijalle, koska se tuskin loppupeleissä tuo onnea edes sinulle. Hän tarvitsee onnellisen äidin tullakseen itse onnelliseksi ja lapsen onni on suurin motivaatio äidille tulla oikeasti onnelliseksi myös itse... :)



Akane

Vierailija

Kiitos teille kaikille teksteistänne!!



On hyvä tietää etten ole ainut jolla pinna kiristyy välillä liiankin kanssa että olisin oikeesti valmis jättämään lapseni.



Mutta tänään kaikki näyttikin jo taas paremmalta!!!



Ja myönnän kärsiväni toisinaan vielä masennuksesta! Ja ei tilannetta helpottanut myöskään se että kuukautiseni juuri alkoivat, joten silloin saattaa olla pinna kireämmällä!



Minullakin ne on vain tunteita, mutta en todellakaan voisi sitä oikeasti tehdä ja hyljätä omaa lastani, joka minua eniten tarvitsee ja kaipaa apuani.



Tänään meillä oli todella hyvä päivä. Leikittiin ja naurettiin. Nukuin lapseni kanssa yhtä aikaa päikkäritkin, jotta en sitten olisi illasta enää niin väsynyt ja jaksaisin olla iloisemmalla tuulella enkä niin väsynyt!!



Kapseni on minulle tärkeintä tässä maailmassa!!! Ja välillä vaan tulee " tukehtumisen" tunne, kun koko ajan joku on minussa kiinni ja tarvitsee minua niin paljon, ettei aina jää aikaa olla vain minä!



Minulla ei ole pahemmin kavereita joiden kanssa mennä esim. kahville. Eli olen todallakin yksinäinen kotihiiri.



Mutta suhteeni mieheeni on viimeinkin paranemassa!!! Ja siinä onkin paras ystäväni.



Tässäpä nyt näin nopsaan kirjoittelin kuulumiseni ja palaan paremmalla ajalla kommentoimaan teidän kirjoituksia!!



Nyt nukkumaan! Kello on jo 22.50

Vierailija

kirjoitan masennuksesta. Jos oikeasti sinulla on masennusta niin hae apua! Juttelemaan psykologin kanssa tai lääkitystä. En usko, että oikeaa masennusta voi itse parantaa. Parempia kausia /päiviä voi olla mutta masennus hiipii aina hämärästi uudelleen. Omat tunteet pitää kohdata ja kaikki mahdolliset lapsuusajan murheet myös.



Tosiaan oma äiti-suhde kertoo paljon siitä jos itse masennuit lapsesi syntymän jälkeen. Voi olla, että olet itse jäänyt pienenä jostain paitsi ja tunnet nyt sitä samaa omaa lastasi kohtaan. Ole voimakas ja katkaise kierre ja hae apua ammattilaisista.



Toki voihan olla, että et ole oikesti masenunut. Halusin vain kirjoittaa ja jakaa kokemuksia.

Vierailija

mutta poika on jo 4v. 1v10kk ja 3kk ikäiset lapset ovat ihania ja rakkaita ,mutta tuon esikoisen kanssa menee sukset ristiin jatkuvasti. Toki hänkin on ihana ja rakas siinä missä muutkin, mutta se uhma... tai mukä lie, syö keidän koko perhettä. Olen itkenyt muutamana viimeisenä päivänä tosi paljon (sairastettukin kohta 2 viikkoa, ettei edes ulos olla päästy) lähinnä siksi kun en tiedä mitä teen tuon esikon kanssa. Hän ei syö, ei tottele... Pitäis olla vaan makaronia, että kelpais. Mutta periaatteesta en anna pelkkää makrua, vaan meillä syödään riisiä ja perunaa jopa enempi kuin makaronia.



Mutta siis, olen ollut tosi maassa jo monta päivää, mies ei ymmärrä eikä puhua pukahda, saati sit tue mua tai lohduta. Pääasiassa yksin olen lapset kasvattanut, kun mies töissä ja raksalla... Sit syytän itseäni kaikesta. Illallakin oli niin synkät ajatukset... Mietin vauvan kainaloon nappaamista ja lähtöä, lääkekaapin sisältöä, sitä ttä asumme toisessa kerroksessa, joten ikkunastakin vois hypätä... Pelottavia ajatuksia, mutta mitään en oikeasti tee, kun kaikki mulle niin rakkaita kuitenkin. Neuvolass mua aina ylistetään eikä anneta olla heikko. Mulla on varmaan jonkin asteinen masis päällä, ja itseasiassa ollut edellistenkin synnytyksien jälkeen, mutta kun kukaan ei sitä huomaa tai halua huomata, en itsekään ole ollut tarrpeeksi vahva myöntämään asiaa edes itselleni. Enkä ole vieläkään...



En osaa auttaa sua ap, mutta vaikeeta on myös muilla. Ja mä haluan nauttia lapsistani, rakastan heitä yli kaiken, mutta jokin mättää meidän elämässä. Kun joku vaan kertois mulle mikä ja miten siitä selviäis?

Vierailija

Äitiyteen kasvaminen voi tosiaan olla vaikea prosessi, kuten tässäkin moni kirjoittaja on todennut. Silti ei voida pitää normaalina tilanteena sitä, ettei äiti suurimman osan ajasta siedä omaa lastaan. Erityisesti, jos jo muutenkin lapsi viettää suurimman osan hereilläoloajastaan päivähoidossa.



Lapset ovat älykkäämpia kuin usein kuvittelemmekaan ja äidin kielteiset tunteet lasta kohtaan haittaavat lapsen kasvua ja kehitystä. Sanomattakin selvää, että sellaista äitiä ei olekaan, joka ei JOSKUS olisi valmis luovuttamaan lastaan seuraavalla ohikulkijalle... On tämä aina välillä sen verran rankkaa. Nimenomaan silloin ollaan vaarallisilla vesillä, jos kielteiset tunteet ovat päällimmäisenä tuntemuksena pitkähköjä aikoja.



On ikävä, jos tuntuu, ettei neuvolasta saa apua, mutta keskusteluapua olisi tuollaisessa tilanteessa saatava. Pitäisi pystyä jonkun ihmisen kanssa avoimesti puhumaan kaikki synkimmätkin ajatuksensa ilmoille ja sitten mietittävä, miten niistä ajatuksista pääsisi eroon.



Alla on muutama lainaus varhaisen vuorovaikutuksen merkityksestä lapsen kasvussa ja kehityksessä:



" Tutkimuksissa on mm. todettu, että kun lapsella on ollut onnistunut, intensiivinen vuorovaikutus äitinsä kanssa varhaislapsuudessa, hänellä on yleensä leikki-iässä enemmän ja parempia ystävyyssuhteita. Edelleen on todettu, että lapsilla, jotka osaavat rakentaa kontakteja jo ennen kouluikää toisiin samanikäisiin lapsiin, on myös kouluiässä edellytykset pärjätä sosiaalisesti hyvin luokkatilanteissa.



Toisaalta lapsen joustavuus on taustana sille, että myöhäisemmässäkin vaiheessa syntyvä intensiivinen lapsen ja hänen pysyvän hoitajansa kontakti voi kuitenkin kompensoida alkuvaiheen vaikeuksia. "

(Lähde: Lääketieteen perusteita, avoin verkkomateriaali)



" Lapsi tarvitsee vanhemman aikaa ja tunnetta siitä, että vanhempi iloitsee ja nauttii hänen kanssaan olemisesta. Yhteisellä tekemisellä ei tarvitse aina olla suunnitelmia ja päämääriä, tärkeää on olla yhdessä ja jakaa erilaisia kokemuksia. "

(Lähde: MML:n verkkomateriaali)



Kannattaa tutustua myös äimän sivuihin: http://www.aima.fi/



Syyllissyyttä negatiivisista tunteista ei tarvitse tuntea, muuta eikö äitiydestä olisi ihan oman itsensäkin takia tärkeää myöskin nauttia? Apua voi olla vaikeaa saada, mutta sen aktiivinen hakeminen varmasti kannattaa.



ap:lle vielä. Tekstistäsi sai sellaisen käsityksen, että sinulla on omassa äitisuhteessasi jotain ongelmia. Ehkä tämä vaikuttaa myös omaan kokemukseesi äitiydestä?

Vierailija

Et tosiaan ole ainoa äiti maailmassa noiden ajatusten kanssa eivätkä ne tee susta paskaa äitiä. Ne osoittavat että olet IHMINEN ja vielä rehellinen ihminen! Tuollaisia fiiliksiä ja ajatuksia on ihan oikeasti varmasti kaikilla äideillä ja isillä välillä. Lapset ovat oikeasti paljon rasittavampia kuin vauvalehdet ja muu " tiedotus" antaa ymmärtää ja mikään ei kuuden vuoden kokemukseni perusteella ole vaikeampaa ja ahdistavampaa kuin yrittää kasvattaa omia lapsia. Muiden lapset kun eivät tosiaan käy samalla tavalla voimille kuin omat.



Tunteet mitä sinulla on, ovat aivan sallittuja ja olen sitä mieltä, että jos joku väittää, ettei koskaan tunne mitään tuommoista omaa lastaan kohtaan, niin on joko itselleen epärehellinen tai kieltää kaikki vähänkin negatiiviset tuntemukset mielestään.



Jos tuntuu tosi väsyttävältä ja ahdistavalta melkein koko ajan lapsen seurassa niin silloin tarvitsee lomaa ja omaa aikaa, lepoa ja virkistystä. Kun saa tehdä YKSIN jotain kivaa vaikka yhdenkin illan ja tavata kavereita, tuntuu oma lapsi taas niin ihanalta ja huonot fiilikset kaukaisilta. Itselle on järjestettävä huoltoa säännöllisesti!



Ja jos ei ole äitikavereita joille voisi purkaa ja tykittää turvallisesti huonoja fiiliksiä, niin kannattaa mennä vaikka psykologin juttusille. Saa purkaa sydäntään ja saa tukea ja vinkkejä jaksamiseen. Eikä siellä jaella mitään diagnooseja.



Ihan aluksi anna itsellesi lupa tuntea just niin kuin tunnet! Ajatella ja tuntea saa ihan mitä vain ,vaikka mitä tahansa ei saakaan lapselleen tehdä eikä sanoa.



Jaksamista ja pikaista paranemista lapsellesi!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat