Vastentahtoisesti äidiksi?

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Onko täällä ketään, joka olisi joutunut/hankkiutunut raskaaksi vain vähällä tai olemattomalla motivaatiolla? Siis ettei olisi halunnut äidiksi, mutta kuitenkin suostunut äitiyteen esim. miehensä mieliksi.



Miten sopeuduit sitten äitiyteen?



Millaista on ollut?



Mieheni haluaa todella kovasti lasta, mutta minä en yhtään. Haluaisin kuulla kokemuksia elävästä elämästä.

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

vaikka odotatkin vastauksia asian kokeneilta. Ja mä en ole sellainen, koska olen aina tiennyt haluavani joskus lapsia. Omani tulin hankkineeksi aika vanhana (yli 30-v) mutta siihen taas oli syynä se, ettei oikea mies ollut osunut vielä kohdalle...



Mun on vaan ihan pakko sanoa, että vaikka äitiys ei voi olla ihmisen ainoa elämän sisältö, niin silloin kun lapset on pieniä ja vielä koululaisiakin, niin sen täytynee olla pääasiallinen sisältö. Siltä pohjalta musta tuntuu aika hurjalta ja lasta kohtaan väärältä suostua äitiyteen pelkästään jonkun toisen (siis miehen) toiveen takia... Entäs jos " kokeilu" menee pieleen etkä haluistasi huolimatta tosiaan tunne äitiyttä omaksi jutuksesi...? Kauhistuttaa ajatella mihin se voisi johtaa...



Hienoa on, että tunnut miettivän asiaa tarkkaan etkä tosiaan syöksy pää kolmantena jalkana hommaan mukaan, jos itselläsi kerran on noin vahvoja epäilyksiä...

Vierailija

Pohdit varmasti yksiä hankalimmista kysymyksistä minkä eteen ihminen koskaan joutuu, lapsia vaiko eikö? Hankala koska se on sitten loppuelämän kestävä juttu mutta jos nyt tuntuu ettei halua niin vaikea sitä on sitten 45 v. ohittaneena katua (ainakin naisena).



Minä halusin lapsen mutta moni asia on tullut vähän kun puun takaa ja yllättänyt. Ensinnäkin inhosin raskaana olemista, en nyt ihan jatkuvasti ja koko ajan mutta olo oli tukala ja koin elämänmuutoksen niin suurena. Mua ahdisti se kyttääminen muiden suunnalta että MITÄH, syötkö sinä tätä tai tota, urheiletko tai jäätkö kotiin sohvalle, paljonko se paino oikein nousee, ja ETHÄN sä VOI juoda puolilasia viiniä,sähän olet raskaana???!!! Kaikkeen tottuu ja kunhan löytää sen maalaisjärjen niin lopulta selvisin ihan hyvin.

En kokenut kuten Tiukkis että se ihana vauva tulee sitten korvaamaan kaiken vaivan koska en ollut koskaan mikään vauvaihminen enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Pelkäsin etten koe mitään ihanaa tunnetta synnytyksen jälkeen enkä saa lapseeni yhteyttä ja masennun.



Mulla taas kaikki vauvalehdet ahdistivat ihan älyttömästi koska niissä on usein aika hard core- lapsiperheitä jossa pullaa paistava äiti kertoo kuinka eivät miehen kanssa ole käyneen missään kahdestaan kolmeen vuoteen mutta lapsi on sen arvoinen. Me olimme aina tosi aktiivisia menijöitä ja ajatus ikuisista koti-illoista ahdisti.



Mutta, kun vauva syntyi niin yhtäkkiä olin aivan myyty ja tunnetta ei oikesti voi edes kuvailla mitenkään. Koska vauvamme joutui valohoitoon ja oli aika huonossa kunnossa niin olin aivan hysteerinen pelätessäni ettei vauva selviäkkään.



Mutta vaikka vauva on oikeasti parasta ikinä niin en myöskään ole koskaan kokenut näin suuria pelon, epävarmuuden ja epätoivon tunteita. Pelko että lapselle sattuu jotain, epävarmuutta siitä teenkö asiat oikein ja epätoivoa kun en ole saanut nukkua.



Parikymppisenä en olisi ollut valmis mutta nyt tuntuu että lapsia vaan lisää :)

Osakseen minua on auttanut että muutimme ulkomaille ja täällä voi vauvan ottaa mukaan lähes jokapaikkaan, ravintolaankin eikä kukaan katso vinoon jos otat lasin viiniä ruuan kanssa.Tämä on mahdollistanut

se että olemme voineet liikkua ja kokea uuttaa vakka onkin vauva talossa. Ku luovuin ajatuksesta kuinka olla oppikirja äiti ja toteuttaa vauvaelämää meille sopivalla tavalla olemme voineet huippuhyvin.

Ja lue ilmeessä Anna-Leena Härkösen " heikosti positiivinen" .Ei kaikkien tarvitse olla mallimammoja

Mutta ehkä komppaan muita ja ehdotan sulle harkinta-aikaa vielä.

Onnea ja kaikkea hyvää pohdintaan!



Vierailija

Motivaatio on siis ollut äärimmäisen suuri. Sanoisinkin omasta kokemuksestani että ilman suurta motivaatiota ei hommaan kannata lähteä. Vauva-aika tosiaan on aika lyhyt sinällään, mutta sitä seuraa uhmaikä ja taaperoajat jne. ja lopulta murrosikä ennen kuin mussukka lähtee maailmalle.



Jo vauva-aika on kuitenkin niin suuri muutos entiseen elämään että mikäli ei ole aivan varma haluaako lapsen, saattaa vauva-ajasta koitua äärettömän raskas. Vain pienellä todennäköisyydellä syntyvä tulokas on " äärettömän helppo tapaus" ja vaikka olisikin sellainen, hän vaatii vähimmilläänkin teidän huomiotanne ja huolenpitoanne 24h/vrk. Itselleni alun intensiivisyys oli aikamoinen shokkikin ihan suoraan sanottuna. Ei pelkästään negatiivisessa mielessä, mutta olin kuitenkin yllättynyt siitä kuinka intensiivistä huomiota vauva vaatii ja kuinka se on sidottuna erityisesti minuun, äitiin, jatkuvasti. En päässyt vessaan, en ehtinyt suihkuun enkä saanut syötyä kun vauva tankkasi jatkuvasti ym. Meidän esikoisemme vierasti pienestä pitäen ja oli aikamoisen vaativa tapaus muutenkin. Tuntuisi aika masentavalta ajatukselta että sellainen vauva syntyisi perheeseen, jossa äiti ei ole ollut varma haluaako hän lasta ollenkaan. Itse olin niin sekaisin onnesta saatuani vauvan, että jaksoin ihan sen voimalla lähes mitä vain.



Aika paljon olen lukenut juttuja joissa raskaanaoleva nainen valittaa kuinka ei tiedä haluaako tätä lasta tai että elämä on pilalla. Jos lähtökohta on ollut se, ettei tiedä haluaako lasta, on aika todennäköistä että raskaus kaikkine vaivoineen ja itsenäisyyden menetyksineen ei lisää innostusta asiaan. Puhumattakaan synnytyksestä ja siitä alkuajasta kun joutuu unohtaaan itsensä ihan kokonaan pienen nyytin tarpeiden vuoksi. Siihen ei kannata luottaa että rakkaus lasta kohtaan syntyy kuin itsestään koska aina niin ei tapahdu. Kannattaisi odottaa niin kauan kun itsestä tuntuu siltä että oikeasti haluaa sen lapsen eikä vain miehen, joka haluaa lapsen.

Vierailija


Itse siis halusin aina lapsia, kunhan *sopiva* mies osuisi kohdalle. Siihen meni kauan ja sain ensimmäiseni vasta aika vanhana (yli 30v)... Kaikki edellä ovat puhuneet asiaa. Toivottavasti vielä löytyy enemmän niitä, jotka voivat omakohtaisesti vastata. Asiassa kun voi käydä monella tapaa. Mutta aihe voi olla arka. Onhan perinteisesti aina ajateltu, että naiset haluavat lapsia, miesten tilanne on toinen...



No, olen yhden tällaisen tapauksen nähnyt sivusta lähipiirissä. Eli yleistää ei voi. Siinä tapauksessa hyvin nuoret tekivät lapsen, koska mies halusi, ja hänkin halusi, koska *muillakin on*. Tyttö/äiti ei koskaan näyttänyt oikeasti välittävät lapsestaan, hän ei tuntunut koskaan saavan lapseen kunnon kontaktia ja lapsen hoitaminenkin näytti olevan hänelle ylivoimaista. Nyt pitää kyllä sanoa, että lapsi ainakin päällisin puolin hoidettiin ihan hyvin! Mutta koskaan en ole kummankaan vanhemman nähnyt hellittelevän lastaan... Äiti sitten jätti isän ja lapsen ennen kuin lapsi oli kahta. Nyt isä hoidattaa lasta pääasiassa isovanhemmilla päivähoidon lisäksi. Periaatteessa hänen perustarpeensa kyllä tyydytetään, mutta...



Mieti siis tarkkaan. Mielestän lasta ei koskaan tule tehdä, jos molemmat eivät häntä oikeasti halua. Lapsi ei korjaa mitään, vaikka uusia ulottuvuuksia elämään tuokin. Normaalia on toki epäillä hiukan, kuinka pärjää jne., mutta jos et todellakaan halua lapsia, en usko, että silloin " raskausaika kasvattaa äitiyteen ja lapsen synnyttyä häntä suuresti rakastat" . Vaikka niin sanotaankin... Uskalla luottaa omiin tunteisiisi. Minusta ketään ei saa pakottaa isäksi tai äidiksi ja todellakin naisellakin on oikeus olla haluamatta lapsia!

Vierailija

Ei ole omaa kokemusta eikä lähipiirissäkään ihan vastaavaa, mutta ajattelin nyt kirjoittaa mitä tuli mieleen aiheesta.



Eli miten olisi jos ostaisit vaikka Odotus-lehden ja Vauva-lehden ja lukisit niitä ajatuksella. Tietysti kannattaa myös lukea ns. perhelehtiä (esim. Meidän Perhe taitaa olla yksi), koska kyllähän se lapsi on lopunikäinen juttu ja vauva-aika menee niin nopeasti. Ajattelin, että jos niistä heräisi jotain ajatuksia sinulle. Ehkä varmistus, ettet halua lasta. Tai sitten ehkä herää mielenkiinto aiheeseen.



Minusta sinun ei kannata " hankkia" lasta vain koska miehesi sitä haluaa. SINÄ olet kuitenkin se, joka kantaa lapsen, imettää jne. Keskustelkaa myös miehesi kanssa miten paljon hän on valmis auttamaan uuden perheenjäsenen hoidossa. Yösyötöt (jos imetät, niin pumpattua maitoa), vaipanvaihdot, ulkoilut, kerhot jne. Tietysti sitä on helppoa sanoa että tekee kaiken, mutta koskaan ei tiedä minkäluonteinen lapsi tulee. Voi tulla kiltti aurinkoinen enkeli tai yökaudet valvottava koliikkivauva, sitä kun ei ennalta tiedä, niin ei osaa varautuakaan, eikä siis mitenkään vaikuttamaan niihin tuleviin resursseihin (jaksaminen).



Ei tosiaan tullut ilmi minkäikäinen olet. Jos olet nuori, sinulla/teillä on vielä paljon aikaa miettiä tulevaisuutta ja odottaa sinunkin mahdollisen vauvakuumeesi heräämistä. Jos taas alat olemaan esim. yli 35v, niin kannattaa miettiä tarkkaan. TOTTAKAI vanhempanakin voi tehdä lapsia, mutta ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.





Mutta yhtä kaikki: mitään hätiköityä ei kannata tehdä suuntaan eikä toiseen. Tämä päätös voi vaikuttaa koko loppuelämääsi.

Vierailija

Minullaakaan ei ole ollut samanlaisia tunteita lapsen " hankkimisesta" kuin sinulla vaan olen todellakin halunnut lapsen. Silti arki on raskasta, ja vaikka mieheni paljon rakastaakin lastaan niin silti suurin vastuu on minulla. Siispä kyllä äidin täytyy olla etukäteen valmis siihen, että varsinkin aluksi äiti unohtaa paljolti oman aikansa ja keskittyy vauvan perustarpeiden tyydyttämiseen. Vauvan hoito on ihanaa mutta myös raskasta...ja tosiaan ei se lapsen kasvatus ja hoito siihen vauva-aikaan lopu.



Tsemppiä pohdintaan!

Vierailija

...lapsella on oikeus olla molempien vanhempiensa toivoma ja haluama!!! Raskausaikana ja vauvanhoidon alussa vastuu vauvasta on hyvin pitkälle äidillä, jo senkin vuoksi, että isä käy useinmiten töissä ja äiti esim. imettää. Naisen eikä miehen kummankaan ei pitäisi " suostua" hankkimaan lapsi vain siksi, että toinen sitä haluaa. Hyvässä ja pahassa, oma lapsi on aina ihan eri juttu kuin muiden lapset!



Mä uskon, että sunkin lapsitoiveet heräävät jonain päivänä kun olet siihen valmis. Voitte esim. sopia, että arvioidaan tilannetta uudestaan vuoden päästä ja katsotte miltä silloin tuntuu, niin ei tarvitse elää jatkuvassa asian vatvomisessa ja miettiä sitä puhki.



Vierailija

vaiken sentään vasten tahtoani ole äidiksi alkanut. En kuitenkaan ollut suhteessamme se aktiivisempi osapuoli, joka lapset aikoinaan otti puheeksi. En ole KOSKAAN kärsinyt vauvakuumeesta, enkä ole oikeasti pitänyt pienistä lapsista, ennenkuin sain omani. Nyt omien jälkeen olen alkanut pitämään toistenkin pienistä.



Ensimmäistä lasta aloimme yrittämään siinä vaiheessa, kun se tuntui sopivan meidän kuvioihimme. Mies poti vauvakuumetta, oltiin naimissa, talous kunnossa jne. Ajatus lapsesta ei ollut minulle mitenkään vastenmielistä, sillä en voinut tietää, mitä se lapsen saaminen olisi. Lapsi ilmoitti tulostaan tosi pian, mikä oli meille tosi iloinen asia. Minullekin, sillä olin jo miettinyt sitäkin, miten kamalaa se olisi miehelle, minulle ja parisuhteelle, jos lasta ei tulisikaan.



Raskausaikana en lapseen rakastunut, mutta heti syntymän jälkeen palavasti. En ole koskaan katunut sitä, että hänet saimme, päinvastoin. Äitiyslomasta en juuri välittänyt ja olin aika ahdistunutkin siihen yksinäisyyteen, jota se kotona oleminen aika usein oli. Kateellinen miehelle siitä, että hän pääsi joka päivä töihin ja minun piti vain hoitaa vauvaa.



No, olin sitten kotona pari vuotta ja palasin takaisin työelämään. Mies poti jälleen vauvakuumetta ja halusi toista. Minullekin kyllä oli päivänselvää, että toista lasta yrittäisimme, mutta päätöksenteko ajankohdasta oli TODELLA vaikeaa. En niin välittänyt raskaanaolemisesta, en halunnut enää uudelleen äitiyslomalle ja pelkäsin, ettei rakkautta voisi riittää toiselle lapselle (kun ensimmäinen oli NIIN ihana). En olisi myöskään halunnut luopua mielenkiintoisesta työstäni. Jonkin ajan kuluttu päätin sitten, että tehdään se toinen. Meillä tärppäsi ensimmäisestä yrityksestä ja se oli minulle aikamoinen järkytys. Toivoin monet kerrat, että raskaus menisi kesken. Eipäs mennytkään, vaan puolisen vuotta sitten meille syntyi toinen vauva, johon myös rakastuin palavasti ensisilmäyksellä. Pelkoni siitä, ettei rakkautta voisi riittää molemmille oli aivan turhaa. Ja yllätyksekseni äitiyslomakaan ei tunnu nyt niin ahdistavalta, kun on esikoinen talossa ja paljon perheellisiä tuttuja tullut matkanvarrella elämään mukaan. Näin jälkikäteen kadun suuresti niitä itsekkäitä ajatuksiani raskauden kulusta.



Nyt kun olemme nelihenkinen perhe, on tämä minulle ainoa oikea tapa elää. Lapset ovat tuoneet elämään niin paljon lisää rikkautta ja rakkautta. Mieheni on loistava isä ja olen kai minäkin ihan ok äiti. Lapset tulevat kaikessa etusijalla, vaikka itsekäs persoona olenkin, rakastan heitä pyyteettömästi. Näin on hyvä olla.



Vierailija

meistä kahdesta mieheni oli se joka oli jo vuosia haaveillut lapsista. itse en oikein lämmennyt ajatukselle. koska olin uraputkessa, ei lapsen " tekeminen" ollut koskaan minulle vakavasti otettava vaihtoehto. oikeastaan en edes ajatellut lapsia,minulle olisi ehkä riittänyt pelkkä avioliitto mieheni kanssa, sillä viihdymme hyvin keskenämmekin.



luonto kuitenkin päätti toisin ja tulin raskaaksi ehkäisystä huolimatta. minun kohdallani kuitenkin tapahtui pieni ihme: siitä hetkestä lähtien kun plussasin, aloin käpertyä enemmän ja enemmän itseeni ja ottaa etäisyyttä työhön ja työasioihin. olin tehnyt siihen asti kolmea työtä ja raskauduttuani pudotin heti kaksi työtä pois silkkaa mukavuudenhaluani!



muutos työnarkomaanista äidiksi tapahtui tuon 9 kuukauden aikana jona vatsassani kasvoi pieni ihme. jotenkin ajatukseni vain muuttuivat täysin odotusaikana ja kun nyytti viimein syntyi, en voisi ihanampaa kuvitellakaan!



en totta puhuen tiedä, olisinko vieläkään " alkaut tehdä" lapsia mikäli minulla olisi ollut aikaa jahkailla. olen kuitenkin tyytyväinen, että näin kävi enkä vaihtaisi osaani kenenkään kanssa. ehkäpä tässäkin ikä tulee avuksi: en nimittäin koe että jäisin paitsi mistään vaikka yöt ja päivät menee hoitaessa pientä ihmisen alkua! olen kokenut jo niin paljon ja ehtinyt nähdä maailmaakin että nyt on aika tehdä jotain muuta.



toivotan onnea mitä tahansa päätätkin. muista kuitenkin että päätöksesi vaikuttaa kahden, ehkä kolmen ihmisen elämään ja se ei ole ihan vähän se!

Vierailija

eli itse tahdoin monta vuotta äidiksi,aivan järkyttävä vauvakuume,meinasin jo erota miehestäni,joka ei ollut niin innostunut ajatuksesta.sitten kuitenkin raskauduin ja odotusaika oli helppo ja pystyin käymään töissä loppuun asti ja harrastamaan.

sitten kun lapsi syntyi,en kokenutkaan sitä " maailman ihmettä" ,ihmettelin vaan mikä tämä huutava nyytti oli.imetys ei oikein onnistunut ja päiväunet olivat todella satunnaisia kuuman kesän(?)vuoksi.mies ihasteli vauvaa,mutta oli todella paljon töissä,auttoi kyllä paljon kotona.

vauvan ollessa nyt vuodenikäinen alkaa pikkuhiljaa helpottamaan,mutta rankkaa on ollut.hormoonit jyllää vieläkin ja pinna on kokoajan tiukalla.omaa aikaa on vähän ja paljosta olen joutunut luopumaan.yö heräämisiä vihaan,niihin en totu koskaan.jos lapsi jostain syystä huutaa yöllä monta tuntia,olen henkisesti aivan loppu,tuntuu ettei kestä enää päivääkään.

tarkoitan tällä sanoa,että mieti tarkkaan.oma lapsi on jotain ihmeellistä ja olen onnekas kun olen sellaisen saanut,mutta esim.miksi minulle,joka niin paljon lasta halusin,joudun käymään tälläisiä tunteita läpi,voi olla sellaiselle vielä rankempaa jos ei alunperinkään lasta välttämättä halua.

Vierailija

Kaikki aijemmat viestit ovat varmaan ihan totta ja monet allekirjoitan minäkin. Itsellä kolme erittäin toivottua lasta ja kyllä se vauva arki välillä painaa päälle liiankin kanssa, vaikka kovasti tästä (lyhyestä) vauva-ajasta nautinkin ja lapsistani kovasti iloa saan. Mutta asiaan...



Lapsi miehen mieleksi. Hmm... olette varmaan paljon keskustelleet miehesi kanssa asiasta, mutta kuinka paljon olette sopineet konkreettisia asioita JOS lapsen teette/saatte/" hankitte" vaikket itse sitä niin kauheasti halua. Eli aioitko imettää tai pumpata vauvalle maitoa, kumpi syöttää ja hoitaa lasta öisin, kumpi jää vanhempainvapaalle eli oletko se sinä joka olet lapsen kanssa kotona seuraavat 9kk tai enemmänkin vai jäisikö miehesi kotiin sinun 3kk äitiyslomasi jälkeen, koska on se lasta enemmän haluava osapuoli. Onko miehesi innokas hoitamaan lasta omien menojen ja harrastusten jäädessä taka-alalle, miten paljon hän on valmis uhraamaan omasta ajastaan sinun " omalle ajallesi" ja toisinpäin. Kumpi on vastuussa lapsen vaatehuollosta, ruokailusta, päivähoidosta eli miten paljon miehesi osallistuu lapsen elämään ja miten paljon sinä. Hyvin yleistähän on se, että äiti on kotona vauvan ensimmäisen vuoden ja se enemmän vastuussa oleva osapuoli, mutta tottakai roolit voi olla toisinpäinkin, etenkin silloin kun mies on se, kumpi enemmän lasta haluaa. Jokaisen lasta haluavan pariskunnan toki kannattaa miettiä näitä vastuu- ja hoitoasioita etukäteen, mutta varmasti vielä enemmän silloin kun äiti nimenomaan on se osapuoli, joka ei lasta yhtä vahvasti halua. Minusta isä voi yhtähyvin olla lapselle se läheisempi hoitaja, jos perheessä se on luontevampaa ja jos lapsi on syntymästään asti enemmän isän hoivassa. Tuskin lapsi tästä kärsii, jos kuitenkin äitiinkin on läheinen suhde. Sen sijaan jos se olet sinä, joka vastentahtoisesti jäät kotiin ja olet päävastuussa lapsesta vaikket haluaisi, niin varmasti lapsikin sen aistii eikä voi hyvin.



Lapsi ei kuitenkaan ole vain vauvavuoden projekti, vaan osa perhettänne seuraavien vuosikymmenten ajan ja hänellä on oikeus olla toivottu ja rakastettu. Raskausaika itsessään tekee usein tehtävänsä eli äiti, joka ei lasta alunperin edes halunnut muuttaa mielensä tai viimeistään vastasyntynyt hurmaa olemuksellaan vanhempansa. Tosin aina ei käy näin onnellisesti, siksi minä en tietentahtoen " tekisi" lasta, jos en olisi asiasta itse varma. Kyllähän näitä esimerkkejä elävästä elämästä löytyy, kun jompikumpi vanhemmista ei ollutkaan valmis lapsiperheen elämää ja kun arki sitten käy liian raskaaksi niin sitä ei jaksakaan vaan jättää perheensä. Ja on lapsia, jotka ovat koko elämänsä kokeneet olevansa epätoivottuja, vaikkei sitä ole ääneen sanottu, mutta lapsi kun sen vaistoaa.



Paljon on siis miettimistä ennenkuin päätöksesi teet.

Vierailija

Minä en koskaan ajatellut saavani lapsia, kunnes sitten kävi onnellinen vahinko ja tulin raskaaksi melkein heti häiden jälkeen. 9kk paniikkia ja lapsi syntyi ja sain kokea sen mielettömän rakkauden tunteen tätä pientä kohtaan. Nyt niitä pieniä on meillä kotona jo 4 :-).

Sisaruksillani ja ystävilläni oli lapsia ennen omaani eikä se nostanut minussa koskaan tunnetta, että haluaisin omia. Mitään vauvalehtiä ei tehnyt mieli vielkaistakaan tai edes keskustella aiheesta, se jätti ihan kylmäksi. Varmaan olisin pihtinut samaa kuin sinä, koska mieheni kuitenkin halusi lapsia.

En osaa antaa mitään ohjeita sulle, mutta toivottelen kaikkea hyvää oli sitten päätösksesi mikä hyvänsä!



t. muksuja4

Vierailija

Eli minäkin siis halusin äidiksi ja meidän neiti 9,5kk. on toivottu tapaus. Minä myöskin LUULIN tietäväni jotain lapsista sillä siskollani on niitä kertynyt jo kolme ja olen läheisesti päässyt seuraamaan vauvaperheen arkea ennen oman lapsen syntymistä. Painoitus oli siis sanalla luulin, koska tosiaan luulin hyvin väärin ja totuus oli jotain ihan muuta... :) Minustakaan ei siis vertaistukea löydy mutta seuraavassa omia mietteitäni äitiydestä, jos se vähän selkiyttäisi sinun ajatuksia.



" Julmia totuuksia" :



Vauva-arki ei ole aina ruusuilla tanssimista. Itse en esim. ollut edes ajatellut etteivät kaikki vauvat yksinkertaisesti suostu juomaan tuttipullosta (se niistä hengähdystauoista ja miehen yösyöttöjen hoitamisesta), koliikki voi olla sellaista että lapsi huutaa kaikki valveillaoloajat ym. Kuulostaa ehkä pelottelulta mutta totuus vauva-arjesta ei ole aina ihan niin ruusuinen kuin esim. lehdistä saa lukea. Se on rankkaa duunia 24/7 ja se ei tosiaan lopu siihen vauvavuoteen vaan vastuu omasta lapsesta jatkuu varmasti jollain tasolla ihan läpi loppuelämän. Mielestäni se on myös niin että äiti on pienelle vauvalle aluksi se suurin turva ja suuremman vastuun äiti ottaa jo ennen lapsen syntymää (raskaus, synnytys) ja myös syntymän jälkeen. Tätä mieltä olen vaikka itsellä aviomies, joka osallistuu tyttärensä hoitoon 110% ja varmasti paljon ennemmän kuin jotkut toiset miehet.



Ihania juttuja:



Oma lapsi on ainakin minulle elämäni suurin saavutus. Lapsen kehityksen seuraaminen on todella palkitsevaa, " työnsä tuloksen" näkee joka päivä. :) Se rakkauden määrä, minkä omaa lastaan kohtaan tuntee on jotain sellaista, mitä ei ennen lasta tiennyt edes voivansa tuntea. Myös se määrä rakkautta, mitä lapsi vanhemmalleen osoittaa on mieletöntä. Lapsi myös kasvattaa vanhempaansa ja antaa aivan erilaisen merkityksen omalle elämälle. Minä todella tiedän mikä minun tehtäväni tällä pallolla on. Lapseni myötä koen myös maailmankuvani avartuneen ja arvomaailmani menneen aivan uusiksi. Enää ei tarvitse kaikista " pikkuasioista" hötkyillä sillä tiedän mikä on tärkeintä!



Tsemppiä pohdintaasi! Anna itsellesi aikaa selvittää, mitä SINÄ haluat.



Vierailija

vaikka olen potenut vauvakuumetta ja olen ikionnellinen siitä, että olen saanut saada kaksi tervettä lasta. Voin kuitenkin käsittää, että kaikki eivät koskaan halua saada lapsia.



Kehotan sinua ap miettimään tosi tarkasti tätä lapsiasiaa. Niin varmasti teetkin, jo tämä avauksesi osoittaa sen. Koiran tai huonekalun voi aina myydä tai antaa pois, lasta ei. Lapseen, yhteenkin, on sitouduttava hyvin kokonaisvaltaisesti ainakin sinne 7 ikävuoteen saakka. Tietyllä tavalla loppuiäkseen.



Olen samaa mieltä kuin muutama muukin, että lapsella on oikeus syntyä haluttuna. Se, riittääkö, että toinen vanhemmista haluaa hänet, on eri juttu. Uskaltaisin väittää, että ei riitä. Äiti kun on kuitenkin useimmiten se lapsen ensisijainen vanhempi. Niin, lapsiasiassa hyvin pian, jo raskauden alussa, tulevat esiin lapsen tarpeet ja edut.



Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa, mutta myönnän, että äitiys on paljon muutakin kuin suloa ja auvoa. Uskon, että nimenomaan tämä palava rakkaus lapseen saa äidin kestämään ne äitiyden vähemmän mukavat puolet, joita tässä aion luetella, jotta ap saat hiukan lisää ajateltavaa. Usein nimittäin nuo sinänsä hyvät Perhe- ja Vauva- ym. lehdet antavat nekin aika ruusuisen kuvan lapsiperheenä elämisestä.



Jos en rakastaisi lapsiani niin paljon kuin rakastan, en tiedä, miten jaksaisin täyttää heidän tarpeensa kerta toisensa jälkeen. Raskausaikana on viisasta miettiä syömisensä melko tarkkaan, koska sikiötä vaanivat monet vaarat mm. listeria. Tupakointi ja alkoholin juonti on parasta jättää kokonaan, alkoholihan voi vaurioittaa vauvaa. Moni mies ei lopeta juomistaan naisensa raskauden tähden, vaan naisesta tulee automaattinen kuski " kun eihän se kuitenkaan voi ottaa" . Tietyt sairaudet, mm. parvorokko, ovat niin ikään vauvalle vaarallisia, joten näitäkin on mietittävä ja mahdollisesti vältettävä. Samoin särkylääkkeistä voi turvallisesti käyttää vain parasetamolia, mikä ei monen mielestä juuri tehoa päänsärkyyn tai kuumeen aiheuttamaan ikävään oloon. Mitäpä sitä ei tekisi oman rakkaan vauvansa hyväksi, mutta mietin, että voi olla aika kurjaa se raskausaika, jos ei oikein ole varma, haluaako vauvaa, ja kärsii kaiken tämän. Raskauspahoinvointi on mulla kestänyt molemmilla kerroilla useamman kuukauden. Sen ajan jaksoin vain siksi, että tiesin, kuinka ihana palkinto minua sitten odottaa, kun aikanaan saan oman vauvani syliini. Puhumattakaan kaikista selkä- ja muista kivuista sekä liikunnan lopettamisesta jo ennen raskauden puoliväliä, koska supisteli niin herkästi. Minä en siis todellakaan ole raskausaikana elämäni kunnossa. Tähän voi vielä lisätä sen, että raskaudet ovat tuoneet mulle hankalat peräpukamat ja jonkin sortin ongelmia alapäähän - jälleen ajattelen, että mitä niistä, voin elää niiden kanssa, olenhan saanut ihanat lapseni. Tiedän naisia, jotka eivät voi hyväksyä raskauden ja synnytyksen tuomia jälkiä kehossaan, vaikka vauvaa rakastavatkin.



Niin, sitten päästään vihdoin siihen, että vauva on maailmassa. Imetys ei aina ole ihan helppoa, varsinkin alussa rinnat voivat olla tosi kipeät. Minun vauvani eivät ole huolineet tuttipulloa, joten olen ollut heissä melkoisen kiinni sen ajan kun olen imettänyt eli reilun vuoden verran (toki omasta halustani - kyllä kai vauva pakon edessä lopulta huolisi tuttipullon). Välillä korpesi, kun minä vain imetin ja isäntä teki mitä lystäsi. Tämä nuorimmaiseni saa myös rintaraivareita, eli huutaa eikä syö, vaikka olisi nälkä. Siinä sitten koitan keksiä, miten saisin hänet huijattua syömään. Ei aina niin kovin hauskaa.



Lapset ovat tietysti erilaisia, mutta meillä molempien lasten kanssa automatkat ja nukuttamiset niin päivä- kuin yöunillekin ovat olleet aika huutopitoisia. Pitää olla pitkä pinna, että jaksaa kärsivällisesti pukea huutavaa ja sätkivää lasta vaunuihin unille laitettavaksi tai taluttaa vastaan hangoittelevan tenavan vaikka sata kertaa takaisin omaan sänkyynsä. Turha sanoakaan, että oma aika on melko vähissä. Meillä kumpikaan ei ole vauvana ollut sellainen, että vain laitettaisi sänkyyn ja nukahtaisi sinne ja nukkuisi sitten takuuvarmasti edes tunnin tai kaksi. Tänäänkin olen viettänyt useamman tovin parvekkeella vaunuja heijaten, koska tiesin vauvani olevan väsynyt, mutta hän ei saanut unta, elleivät vaunut olleet liikkeessä. Toisin sanoen menen suihkuun vasta sitten kun mieheni tulee töistä, koska vauva saattaa herätä uniltaan milloin vain.



Itse en ennen omien lasten saamista tajunnut, kuinka kaikki tosiaan menee lasten ehdoilla varmaankin sinne kouluikään saakka. Siis ruokaa ja unta pitää tarjota tiettyyn aikaan, aikuiset eivät katso väkivaltaleffoja tms. lapsille sopimatonta ennen kuin lapset ovat nukkumassa, seksiä ei ehdi tai jaksa harrastaa niin usein kuin haluaisi ja rahaa kuluu lasten tarvikkeisiin yllättävän paljon, vaikka osan ostaisikin kirpputorilta. Kun vauva heräilee muutaman kerran yössä ja 3-vuotias käy kerran tai kaksi yössä vessassa, niin kyllä vanhempia väsyttää aamuisin. Kuvittelin ennen, että 1-vuotias jo nukkuu aina läpi yön, mutta esikoiseni heräili monta kertaa yössä ekat 1,5 vuotta ja senkin jälkeen sairaana ollessaan tai pahoja unia nähdessään tms. Eli katkeamattomasta unesta on tullut meillä lähinnä haave.



Lapset tarvitsevat liikuntaa, joten viikonloppuisin käydään kävelyillä ja välillä jossain lastentapahtumissa sekä tavataan muita lapsia, että saavat virikkeitä ja oppivat olemaan porukassa. En osannut arvata, että vaippaikä kestää hyvinkin 3 ikävuoteen saakka ja että kakalla käynnin jälkeen aikuisen pitää olla pyyhkimässä varmaan vielä 4- ja 5- tai 6-vuotiaankin peppu. Jos on kotiäitinä, niin välillä kyllästyttää, sillä lapsilta ei saa samanlaista palautetta kuin aikuisilta työkavereilta. Jos on töissä, niin elämä on minuuttiaikatauluja: Lapsi hoitoon, töihin, lapsi hoidosta. Välillä tuntuu, että nyt kotiäitinä elämä on yhtä kasvattamista: " Älä huuda, puhu tavallisella äänellä. Ei saa lyödä, vaikka kuinka suututtaisi. Laitahan ne omat vaatteet naulakkoon - ei, älä heitä, laita nätistä." Onneksi minulla on perheeseen sitoutunut mies, joka vapaaehtoisesti hoitaa lapsia niin, että pääsen halutessani kampaajalle tai savakävelylle ihan yksin.



Meillä ei ole arjessa auttajia, eli hoidamme lapsemme 99,5%:sti itse. Anoppi on hoitanut esikoista kahdesti tämän 3,5 vuoden ajan ja ystäväni kerran, eli kolmesti olemme mieheni kanssa olleet yhden yön pois lapsemme luota. Toki haluamme viettää lastemme kanssa aikaa, mutta tämä vain tiedoksi, että joskus todellakin joutuu hankkimalla hankkimaan hoitajan, jos meinaa jonnekin päästä. Urheiluharrastuksiin menemme mieheni kanssa vuorotellen. Lasten kanssa ulkoilu kun kuitenkin menee lasten ehdoilla, siinä ei äiti kovin reippaasti pääse liikkumaan (ellei säntäilyä 2-vuotiaan perässä lasketa ;-)).



Lopuksi vielä painotan, että äitiys on kaikesta huolimatta minun elämäni ykköstehtävä ja olisin jäänyt paljosta paitsi, jos en tätä onnea olisi saanut. Mutta kaikkea ei voi saada: Perheen tulot ovat nyt pienet, minulle ei kerro eläkettä kotiäitivuosiltani, eikä mihinkään ylimääräiseen ole varaa. Onneksi nautin arjesta :-)



- tiukkis

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat