Kotiäidin arkea - osa 1: täyttä helv.

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Olen alle kolmekymppinen kahden pienen pojan kotiäiti. Pojat ovat 1v8kk ja 5kk. Esikoinen oli todella helppohoitoinen vauva, minkä vuoksi halusimme toisen lapsen mahdollisimman pian. Nyt lastenhoidon helppous on muisto vain; pojalle on tullut uhma ja hän on hyvin temperamenttinen. Hän on vieraskorea ja kyläilyt sujuvat hienosti, mutta päivät ilman ennalta suunniteltua ohjelmaa ovat ihan hirveitä.



Poika lienee " peruskiltti" siinä mielessä, että ei pure, lyö, potki tms fyysistä, ja tykkää pikkuveljestään maailman eniten. Äitiään kohtaan onkin sitten todella vaativa. Aamusta asti hän kitisee, narisee, ulisee. Mikään ei tunnu riittävän, vaikka päivän askareet teen poikien tarpeiden mukaan ja heidän aikataulullaan. Mm. heti herättyämme vaihdan poikien vaipat ja puen vaatteet päälle, jotta pääsevät vapaasti leikkimään siksi aikaa, kun laitan aamupuuron. Sitten vauva ekoille päiväunille, jos nyt sattuu onnistumaan, kun esikoinen ulisee porraskäytävässä, vaikka olen nätisti pyytänyt odottamaan olkkarissa sen aikaa, kun laitan vauvan nukkumaan (tämä vie n. 2 min).



Menisi koko päivä aikaa kuvailla ja kertoa yhden päivän kaikki vastoinkäymiset. Kuopuksen ollessa vastasyntynyt olin pari viikkoa ihan hädissäni ja lopen uupunut, mutta rutiinien synnyttyä meni jonkin aikaa ihan hyvin. Eilen oli parempi päivä, mutta tänään masentaa niin pirusti! Äsken pyykkiä ripustaessa itkin miehelle puhelimeen, että tää on ihan hirveetä enkä jaksa enää päivääkään olla poikien kans kotona.



Vauvaa en halua vielä laittaa hoitoon ja esikoista ei ole varaa laittaa hoitoon niin kauan, kuin olen kotona. Tuntuu, että tie on pystyssä ja ajatus siitä, ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin sietää tätä arkea syksyyn asti --- ARGGGH!!!



Ilmeisesti en siis ole kotiäitityyppiä (onko sellaista?), kun en koe kotona olemista upeana, onnentäyteisenä aikana. Saan säännöllisesti omaa aikaa, jonka käytän kuntoiluun ja vaikka kampaajalla käymiseen. Juuri sunnuntaina oltiin miehen kanssa kahdestaan leffassa ja ravintolassa. Vaikka on siis muutakin elämää, en tahdo _millään_ kestää yksin lasten kanssa kotona. Miesraukka yrittää lohduttaa ja keksiä apuja, mutta minkäs tälle mahtaa. :((



Onko muita, jotka jakavat tällaisia tunteita? Voitaisiin tehdä viikkopino, johon jokainen väsynyt/stressaantunut/ahdistunut/kyllästynyt/... kotiäiti saisi käydä vaikka vain parillakin sanalla ilmoittamassa, että nyt ottaa päähän! Ei lytättäisi väsynyttä eikä arvosteltaisi ketään eikä syyllistettäisi, vaan jokainen saisi vapaasti olla välillä muka huono äiti tai mitä tahansa. Olen lukenut noita taaperopuolen pinoja, mutta miten ihmeessä kaikilla muilla tuntuu elämä olevan NIIN ihanaa, kun lapset kasvavat hienosti ja ovat muutenkin NIIN eteviä ja äidit tehokkaita ylisuorittajia?



Eli pino pystyyn; nyt saa olla rehellinen! Ja kyllä sekaan saa kirjoittaa ne iloisetkin hetket, piristävät sitten meitä muita. :)



Mitenkäs teidän muiden päivä on sujunut? Mukaan vaan!



Ulpunen & pojat

Sivut

Kommentit (44)

Vierailija

Hei, kuulostaa tutulta! Asun ulkomailla, eikä meillä ole sukulaisia tai isovanhempia auttamassa. Lapsia on kaksi, 4- ja 2-vuotiaat. Sisaruskateus on kovaa ja tappeluja joutuu setvimään päivittäin. Joulun jälkeen tuntui että olen olemassa vain toisia varten. Mies lähtee töihin yhdeksän maissa ja tulee kiireistä riippuen kotiin klo 20- 24. Viimeiset kolme viikkoa on tehnyt töitä ilman viikonloppuvapaita.

Henkireiäksi olen kokenut sen, että nousen aamulla tuntia ennen kuin muut, eli 6-7 aikoihin. Juon kahvit rauhassa ja kirjoitan päiväkirjaa. Kun muut nousevat, olen saanut hetken itselleni ja olen PALJON rauhallisempi ja onnellisempi koko päivän. Olen saanut ajatella omia ajatuksiani rauhassa. Tänä auttaa kestämään.

Vierailija

Mulla on 3 lasta, 5v, 2v ja 3vkoa. Vauvan synnyttyä oli pari vkoa tosi leppoisaa aikaa kun isommat oli hoidossa mutta nyt kun ovat kaikki kotona niin..ääk...! Aina on joku pyytämässä jotain ja itse väsyneenä (yösyötöistä) tulee hermostuttua pienestäkin. Esikoisen huonona päivänä hän vonkaa, marisee ja vonkuu koko ajan jotain. Kuopuksen uhma iskee päälle " kuulemattomuutena" ja veljen läpsimisenä. Ja entäs sitten kun isommat keksivät konnuuksia kun imetän vauvaa..

Koti on sotkuinen ja tuhat asiaa listalla mitä pitää tehdä. Eikä tätä helpota yhtään se, että mies tekee pitkää päivää töissä. Tämän lisäksi viettää illat raksalla.

Olen ohjelmoinut meille ohjelmaa, aamupäivät menee ihan kivasti kun on aina jotain tekemistä (lähdöt on sitten eri juttu). Päiväunien jälkeen onkin sitten ikävämpää aikaa..



Kai tää tästä..?

Vierailija

Mulla lapset 7v,6v ja kuopus kohta 1v 9kk.



Silloin kun kaksi vanhempaa lasta olivat just 1v ja 2v (vuoden ikäero)olin aivan hermoraunio!!!!!! Esikoisella oli uhmaa ja vauva valvotti,meinasin tulla hulluksi.No...itsekään en raaskinut esikoista laittaa hoitoon joten aloitin osa-aikatyön 2-3 krt/vko,se oli mun pelastus! Hoidimme miehen kanssa lapset ristiin,tein iltaisin töitä ja joskus viikonloppuja.Sain hengähtää ja töissä oleminen tuntui LOMALTA.Minäkin sain ja saan edelleen omaa aikaa (olen hoitovapaalla) mutta silti pinna on välillä tiukalla.



En ole kotitäitiyyppiä ja joskus mietin,miten on mahdollista että mulle on siunaantunut kolme lasta :).



Missäpäin asut? Poika olisi mielissään leikkikaverista ja saisit huilata vauvan kanssa?

Vierailija

että ASIASI VOISIVAT OLLA PALJON HUONOMMINKIN:

- sinulla on mies, ja ilmeisen ymmärtävä sellainen. Ajattele yksinhuoltajia!



- sinulla on auto, jolla mennä minne haluatte ja vielä se avoin päiväkoti, jossa voitte tavata ihmisiä, joihin voi tutustua.



Siinähän on jo asioita, joista voi iloitakin. Eikös?

Vierailija

tämän ketjun ylösnostosta!!!!



Saa edes vähän lohtua toisten kurjuudesta ; )



Itse olen myös kotona lasten kanssa (pojat 5 vee ja puolitoista) ja välistä puuduttaa aika rankasti. Onneksi ei ole enää aivan pientä vauvaa kainalossa... Muistan tuon vauva-ajan kanssa tosi raskaana, sillä olin kahden lapsen kanssa tosi paljon yksin. Mies töiden vuoksi paljon poissa ja kun niitä kuuluisia tukiverkon osasia uudella paikkakunnalla ei ole. Usea päivä meni mm. niin etten käynyt ollenkaan lasten kanssa ulkona, kun olin niin väsynyt. Isompi katseli lasten ohjelmia ja leikki yksin! Ja sitten, jos jotain kysyi, niin saatoin vain huutaa ja itkeä. Onneksi tämä vaihe on mennyt jo ohi!!!!



Tämän kerron sen vuoksi, että kun se pienin kasvaa, niin ainakin meillä helpottui. Olen enemmän oma itseni ja jaksan lasten kanssa puuhaillakin vaikkas mitä. Tosin edelleen huonoja päiviä on paljonkin, mutta harvemmin esim. kiukuttelen lapsilleni.



Olikos täällä muita, jotka hoitavat suurimman osaksi arjen yksin, vaikka mies on mukana kuvioissa? Meillä nytkin mies kaksi viikkoa poissa ja sanoinkin juuri hänelle puhelimessa, että hullu päivä, sillä en ole jutellut kenenkään toisen aikuisen kanssa : (



Sadepäivänä ulkona ei ole muita : ( ja ei tässä lapsiperheitä oikein olekaan.



Jaksamisia kaikille!

Vierailija


Meillä kolme lasta 7v, 4vv ja 1v. Viime kesä oli

ihan kamala kuin alku syksykin. Minä huusin ja kiukkusin

kun mikään ei suju. Meillä lapset olivat kotona. Esikoinen

aloitti koulun mutta se vasta tympikin. Piti viedä ja tuoda

ei suostunut syksyllä mihinkään itse. Kolmen kanssa aamulla

kohti koulua n. 7,30 aamulla eikä naurattanut yhtään =(



Mies vuorotöissä ja opiskelee joten välillä apua tarjolla

vähemmän ja välillä enemmän. Meilläkin on tuhat ja

sata juttua kesken. EI KETÄÄN AUTTAMASSA joten

olen haudannut remontti jutut (aloitin kyllä mutta nyt

odottavat aikaa parempaa) kamalaa kun koti on ihan

sekaisin. Mutta voimat eivät riitä tekemiseen.

Imetän viellä " vauvaa" ja hormoonit taitavat tehdä

meikäläisestä hirviän (hirviön).



Nyt vuoden vaihteesta on arki alkanut sujua. Koululainen

tulee ja menee itsekseen, ihanaa =D Keskimmäinen on aloittanut

kerhon 1krt/vko. Olemme raahautuneet väkisin ihmisten

ilmoille ja tämä on auttanut jonkin verran omaan

jaksamiseen. Omaa aikaa edelleen kaipaan ja välillä

saankin KÄYDÄ KAUPASSA ILMAN LAPSIA, heh...



Mutta kyllä tämä kotiäidin arki on väillä todella puuduttaa.

Meillä viellä naapurissa asuu valittaja joten kun huudan

ja olen väsynyt niin hän viellä heittää vettä kiukaalle

ja syyllistää milloin mistäkin, huoh... On jopa tehnyt

meistä perättömiä ilmoituksia muutamalle taholle joita

olen sitten joutunut selvittelemään, ärsyttävää =(



Viime syksynä ajattelin ihan samoin kuin eräs äiti

tässä ketjussa " tämä on yhtä HELVETTIÄ" mutta

nyt jotenkin kevät keikkuen tulevi ja valoa meille

antavii joten ehkä tämä tästä....

Vierailija

Täällä myös välillä arkeen kyllästynyt äiti. Mulla on 2 v ja 1 v vanhat pojat. Aivan ihania lapsia, mutta välillä sitä tarvitsisi " omaa " aikaa. Olenkin miettinyt osa-aikatyötä. Silloin ehkä arvostaisin enemmän kotona oloa.



Esim Satakieli1 kirjoitti tässä aikaisemmin juuri tästä asiasta...

Olisinkin kysynyt teiltä, jotka ovat aloittaneet osa-aikatyön, mistä olette löytäneet töitä ja millä alalla työskentelette? Kuinka usein työskentelette?



Kiitos vastauksesta!!

Vierailija

Siitä ei varmaan vaan näin netin välityksellä jaksa kirjoittaa.

Vaan ruikuttaa sitten miehelle. ;D

Ja hyvinä päivinä sitten tuntuu, että onkin valittanut turhasta.

Voimia ja iloa kaikille kotiäideille!:)



Vierailija

Olen ollut 6v nyt kotona.Silloin aluksi 2 ensimmäisen lapsen ollessa pieniä, kuten sinulla tuntemukset olivat aika samat.Ikäeroa ensimmäisillä 1v4kk ja samat uhmis yms. jutut. Sitten huomasin, että jos olisin töissä niin ei olisi sekään helppoa ja ihanaa.Tuon ikäiset lapset itkeskelevät usein öisin ja roikkuvat illat vanhemmissaan jne.Kävin sitä kokeilemassa ja kotona olo oli sittenkin helpompaa.Se helpottaa kun lapset kasvavat.

Vierailija

Aamulla kuoli toinen neitsikka.

Kissa oli pissannut liikuntapussiin, ei kyllä ole ennen sisälle pissinyt.

Esikoisella ei ollut tarpeeksi bussirahaa kotimatkaan, piti herättää anoppi ja sopia että poika menee koulusta sinne ja haetaan iltapäivällä.

Toinen kaksosista myöhästyi taksista eikä mennyt kouluun ollenkaan.

Kuopuksella alkaa uhmaikä ja huutaa ihan kaikesta mitä ei saa, kuten tusseista, kolmannesta kiivistä jaka pitäisis saada kuoria itse, dvd levyistä jota äiti ei anna hajoittaa jne.Toisiks vanhimman pojan koulukaverilla on tänään synttärit ja mulla ei todellakaan olis varaa ostaa mitään ylimääräistä just nyt.

JA sitten tämä siivo! Tiedän että lapsiperheissä ei ole ikinä ihan siistiä mutta§ hermot menee kun on sekaista.

Maanantaina alkaa kylppäriremontti eikä suihkua ja pesukonetta saa käyttää 5 viikkoon :O

*huoh* kyllä helpotti :D

Vierailija

Tämän kotiäidin tsemppaus auttoi; viikko sujui siedettävän hyvin ja välillä jopa nautin arjesta. Ohjelmaa ja menoa oli melkein joka päivälle, ettei energisen esikoisen tarvinnut turhautua kotona tylsän äitikän kanssa. Perheen kanssa viikko meni siis vaihteeksi mukavasti!



Mutta arvatkaas, mikä pilasi tämän mamman lauantain?



Kuntosali prkl. Odotin lauantaiaamua koko viikon, sillä silloin pääsen ihan yksin salille jumppaan. Tämä on MINUN juttuni, MINUN yksinoikeuteni ja nautin siitä hirveästi. Viikon kohokohta, toisin sanoen. Lähdin 20 minuutin ajomatkalle hyvissä ajoin, mutta kääk, autosta bensa loppu ja piti äkkiä kaartaa huoltoaseman kautta. Pikatankkaus ja kaahasin kuntosalin pihaan. Kaksi minuuttia aikaa tunnin alkuun, kun yritin höylätä salikorttia maksulaitteeseen. Punainen valo, ja ihmettelin, että mikä vaivaa, eikö ollut enää käyntejä jäljellä. Salin työntekijä siinä kassalla tsekkasi kortin ja sanoi, että yksi käynti on kymmenestä jäljellä, mutta kortti on mennyt 19.2. vanhaksi! Muija ojensi kortin takaisin eikä sanonut mitään. Ei tarjonnut uutta korttia eikä kysynyt mitään, katsoi vain tylysti sen näköisenä, että kuule ei voi auttaa. Myöhästyin tunnilta ja menetin 7,5e käyttämättömältä tunnilta. Otti niin helv. päähän se asenne ja koko näkemäni vaiva ja kaikki, että nappasin muijalta kortin takaisin, menin autoon ja ajoin kotiin. Niin ja itkin koko 20 minuutin matkan takaisin.



Miten ihmeessä pienten lasten kotiäiti ehtii käyttämään 10 kerran jumppakortin kolmessa kuukaudessa? Miksi 10 kerran kortissa PITÄÄ olla joku aikaraja???! Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset ei jaksa kuntoilla ja kansa lihoo. Prkl.



Joskus joku noinkin " pieni" asia voi romuttaa kaiken. Katkesi kamelilta selkä. Kaiken pelasti ihana mieheni, joka sanoi nyyhkyttäessäni hänelle puhelimeen, että tule kulta kotiin, meillä onkin jo ikävä. :.)



Mites muut kotiäidit, onko viikonloppusuunnitelmia?



Ulpunen, the ex-kuntoilija, new-born nykyinen sohvaperuna (sillä minähän en sinne salille enää mene. ainakaan viikkoon.)



Vierailija

..isäntä soitti vartti sitten että on lähdössä raksalta, kun pyysin että tulisi ennen seiskaa kotia että ehtisin käydä (vaate)kaupassa vähän tuulettumassa kuopuksen kanssa. " No, tuun kotiin jos tahdot" keskustelu eteni ja rivien välistä oli luettavissa että " tulee kyllä mutta raksa ei etene jos tulen nyt kotiin" . Eli koen että mieheni syyllistää minua raksastakin. Itse kun toivon vähän pääseväni irti jatkuvasti tappelevista kahdesta vanhemmasta lapsesta, toki tietäen sen etttei se raksa etene kun mies ei ole siellä...

V**u kun ottaa päähän. Isäntä " uhrautuu" tulemalla aikaisemmin kotiin naisten päivän kunniaksi - niin raksalla ollut aamusta asti. On siis isyyslomalla :o

Vierailija

asiaan. itse olen ollut kotona n. 4 vuotta, lapset 4 ja 1 v. en todellakaan ole aina nauttinut kotiäitiydestä, joskus koen kotona olon tosi raskaana ja olen kateellinen miehelle joka saa mennä töihin. kamalaa puhetta mutta se on totuus. lapseni ovat kai suht " tavallisia" , eivät superhelppoja mutta eivät myöskään vaikeimmasta päästä. arki sujuu ok, meillä on paljon ystäviä, kyläillään, käydään kerhoissa, ulkoillaan jne. mies hoitaa lapsia paljon ja minulla on mahdollisuus omaan aikaan ja harrastuksiin. mitä ihmettä siis valitan?!



lapsissa ei olekaan mitään vikaa, mutta se mikä minua ärsyttää ja stressaa, on kun ei koskaan voi tehdä mitään hommaa kerralla loppuun, kaikki keskeytyy, aina jonkun tarpeet menevät esim. imuroinnin ja vessan pesun edelle. välillä koti kuin pommin jäljiltä, vaikka koko ajan teen jotain. se minut saa pahalle tuulelle ja suuttumaan, mikä tarttuu helposti myös muihin perheenjäseniin. välillä oikein tsemppaan ja päätän olla hyvällä tuulella, se ihan oikeasti auttaa.



minulle mielenterveyden pelastus oli osittainen töihin paluu. mies hoitaa lapsia pari päivää viikossa ja minä olen töissä. nautin työnteosta ihan kybällä, siellä on tosi ihanaa. mutta nautin nyt myös eri tavalla kotona olosta, jaksan tehdä lasten kanssa paremmin kaikkea eikä ole tarvetta lähteä omille menoille niin usein. väitän olevani nyt parempi äiti kuin aiemmin.



rakastan lapsiani eniten maailmassa, teen heidän eteensä mitä tahansa,haluan olla heidän kanssaan mutta välillä tarvitsen heistäkin lomaa. raakaa puhetta mutta totta. meillä tilannetta vaikeuttaa ehkä sekin kun ei ole isovanhempia tai muita tuttuja auttamassa juuri koskaan. mutta nyt elämä hymyilee ja osaan nauttia kotona olosta kun siihen tulee silloin tällöin pieni paussi.

Vierailija

Meidän vauva on viime kerrasta kasvanut jo 10-kuiseksi taaperoksi. Hän on hyvin tyytyväinen vesseli; syö reippaasti, nukkuu liki 12 h yössä eikä muutenkaan vaadi mitään erityisiä hoitotoimenpiteitä (ei allergioita tms). Isoveli (2v1kk) sen sijaan sai tämän kotiäidin taas linjoille hakemaan vertaistukea.



Isän palattua kesälomalta töihin uhma äitiä kohtaan on ajoittan aivan hirveä, poika huutaa räkä poskella milloin mitäkin asiaa ja lopulta pissii kostoksi (?) housuun, jos käsken jäähylle rauhoittumaan. Poika vaatii koko ajan juttuseuraa ja " touhukaveria" , yhtäkkiä ei tunnu osaavan tehdä mitään itsekseen. Tähän saakka esikoinen ei ole ollut moksiskaan pikkuveljestä, mutta nyt tönitään ja tuupitaan pientä, joka on vasta oppinut seisomaan. Ajellaan pikkuautolla veljen pään päältä edestakaisin ja olen jopa yllättänyt esikon ratsastamasta pikkuveljen selässä lattialla. Siis ARGGGH!!! Ja sitten jos torut, niin nauretaan päin naamaa.



Tämä aamupäivä oli siis........... painajaista. Ulos en jaksanut poikia pakata, kun satoi, ja sisällä meno yltyi hirveäksi. Lopulta huusin esikoiselle täyttä kurkkua, kävin vetämässä henkeä ja pakkasin pojat autoon. Käytiin sit heittämässä tunnin ajolenkki, jotta pieni sai nukuttua ja isoveli rauhoittua. Illalla tuntui, ettei poikien isäkään saanut kuria pidettyä ja huutamiseksihan se taas meni. Taas piti äiteen itkeä tirauttaa, että tällastako tää meidän elämä on. Minä siis vihaan huutamista ja silti lankean siihen jatkuvasti!!!!



Lopputuloksena olen tässä illan mittaan pohdiskellut, että pitäiskö luovuttaa kotiäitiyden suhteen ja palata työelämään syksyllä. :( Kuopuksen kanssa pärjäisin mainiosti kotona, hän on ihana pikku aurinko, mutta esikon kanssa on niin rankkaa, että jokainen uusi päivä hirvittää jo edellisenä iltana. Hänen kanssaan joka hetki on yhtä vuoristorataa pusuttelusta huutamiseen ja taas pusutteluun. Rakastan toki molempia poikiani maailman eniten, niin että sydämeen sattuu, mutta jotkut vaiheet lapsen elämässä vaan tuntuu liian rankoilta jopa omalle äidille. Tuntuu, että miten sitä oikein kestäisi vielä vuoden kotona, jos pienemmästä tulee yhtä lujaluontoinen kuin isoveljestään. Sekin hirvittää, että moni mammakaveri on palaamassa elokuussa töihin ja kyläpaikat vähenevät radikaalisti.



Millaisia tunnelmia teillä muilla on?



Vaihteeksi epätoivoinen Ulpunen, vaikka välillä oli jo helpompaa :o)

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat