poika 3,5v. ikävä äitiä hoidossa.

Seuraa 
Liittynyt17.9.2015

Aloitin vuoden alussa työt. Poika 3,5v ja tyttö 1,5v aloittivat samaan aikaan pph:lla. Alusta asti nuorempi on ollut hoidossa kuin kotonaan, nukkuu ja syö hyvin eikä itke perääni kun vien hoitoon. Mutta isomman lapsen kanssa on jatkunut aina vain lievä eroahdistus. Pahin tilanne on tietysti se kun jätän lapset hoitoon. Itku tulee usein pojalta ja hoitaja ottaa hänet syliin. Kun olen lähtenyt, poika kyselee jonkin aikaa perääni ja ikävöi mutta häipyy sitten kuulema leikkeihinsä. Ei ikävöi päivän aikana tai ei ainakaan puhu siitä.



Ongelma on vain se, että itselleni aiheuttaa suurta surua kuulla joka päivä jo matkalla hoitoon sitä ikävöintiä. Poika kyselee moneen kertaan monelta hänet haetaan, miksi tulee äitiä ikävä, ja kertoo, että ei haluaisi mennä hoitoon vaan olla äidin kanssa. Ja sitten muutenkin asiasta puhuttaessa on jotenkin alakuloinen. Mutta nyt viime päivinä olen havainnut jo pientä innostumista kun hän kertoo hoidossa tapahtuneista asioista. Joskus jopa on ollut suht innoissaan lähtemässä hoitoon mutta sitten taas viimeistään hoitajan pihalla alkaa se anelu:ole vielä hetki jne. Alussa tein ehkä sen virheen, että jäin pitelemään syliin hetkeksi ja juttelemaan, enintään noin vartiksi., nyt olen koittanut lähteä pois nopeammin. Alussa vain tuntui, että kun hoitaja ja paikka olivat vieraita, että olisi ollut liian julmaa häipyä heti pois. Myönnän, että tilanne on ottanut koville myös äitille ja kai herkkä poika vaistoaa senkin. Kavereiden lapset tuntuvat kaikki vain viihtyvän toinen toistaan paremmin päivähoidossa, joten onko meillä vain näin vaikeeta?



Onko muilla tällaisia " hitaasti lämpeneviä" lapsia? Tiedän, että touhuavat hoidossa ihan kivoja juttuja, minkä ihmeen takia se irtaantuminen sitten vain ottaa aina ja yhä niin koville. Onko tämä aina tällaista?



Tyttö on toki luonteeltaankin erilainen, ja kai tuo nuorempi ikäkin vaikuttaa, mutta hänellä ei tosiaan ole ottanut tuo ero yhtään koville. Jotenkin tulee sellainen olo, että aiheuttaakohan sitä pojalle kauheat traumat tällä koko hommalla... Mutta jossakin vaiheessa sitä eroamista äidistä on kuitenkin harjoiteltava ja meillä se hetki tuli eteen nyt.



Kommentit (3)

Vierailija

Meidän tuolloin ihan samanikäiset veljekset aloittivat päivähoitouran päiväkodissa viime vuoden elokuussa ja tilanne oli ihan samanlainen. Kuopus kuin kala vedessä mutta esikoiselle kauhea paikka. Ensimmäinen kuukausi meni enemmän tai vähemmän itkujen kanssa (hoitoon jäädessä) ja tilanne alkoi olla ahdistava jo meille vanhemmillekin (jatkuvat kyselyt: pitääkö mennä päiväkotiin, miksi pitää mennä jne.). Esikoisen kohdalla tilanne on vasta nyt reilun puolen vuoden jälkeen hyvä. Eli myös hän jää helposti hoitoon, hänellä on siellä leikkikevereita ja välillä päiväkodissa jopa tehdään jotain kivaa... Lohtua tilanteeseen on tuonut kuopuksen iloisuus ja reippaus sekä erittäin ihana henkilökunta, joka on tehnyt varmasti kaikkensa lapsemme viihtyvyyden puolesta.



Muutos parempaan tulee ajan kanssa. Tärkeää on, että hoitopaikasta/hoitajasta puhutaan positiivisesti eikä päivähoidosta tehdä liian suurta asiaa. Meillä vaikeimpina aikoina auttoi, että isommalle luvattiin jotain kivaa vaikka perjantaiksi (esim. mennään hampurilaisille tai uimaan tms) ja se auttoi poikaa jaksamaan hoitopäivät. Tätä " lahjontaa" ei ole tosin enää pitkään aikaan tarvittu.

Vierailija

Olen tuota valokuva-asiaa miettinytkin, että olisiko hyvä idea. Jossakin vaiheessa mietin vain, että tuleeko sitten vain vielä enemmän ikävä jos niitä kuvia siellä uppoutuu vallan tuijottelemaan? Ilmeisesti siis toimii kuitenkin teillä. Alankin heti kun pääsen kotiin keräämään joitakin kuvia kansioon!!!



Meillä on auttanut jonkin verran myös oma lelu. Nyt viime aikoina on ollut helpompaa mutta valitettavasti ollaan jouduttu nyt tässä " alkurysäkässä" tutustumaan varahoitopaikkaankin. Oma hoitaja on nyt se tutumpi ja turvallisempi, joten uskoisin, että kun päästään taas käymään säännöllisesti omalla hoitajalla niin ikäväkin on lievempi, ainakin välillä!



Kiva kuitenkin tietää, että muillakin on tällaisia äitiä ikävöiviä kullanmuruja!

Vierailija


Ja minustakin tuntuu, että mullistus on ollut suurempi ja sooeutuminen vaikeampaa juuri isommalle. Kun nyt kiireessä duuninäppikseltä rustailen, niin kuittaan sujumisen niin, että alku oli tosia vaikeaa ja nyt menee ihan suht hyvin, mutta esikoisella ajoittain kova ikävä ja illalla sitten puhuu siitä.



En tiedä, auttoiko (vai helpottiko kun hoitopaikka tuli tutummaksi jne.) mutta me tehtiin pojille VALOKUVAKANSIO, johon laitettiin tärkeiden ihmisten kuvia ja esikoinen vei sen hoitopaikan hyllylly " ikävää odottelemaan" . Ja nyt usein sanoo mulle, että " minulla oli sinua ikävä niin katselin sinun kuvia" ja myös että " sinulla on samanlainen kansio töissä niin voit katsella minun kuvia" . Ja ainakin tuntuu siltä, että tuon kansion olemassaolo sekä tieto siitä, että myös aikuisllä voi olla ikävä on helpottanut pojan oloa.







Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat