Vierailija

Osasin vastata rakastiko äiti mua lapsena, mutta en osannut sanoa rakastiko isä.

En osannut sanoa auttoiko ja tukiko äiti ja isä vai ei.

Ja niin edelleen.

Sivut

Kommentit (38)

Isä ei leikkinyt meidän kanssa. Isä varmasti omalla tavallaan rakasti meitä. Meillä ei puhuttu tunteista.



Jos sulla ei ole mielikuvaa isästä, niin mikset myönnä tosiasiaa ja vastaa, ettei se yleensä leikkinyt teidän kanssa? Onko asia sinulle liian kipeä?

pitäisi löytyä OBJEKTIIVINEN totuus vastaukseksi! Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ihmisen terapian kannalta, ja vaikka olisikin, tämä ko. ihminen ei silloin voisi niitä vastauksia antaa. Psykologin kysymyksethän koskevat nimenomaan sinun subjektiivista kokemustasi ja tuntemustasi asiasta. Koitko sinä, että isäsi rakasti sinua lapsena? Tai oli läsnä?

Ja jos ihminen ei osaa vastata siihen, mikä on hänen tuntemuksensa tai kokemuksensa jostain asiasta, on hänellä jonkinlaisia tunne-elämän ongelmia; joko tunteiden kokemisessa tai niiden nimeämisessä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isästä on lämpimät muistot. Isä nosti meitä aina ilmaan ja leikki piilosta. Isä myös vei meitä jätskille viikonloppuisin.

Rakastimme isäämme ja hän meitä. Lapsuudenkoti oli turvallinen paikka.

vaikuttavan merkittävästi tyttären elämänhaasteissa onnistumiseen- puolison valintaan, työelämässä menestymiseen jne. Tukea ja rakkautta saaneet menestyvät yleensä paljon paremmin ja heillä on parempi ammatillinen itsetunto ja paremmat stressinsietovalmiudet. Noin keskimäärin, poikkeuksiahan on. Vaikka olisikin kurja lapsuus, se että on miettinyt elämäntarinaansa ja on sitä kautta päässyt traumojen yli vahvistaa ihmistä. Ihminen, jolla ei ole selkeää käsitystä menneisyydestään on yleensä aika heikoilla henkisesti ja voi stressitilanteissa murtua.

[quote]


Sitä paitsi - kuten sanottua - edes tuon oman subjektiivisen kokemuksen selvillesaaminen on mahdotonta kysymyskaavakkeen avulla. Jos kenet tahansa meistä pistäisi vuosiksi vaikkapa juuri psykoterapiaan, on erittäin todennäköistä, että käsitys noista MUUTTUISI. Siis oma subjektiivinen käsityksemme.

[quote]




MUTTA eikös kysymysten tarkoitus olekin saada selville, TARVITSEEKO ko henki lö terapiaa vai ei. Jos kokee saaneensa tukea yms., ei sitä tunnetta ole tarpeellista lähteä terapian keinoin muuttamaan.

Xandris miettii niitä juttuja mitä itsekin ja on osannut pukea ne paljon paremmin sanoiksi. Ja moni muukin on vastannut asiaa.



Hankalaa. Alunperin aloin tämän ketjun siksi että halusin tietää että onko tämä asia muille selvä. Että jos kysytään "rakastiko isäsi sinua?", tuleeko ihmisille heti mieleen intuitiivisesti vastaus kyllä tai ei, riippumatta perusteluista. Vai tuleeko mieleen iso epätietoisuus kuiten minulla. Osaan kyllä sanoa mielipiteen asiaan, jos ajattelen lukioikäistä itseäni. Mutta entä mikä oli tilanne lapsena? Mieli on täysin tyhjä kun koetan ajatella isän rakkautta tai rakkaudettomuutta. Ei mitään mihin tarttua.



Sen verran katselin sitä lappua terapeutin kanssa (ei muuten ole oikea terapeutti vaan sh), että hän itse sanoi pystyvänsä vastaamaan kysymyksiin. Mutta toisaalta hän onkin käynyt vuosien mittaan omat kuvionsa läpi.

liikkeelle. Vuosikausien terapian aikana toki voi ajatukset ja tuntemukset muuttua - tai sitten voimistua ja selkeytyä - mutta noilla lähtökohtaisilla kysymyksillä on vankka merkitys sen kannalta, mistä ja millä eväillä vyyhtiä lähdetään aukomaan.



Ja joo, tietysti kysymyksenasettelua voi kritisoida, mutta ehkäpä terapeutti otti itsestään selväksi lähtökohdaksi sen, että kun terapiassa ollaan, vastataan nimenomaan subjektiivisen kokemuksen kautta, eikä siksi katsonut tarpeelliseksi eksplikoida sitä kysymystä laatiessaan...

Lainaus:

äitinne tai isänne lapsena aikaa teidän kanssa? Mä olen muilta perheenjäseniltä kuullut että isä olisi jokus leikkinyt meidän kanssa, mutta mulla ei ole isästä juuri _mitään_ mielikuvaa.

Osaatteko sanoa rakastiko teidän isä teitä?

Osaatteko sanoa että puhuittiinko tunteista?




Isäni oli mukana harrastustoimissa hyvin paljon. Äitini oli vuorotyössä, enkä muista kuinka paljon vietti lasten kanssa aikaa. En koe, että olisi ollut kuitenkaan poissa. Isäni ja äitini rakasti varmasti meitä, sellainen tunne mulla on, mutta tunteita ei sanottu ääneetn, tai en ainakaan muista sitä.

ei se psykologi yritäkään saada esiin totuutta jostain asiasta, vaan sen miten ihminen sen KOKEE.



Sijaislapsistahan on näitä tutkimuksia, että koska ovat pienenä kokeneet hylkäyksen, niin KOKEVAT myöhemmin, ettei heitä kohdella tasavertaisina. (vaikka siis kaikille annettaisiin tasan yhtä paljon).

Ei sitä psykologia oikeasti kiinnosta se rakastiko ja leikkikö isä vaan se, miten lapsi muistaa asian olevan.



Minua isäni rakasti paljon mutta ei juuri leikkinyt. Muistan kuitenkin muutaman (ehkä ainoan?) leikkihetken, jotka ovat minulle muistoina kultaakin kalliimpia.

Sillä nuo kysymyksthän liittyivät tunteisiin, jotka liittyvät lähimpiin kiintymsysuhdeobjekteihin: isään ja äitiin.



Jos lapsi (ja nyt siis aikuinen) ei tiedä, onko joku tukenut häntä, ollut läsnä, rakastanut, niin minusta se on outoa. Suhtautuuko tuollainen ihminen kaikkeen järjellä? Miksi hän ei osaa selittää ihmissuhteisiin liittyviä asioita tai kyennyt havainnoimaan niitä?

Borgå72 on taas kipakalla tuulella (huomenta päivää vaan)



Lainaus:

Lainaus:

Ei tarvi arvata mikä on hätänä :)

Haarukoin tässä lähinnä mikä on normaalia ja mikä ei. ap




Ps. Sori etten tuonut sitä libidoa, oli vähän muita menoja.

Sehän muutenkin vietti suurimman osan ajasta työn parissa. Mutta kun en tiedä. Mulla ei ole mielikuvaa siitä leikkikö isä vai ei. Ehkä se ei sit leikkinyt ja siksi en muista? En kyllä muista äidistäkään että leikkikö vai ei. Kertooko se ettei asiasta ole mielikuvaa yksinkertaisesti siitä että ei leikkinyt? Vai pitäisikö olla joku tietoisuus josta valita? Tiedän ettei leikkinyt. Tiedän että leikki. Vai onko se että en tiedä sama asia kuin ei leikkinyt.



Ja sama kaava muissa asioissa. En muista tukiko -> ei tukenut.

kuten sanoin, niin ilman muuta psykologi on hakenut subjektiivisia mielikuvia, koska muunlaisia ei ole edes olemassa.



Mutta siinä tapauksessa kysymys kuuluu, miksi joku on niin yksinkertainen, ettei osaa muotoilla kysymystään oikein ja täsmällisesti?



Jos psykologi kysyy, tukiko isäsi sinua, siinä voi aivan hyvin alkaa miettiä asiaa laajemmin: oliko isäni antama tuki jotenkin yleisesti "normaalia"? Totta KAI siinä vertailee lapsuuskokemustaan siihen, millaista lapsuutta uskoo muiden eläneen! Jollekulle voi yksi leikkikerta kuukaudessa olla riittävää, mutta voiko sitä edes subjektiivisella tasolla pitää riittävänä läsnäolona ja tukena?



Minusta siis ei ole ollenkaan outoa, jos tuollaisia täytyy miettiä. Sinullakin se vastaus voisi hyvin muuttua, jos tarkemmin joutuisit, pitkään, asiaa ruotimaan ja analysoimaan asiantuntijan kanssa...





Lainaus:

pitäisi löytyä OBJEKTIIVINEN totuus vastaukseksi! Mitäs hyötyä siitä nyt olisi ihmisen terapian kannalta, ja vaikka olisikin, tämä ko. ihminen ei silloin voisi niitä vastauksia antaa. Psykologin kysymyksethän koskevat nimenomaan sinun subjektiivista kokemustasi ja tuntemustasi asiasta. Koitko sinä, että isäsi rakasti sinua lapsena? Tai oli läsnä?

Ja jos ihminen ei osaa vastata siihen, mikä on hänen tuntemuksensa tai kokemuksensa jostain asiasta, on hänellä jonkinlaisia tunne-elämän ongelmia; joko tunteiden kokemisessa tai niiden nimeämisessä.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat