Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Olen 46 vuotias mies, naimisissa jo lähes 20 vuotta ja minulla on 18 v, 15 v ja 13 v lapset vaimoni kanssa. Avioliittomme on ollut tasaisen onnellinen tai onneton, mitään ihmeempiä kriisejä ei ole ollut mutta ei ehkä koskaan myöskään mitään onnen huumaakaan... Avioiduimme nuorena, suhteellisen nopeasti tapaamisemme jälkeen ja sen ikäisen nuoren miehen elämänkokemuksen pohjalla en ehkä osannut ihan tarkkaan tietää, miltä avioituessa pitäisi tuntua. Siis nimenomaan tuntua...



Nyt sen tiedän! Noin 10 vuotta sitten elämäni heitti häränpyllyä kertaheitolla. Työorganisaatiooni asteli eräänä kauniina aamuna nuori, koulutettu, fiksu ja hyvännäköinen nainen. Huumorintajuinen, hauska, sosiaalisesti lahjakas... Jo muutaman kuukauden työkaveruuden jälkeen huomasin rakastuneeni häneen... Kului kuukausia, vuosia.. Elämä jatkui kotona entisellään mutta suuria tunteita koin vain kun tämä kollegani oli lähelläni.. Hänelle en tunteistani kertonut - vain hiljaa nautiskelin hänen läheisyydestään, tuoksustaan, seurastaan...



Ihastuksenikin oli naimisissa, sai pienen pojan viisi vuotta sitten ja oli pari vuotta poissa työkuvioista sen takia. Mielestäni häntä en saanut silloinkaan...



Kaikki muuttui uudelleen kolmisen vuotta sitten. Työporukan yhteisen illan aikana kaivoin rohkeuteni rippeet esiin ja pyysin häntä tanssimaan. Ensimmäistä kertaa sain rakastamani naisen lähelleni, hyväntuoksuisena, lämpimänä, liikkuvana. Tanssi jatkui ja jatkui, hänen poskensa oli lähes poskessani kiinni ja illan mittaan tajusin, että hänkin tunsi jotain minua kohtaan...



Seuraavien viikkojen aikana juttelimme, juttelimme, juttelimme. Olimme sitä mieltä, että " perheitä ei jätetä" ja " pettää ei saa" - mutta arvata varmaan voitte, että toisin kävi. Kun ensimmäistä kertaa suutelin häntä, maailma tuntui järkkyvän. Sellaista tunnetta en ole koskaan elämässäni ennen tuntenut... Ja kun ensimmäistä kertaa häntä rakastelin, tajusin, että olin elänyt aikaisemman elämäni vain puolella liekillä, tuntematta suuria tunteita koskaan... Celine Dionin kappale " Have you ever been in love - you can touch the moon light" heräsi henkiin ihan uudella tavalla. Ihan oikeasti tajusin, miltä tuntui rakastaa, ja olla rakastettu...



Ihanuutta jatkui - salassa - lähes vuoden, kunnes taas räjähti. Rakkautteni kohde tuli raskaaksi, minä olin isä. Olimme lähellä perheidemme jättämistä ja yhteen menemistä mutta minä lopulta peräännyin, koska en halunnut jättää kolmea jo olemassa olevaa lastani...



Suuri rakkauteni synnytti pojan, neljännen lapseni, mutta minä en ole pojalle isä koska kanttini ei kestänyt, vaan lapsi kasvaa nyt hänen ja hänen miehensä kanssa...



Päivääkään ei mene ilman hänen ajattelemistaan. Päivääkään ei mene, etten katuisi. Eilen törmäsin häneen työmatkalla, olimme sattumalta samassa kaupungissa... En itsekään tiedä, mikä minuun meni kun häntä suutelin - sen vain tein... Ja tajusin sillä sekunnilla, ettei tunteeni ole yhtään vähentyneet ja että haluan häntä sekä fyysisesti että henkisesti yhtä paljon kuin aikaisemminkin...



Älä petä, älä jätä. Moralisointia olen kuullut ja morkkiksia kärsinyt... Silti en tiedä, mitä elämälleni tehdä. Tuntuu, että elän väärää elämää väärän naisen kanssa.



Halusinpa vain kertoa tarinani sen enempää teiltä odottamatta. Varmaankin saan kasapäin vastauksia siitä, minne joutaisin ja mitä pohjasakkaa vaimonpettäjänä olen ja kai sen ansaitsenkin. Mutta sydämelleni en voi mitään!



Mies 46 v

Kommentit (12)

Sitä ollaan niin jaloa kun aina ollaan ajattelevinaan lapsia, mutta entäs se VAIMO????!!!! Eikös hänkin ole ansainnut elämän.



Olen itse sanonut omalle miehelleni että jos löytää jonkun ja rakastuu tai vaikka vain pettää kerran, niin minulla on OIKEUS tietää sen takia että voin itse päättää mitä haluan tehdä omalla elämälläni.

Haluanko miestä joka petti? Haluanko jatkaa elämääni vapaana? Vai haluanko panostaa suhteeseen entistä enemmän? (Tähän tietysti vaikuttaa myös se mitä mies on mieltä)



Olen itse ollut petetty ja vieläpä pahemman kerran. Sain kerrasta tietää että mies jota rakastain palavasti (meillä oli jo yhteinen vauvakin) Oli pitänyt jo pari vuotta rinnakkaissuhdetta sekä harrastanut seksiä exänsä kanssa ja lisäksi tietooni tuli 5 eri yksittäispanoa.



Itse elin täysin tietämättömänä kaikesta, ja hukkasin vuosia nuoruudestani rakastamalla tuollaista miestä. Jos olisin saanut tietää aikaisemmin, olisin itsekin jatkanut omaa elämääni niinkuin parhaaksi olisin katsonut. Sen sijaan että itkin ikävästä kun mies oli aina " jossain" , ja luotin kuin idiootti kokoajan.



Joten olet täysi paska jos et kerro vaimollesi koko juttua. Hän todellakin ansaitsee sen. Samoin sen toisen naisen mies ansaitsee koko totuuden. On TÖRKEÄÄ antaa miehen rakastaa poikaa omanaan jos se ei sitä ole!!!



koska tähän kiteytyy syys miksi meillä on niin paljon rinnakkaissuhteita. Ihmisillä ei ole voimia seisoa omien päätöstensä takana, eikä voimia tehdä vaikeita ratkaisuita, eikä voimia olla aidosti sitä mitä ovat. Pitää saada kaikki; vaimo, perhe ja rakastajatar, ehkä pohjimmainen syy onkin siinä että ei tyydytäkkään vain yhteen naiseen. Kun ei haluta tyytyä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

TODELLA olevasi ihastuksesi viimeisimmän lapsen isä? Mitä ilmeisimmin nainen on harrastanut seksiä myös aviomiehensä kanssa, koska muutenhan mies tietäisi, ettei lapsi ole hänen. En tosin ymmärrä, miksi ko. nainen antaisi sinun ymmärtää olevan lapsen isä. Jäipähän vaan kirjoituksesi mietityttämään.



Mietteesi ovat sikäli tuttuja, että itsekin elän tällä hetkellä lapsiperheen elämään sen teiniaikojen ensirakkauden kanssa. Elämä on ihan jees, mutta kuitenkin mietin, etten ole sitä ihan oikeaa kohdannut. Lasten elämään en ihan pienestä syystä kuitenkaan rikkoisi. Mutta ei tuo sinulla tietysti ihan pientä enää ole. Tunteeko tämä naisesi samoin? Olisiko hän valmis rikkomaan perheensä (ilmeisesti ei)? Koska ei tuossa tilanteessa yksipuolisesti voi mitään tehdä, et varmasti halua rikkoa rakastamasi ihmisen perhettä vastoin hänen tahtoaan.



Elämä on. Mukava kuitenkin kuulla, että tässä minä-minä yhteiskunnassa on vielä vastuullisiakin ihmisiä olemassa. Ja loppupeleissä minä todella nostan hattua sille, joka ei koskaan koko elämänsä aikana petä puolisoaan, jos joskus sellaisen tapaan (äitiäni lukuun ottamatta).

Ihmiset ajattelevat käsittämättömän narsistisesti, että heidän seuransa on niin hyväää, ettei paremmasta väliä. Ja että kumppanille tärkein asia on sellainen fyysisesti rinnalla seisominen, vaikka henkinen puoli on aikaa sitten jättänyt.



Ihan kuin juuri minä olisin kumppanin ainoa tie onneen ja siksi on jopa hyvä ja jalo teko, että HÄN saa nauttia MINUN kanssa liitossa olosta.



Vaikka hyvin voi olla, että hän ajattelee melkein samalla tavalla - ja haikailee muualle. Jos niin on, voi olla että ap:kin ajattelisi toisin. Nimittäin se, ettei olekaan toiselle onnen täyttymys voi olla kipeä asia, vaikka sen saman tunteen itselle mielihyvin suo.



Tiedän kyllä, millaista romanttista kaipausta sisältyy siihen, ettei kohdettaan heti saakaan " omaksi" . Siinä tunteet voivat käydä käsittämättömän kuumina ja sitä voi haihatella ihmeellisiä asioista. Jos tuon kultakimpaleen käsiinsä saa, saattaa kuitenkin muutamassa vuodessa tajuta, että itse asiassa --- sen uudenkin kanssa kaipaa niitä samoja juttuja, mitä vanhan ja tylsän kanssa. Ja jos sellaisen tilanteen saavuttaa sen uuden rinnalla, suurin ero vanhaan on ehkä epävarmuuden tuoma tilanteen arvostaminen uudenlaisella tavalla.



Itse kelasin juuri tänä aamuna - usein kumppania elämässäni vaihtaneena - että itse asiassa, kyllä näissä suhteissa aina ne samat ongelmat tulevat vastaan. Kunhan vain arkitodellisuuteen herää ;-)

Minä olen vaimo, äiti ja rakastajatar. Tarinasi kosketti. Ei ihminen välttämättä koskaan elä " sen oikean" kanssa, mutta vetää silti läpi harmaan kivenkin, jotta perhe ei kärsisi. Minusta kuitenkin rakkaus on tunne, jonka tuntee vain " sen oikean" seurassa, lähellä, kaukana (=kaipuuna).. Joskus haluan minäkin koskettaa kuuta ja aurinkoa tuntematta pelkoa siitä, että menetän sen kaikkein tärkeimmän - lapseni. Se on kai se rakkauden tunteista suurin jonka vuoksi elää tietyssä valheessa " väärän" ihmisen kanssa... niin surullista kuin se onkin.



Voimia sinulle tunteiden viidakossa!



N36

Oletko miettinyt että me elämme täällä vain kerran? Tuleeko vaimosi tai lapsesi kiittelemään sinua että " kiva kun olit meidän kanssa vain velvollisuudesta" . Rakkautta ei kannattaisi sivuuttaa!

Jos lapsi todella on sinun, en voi ymmärtää miten te kaikki voitte elää tuollaisessa valheessa. Ajattelen nyt nimenomaan puolisojanne. Heillä olisi oikeus muuhunkin.



Vaikka - mistäpä sen tietää miten yleistä tällainen on. Ette varmaan ole ainoa vastaavanlainen tapaus Suomessa.

Jos saisin tietää etten ole isäni lapsi vaikka isäni niin luulisi, vetäisin äitiä kunnolla turpaan.



Jos saisin isänä tietää ettei omana luulemani lapsi ole minun löytäisi vaimoni ja hänen rakastajattarensa kuuman suhteen bensiinikanisterin kanassa.



Kerran sitä vaan eletään ja minun kanssa ei noiden asioiden kanssa pelleillä. Ne kun ovat ainut asia mikä minulle merkitsee tässä mailmassa.

jonain päivänä harmita se että olette eläneet " vastuullenne" . Pahin syyllisyyden taakka jota voitte lapsillenne sälyttää on " äiti ja isi pysyivät yhdessä teidän vuoksenne ja nyt olemme vanhoja ja katekria ja te olette meille velkaa" . Me erossime yhteisestä päätöksestä koska totesimme että emme ole toisillemme ne oikeat. Eihän se ole ideaalitilanne lapselle mutta hän ei ole menettänyt kumpaakaan vanhemmistaan vaan nyt hänell' on kaksi onnellista vanhempaa.

Taas tuli todistettua että miksi ne rakastumiset pitäisi hoitaa pois " alta" teini-iässä. Onneksi lapsesi ovat jo noin isoja. Puhut naisista tosiaan kuin 15v pikkujätkä.

mies

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat