Vierailija

Kommentit (21)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niinhän noi lapsetkin näyttävät tekevän enkä mä siitä ahdistu. Ahdistavampaa se on jos huomaa et joku itkee " salaa" .



Tosin eipä mua usein huvita itkeä muuta kuin kotona ja silloinkin on yleensä kyse kiukkuitkusta. Ja lapsille teen kyllä selväksi et itken koska mua itkettää enkä heidän takiaan.



Itkeminen on luonnollinen asia. Kun isäni kuoli ja esikoinen oli tuolloin 1,5 v niin itkin kyllä ihan avoimesti ja paljon ja annoin lapsen lohdutella mua enkä usko että siitä mitenkään ahdistui vaikkei täysin syytä vielä ymmärtänytkään.

pysytynyt pidättämään pahaa mieltäni, jonka on yleensä aiheuttanut mieheni. En haluaisi aina sotkea lapsia näihin juttuihin, mutta minkäs teet...

Jos surua itken, esim. tutun kuolemaa tai vakavaa sairastumista, niin lapset saavat nähdä sen. Jos itken muuten vain pahaa mieltä, niin silloin salaa. Itse ahdistuin lapsena kauheasti, kun oma äitini itki masentuneena lähes päivittäin.

Olen sellanen tunneihminen, itken ja nauran ja sillä hyvä. En usko että meidän lasten mielenterveys on tästä järkkynyt =) Sitä paitsi he tietävät, että äiti nyt on tollanen ja jos itkee niin kyseessä ei välttämättä tarvi olla mikään kuolemanvakava asia.

Jos on joku tosi iso, vaikea asia, josta lasten ei tarvitse tietä niin itken salaa. (esim läheisen, mutta lapsille tuntemattoman ihmisen sairaus) jne.

Haluan opettaa, että kaikki tunteet ovat normaaleja ja sallittuja. En todellakaan halua opettaa, että surullisuuteen liittyisi häpeää tms.



ja ymmärtävät. Eivät ehkä syytä jota en aina kerrokaan, mutta heille riittää tämä selistys että äidillä on paha mieli. Lapset tulevat lohduttamaan ja koittavat olla erityisen nätisti. Kerron siis että äidin paha mieli ei johdu lapsista...



Sitten kun itku muuttuu hymyksi sylitellään. Miksi tunteita ei saisi näyttää?

pahimpia kriisejä itken kun lapsi jo nukkumassa, ja ymmärrän erittäin hyvin jos ei läheisen itsemurhasta halua pienelle lapselle kertoa. Minulla on myös siskopuoli tehnyt itsemurhan ja sen itkeminen oli todella intensiivistä ja kesti aikansa, silloin en minä ollut vielä äiti.

Kun itkimme miehenki kanssa anoppini kuolemaa, kerroimme lapsille, että meillä on ikävä mummua. Sitten lapset toivat nenäliinoja ja halailimme kaikki yhdessä. Pian niistettiin nenä ja sanottiin, että taas helpotti. Riitelyäkin lapset ovat kuulleet. Olemme aina selittäneet mistä mikäkin tunnetila johtuu ja sen, että se ei johdu heistä.



Avoimia ja tasapainoisia tyttöjä meillä vaikka aika italialaishenkiseen perheeseen ovat syntyneetkin :-)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat