Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Käytiin vasta ekassa neuvonnassa. Ollaan jo pitkään mietitty että yhden biologisen lapsemme lisäksi haluaisimme adoptoida lapsen. Asiasta on otettu paljon selvää ja käyty luennoilla ja infoissa, homma on tuntunu ihan selvältä että asiassa edetään. Nyt on sitten neuvontakin aloitettu ja se meni mukavasti. Mukava täti ja mitään uutta yllättävää ei ilmenny...



Heti neuvonnan jälkeen tuntui tosi hyvälle että homma on saatu käyntiin.

Vaan sitten tässä eräänä päivänä tuli jostain kummasta voimakas tarve saadakin yrittää toista biologista lasta! Kaikki alkoikin näyttää siltä että tottakai meidän tulee tehdä tai ainakin yrittää saada toinen bio-lapsi. Nyt on ristiriitainen olo... mitä tehdä? En yleensä ole ailahtelevainen tyyppi :). Mieheni vaan totesi että sulle tuli vissiin vauvakuume... Seuraava neuvonta aika on sovittu ja sinne kai mennään vaan en tiedä miten pitäs tehdä...

Kommentit (8)

Hei,

niinhän siinä varmaan käy, että asia konkretisoituu vasta siinä kun neuvonta alkaa. Toisaalta tunnistan itsessäni samat tunteet syystä, että adoptioprosessi on niin pitkä ja kun vauvakuume iskee haluaisi nyytin heti...

Minä palaisin niihin tuntemuksiin, jotka alunperin saivat harkitsemaan adoptiota. Ja koko neuvontaprosessi on sitä varten, että saatte asiaa rauhassa miettiä, siksi pitkäkin aika on ehkä hyväksi.

Meillä on kuitenkin nyt niin, että jos ei adoptiolasta saada niin ei sitten meidän perheluku on koossa.

Pitkin vuosia olen miettinyt samaa ja siksi pitkään yritettiinkin sitä muka nopeampi tekoisempaa biologista. Nyt alkaa ikä painaa ja joku ratkaisu oli tehtävä, nyt tuntuu että se on adoptio (muitakin syitä meillä tietenkin siihen päätökseen oli, kuten oma terveys). Ja sitten kun näkee pienen käärön ei jaksaisi enää odottaa kolmea vuotta, sitten on jo yli neljäkymmentä! Toisaalta jos ottaa vielä ´riskin ja kokeilee biologista lasta ja taas menee kesken, katkeaa turhaan koko prosessi. Olisipa kristallipallo! Jos joskus sattuisi niin että neuvonnan aikana tulisi raskaaksi kannattaako sitä kertoa ennen kuin ne kriittiset kolme kuukautta ovat takana. Tiedän että on myös pareja jotka ovat neuvonnan aikana tulleet raskaaksi. Olisi kiva kuulla kokemuksia? Vaikka emme itse siihen päätyisikään..

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

nyt kun adoptio todella on tullut teille konkreettiseksi, alat tekemaan jonkinlaista " surutyota" sen vuoksi, etta et enaa tule olemaan raskaana, imettamaan, pitamaan vastasyntynytta lastasi sylissa jne.? Mun mielesta se ei automaattisesti tarkoita sita, etta et ensisijaisesti kuitenkin haluaisi adoptiolasta. Rimakauhu ehka iskee ja haikeus noiden vauva-juttujen suhteen.

meillakin kakkonen on tulossa adoptoimalla bio-pojan jamlkeen, emme edes yrittaneet toista raskautta. Paatos oli selva ja todella haluamme adoptoida, mutta kuitenkin joskus tulee mieleen, etta olisikohan toinen bio ollut tytto vai poika, olisiko ollut esikoisen nakoinen, millaista olisi jos olisi vauva talossa jne. Ma en aio noista ajatuksista tuntea huonoa omatuntoa, ihan normaaleja mun mielesta. Onhan se niinkin, etta jos paattaa esim. kahden bio-lapsen jalkeen, etta lapset on siina, mietityttaa ja tuntuu haikealta (kuuleman mukaan siis, ei kokemusta), ettei sita vauvaa enaa koskaan tule. Ma melkein uskallan vaittaa, etta jos nyt tulisit raskaaksi olisit onnellinen, mutta samalla surullinen ja haikailisit adoptiolapsen peraan. Meidan adoptioprosessi keskeytyi aikanaan raskauteen (josta siis ihana poikamme tuloksena) ja se oli silloin tosi kova paikka, vaikka vauvakin oli todella toivottu.

..voisiko selkäsi kuntoa jotenkin selvittää?

Mitkä asiat sille voi oikeasti olla riskejä...raskaus...ylipaino...jokin liikunta...

Silloin voisit saada mielenrauhan eikä selän kunto enää vaikuttaisi valintoihisi.

(Mutta tietysti voi käydä niinkin että lääkärit ei osaa sanoa todellista tilannetta, kun jokaisen selkä on niin erilainen, mutta ehkä sekin on hyvä kuulla lääkäriltä.)

Voiko selän kuntoa parantaa kuntoilemalla?

(Myös adoptiolapsi voi vaatia hyvän selän kun häntä pitää kantaa läheisyyden kaipuun vuoksi.)



Toivon että löytäisit jollakin tavalla sen " punaisen langan" tässä asiassa!

Ihan aikaslailla tarkkaan vaan ei kukaan voi ennustaa miten se raskauden oikeasti kestää. Ylipainoa ei ole, liikuntaa harrastan ja on pakko harrastaa että selkäni kanssa toimeen tulen. Tiedän ja ymmärrän että adoptiolapsi niin kuin tämä biologinen lapsemme vaatii selkää myös. Kyse ei ole siitä. Raskausaika ja lapsen kanssa oleminen syntymän jälkeen kuitenkin on aivan eriasia. Raskausaikana lapsen kannan ihan itse, kukaan ei voi siinä edes vähääkään auttaa vaan kun lapsi syntyy käsipareja on hoitamassa muitakin. Olenhan selkä leikkauksen läpi käynyt ja eka lapsemme oli silloin aika pieni. Siitä selvittiin. Nyt selkä on parempi vaan kukaan ei tiedä mitä se todella kestää...

Mä luulen, että henkilö joka otti esiin adoptiolapsen sylin tarpeen ja sen että tosiaan kantamista on paljon, paljon- tarkoitti sitä mitä esim. meillä on läpikäyty leikki-ikäisen adoption yhteydessä.



Mun terve selkäni on tosi kovilla kun leikki-ikäinen tosiaan tarvitsee ymmärrettävistä syistä syliä nyt perheeseen tultuaan niin paljon. Kilojahan on sitten reilusti enemmän kuin vauvalla, mutta tässä syliasiassa tarpeensa on saada tällä meidän " isolla vauvalla" olla vauva jatkuvine sylittelyineen ja kantaa sais ulkonakin jos lapsi sais päättää. Muuten monessa onkin sitten taas ikäistään kehittyneempi ja taitavampi, mutta tää vauvavaihe on ihan tyypillistä isommillakin adoptiolapsilla ja heille tärkeää saada elää.



Meillä myös isin syli on kelvannut alusta asti, mutta ihan hurjan tavallista on, että alussa kelpaa vain ja ainoastaan jommankumman vanhemman syli eikä ole tarkoituksenmukaistakaan ainakaan alussa antaa muiden auttavien käsien sylitellä lasta.



Uskon kyllä, että päädytte itsellenne oikeaan ratkaisuun ja ymmärrän varsin hyvin sen, että ei löydy lääketieteen ammattilaista joka sulle pystyis ennalta arvioimaan mitä selkäsi jaksaa ja mitä ei. Mun miehen selkä on leikattu ja joskus tulee eteen yllätyksiä mihin ei urheilevankaan miehen selkä yllättäen pysty, vaikka onneksi kuntoutui niin hyvin, että pystyy lähes kaikkeen haluamaansa - myös kantamaan lapsiamme. Hyvä vaan miettiä totakin asiaa. Mä olin leikkauksen jälkeen (ei selkä siis, mutta nostamiskielto ja sekin onneksi vain hetken aikaa) melkos pulassa lapseni sylinkaipuun kanssa :)

Ja toki voi sitä hellyyttä jakaa lapselle tietysti vaikka sohvalla sylitellessäkin eikä vain kantamalla.



Onnea matkaan!

Mukava jakaa tämä tunne teidän kanssa ja kuulla että nämä tunteet on muillekin tuttuja. Varmaan totta tuo että jos nyt tulisin raskaaksi niin haikailisin jollakin tavalla adoption perään. Vaan ei se vielä toisen biolapsenkaan jälkeen vielä ole täysin mahdotonta. En tiedä...



Yksi tekijä joka biolapsen saamisessa pelottaa että miten kerran leikattu selkä kestää raskausajan. Jos tuota eti tartteis pelätä homma varmaan olis selvä... tai sitten ei...



Vaikea asia jonka uskon päättyvän onnellisesti en vaan vielä tiedä ihan varmaksi että miten...

..kannatta miettiä mitä todella haluaa?



Haluaako lapsen? Haluaako biologisen vai adoptiolapsen?

Adoptiolapsesta ei koskaan tule biologista lasta!

Eli jos vähänkin haluaa biologista lasta niin kannattaa kallistua siihen.



Ei neuvontaan meno tarkoita sitä, etteikö mieltänsä voisi muuttaa.

Ja varmasti mahdollisen adoptiolapsenkin kannalta on parempi, että vanhemmat yrittää biologista lasta ennen kuin hän tulee perheeseen.

Ja puhutaan myös siitä että jos joku lapsi on ajateltu antaa johonkin tiettyyn perheeseen, mutta heille tuleekin biolapsi, niin jääkö adoptiolpasi kokonaan ilman perhettä? (Ainakin se viivästyttää adoptiota ja joskus lapsen ikä voi tulla ongelmaksi, kun moni haluaisi ihan pienen.)



Adoptioneuvonnassa on aika paljon vanhempia, mutta heistä poistuu osa: tulee ero, mieli muuttuu tai he alkavat odottaa biologista lasta.



Eli tahdoin sanoa tällä kirjoituksella että minusta biologinen lapsi ei ole huono valinta, eikä mikään ihmeellinen valinta, kannattaa vaan miettiä että ei tee sitä ratkaisua liian myöhään, jos sen kuitenkin haluaisi valita.



Adoptiolapsi ansaitsee tulla omana itsenään, odotettuna, perheen nuorimmaksi lapseksi.



Mikä on sinun ja miehesi tahto? Sitä kannattaa nyt alkumetreillä miettiä!

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat