Vierailija

niin nuo vauvatoiveeni ovat karisseet aika tehokkaasti. Eikä tämä lapsi edes ole mitenkään (ainakaan erityisen) hankala, se oleminen ja ajan viettäminen tuonikäisen kanssa vain on ihan älyttömän TYLSÄÄ, vaikka sitä kestää vain muutaman tunnin kerrallaan. Lisäksi olen tehnyt itsestäni havainnon, että ärsyynnyn helposti kitinästä, ja tulee myös epäkelpo olo aina, kun lapsi on tyytymätön.



Kaikkein inhottavinta on se, että mulla on jotenkin tosi epäluonteva olo lapsen seurassa, ja lapsi itsekin varmaan sen huomaa, että esim. leikkiessä en ole siinä oikein mukana. Mutta kun en vaan osaa innostua jostain palikoista tai lapsen hyppyyttämisestä. Nautin siitä, kun lapsi nukkuu päiväunet ja minä saan rauhassa lukea.



Olen kyllä aiemminkin tiennyt näitä seikkoja itsessäni, mutta jotenkin kuvittelin, että voisin kasvaa tällaisesta ulos ja oikeasti oppia tykkäämään pikkuisten kanssa olemisesta, ainakin sen OMAN kanssa. Mutta vaikkei tämä hoitolapsi oma olekaan niin kai hänenkin kanssa olemisesta jotain on pääteltävissä.



Onko tämä nyt tulkittavissa niin, että mun ei kannata edetä tuumasta toimeen vauvahaaveideni kanssa (jos niitä nyt ENÄÄ voi haaveiksi sanoa...)? Vai voiko olla niin, että oman lapsen kanssa olisi eri asia - ei ärsyttäisi niin helposti ja olisi luontevampi olo? Ei olisi niin pirun tylsää? Toisaalta, tältäkin palstalta on aika usein saanut lukea, kuinka joku kertoo, että jos saisi valita uudelleen ei tekisi lapsia tai että elämä lapsen/lasten kanssa on hermojaraastavaa.



Miehen kanssa olemme jo miettineet lapsentekoa lähitulevaisuuteen, mutta minulla alkaa oikeasti mieli muuttua. Jos nyt jo tuntuu tältä, niin minusta ei taitaisikaan tulla kovin hyvää ja hyvävointista äitiä. Ehkä minun olisi viisainta jäädä lapsettomaksi. Vai toisiko ikä jonkinlaista kypsyyttä lisää? Vähän vaikea kyllä uskoa, että tässä enää mitään ihmekypsymisiä tulisi tapahtumaan, kun olen nyt 27-vuotias. Sitä paitsi ehkä nyt olenkin kypsynyt näkemään realiteetit ja oman jaksamiseni/" äidillisyyteni" .



En olisi uskonut, että menee suunnitelmat näin uusiksi. Mies toivoisi lasta... Minä en ehkä enää. :-(

Sivut

Kommentit (25)

Ja muista että lapsi on sen 1,5v vain hetken aikaa ja vauva-aika ja sitten leikki-ikäisen kanssa olo on jo ihan erilaista.



Ihanaa kuitenkin että pohdit asiaa etukäteen, jo se osoittaa minusta että olet kypsä vanhemmaksi. Ja totuus on se, että aika harva (ennen aihe vapaata, olisin sanonut ettei kukaaan)katuu lapsen tekoa oikeasti.



Hankalat vaiheet menee ohi, ja oman lapsen kanssa pystyt tekemään asioita, jotka ovat teille luontevia.



Mulla on ihan sama fiilis hyvinkin usein, lapsen kanssa on vaikea keksiä tekemistä, kitinää tulee vaikka miten päin olis ja joskus ei mikään vaihtoehto käy. On mukavaa kun näin päikkäriaikaan saa omaa rauhaa.



Ennen lapsen saamista en edes epäillyt jaksamistani äitinä, enkä oikeastaan edes suuremmin pohtinut, millaista lapsen kanssa oleminen on. Minä luulin ihan oikeasti, että äidiksi tultuani päälleni laskeutuisi joku " äitiyspersoonallisuus" että kokisin kaiken vain positiivisena, hermot ei menisi koskaan ja vaikka kaikki olisi huonosti, minä vain lempeästi hymyilisin kärsivällisenä.



Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan olen hyvin pitkälti sama ihminen kuin ennenkin, nyt minulla on vain lapsi. Mitä haluan sanoa on se, että kuitenkin kun sulla on oma lapsi, haluat tehdä hänen olonsa mukavaksi, vaikka se palikoilla leikkiminen onkin välillä tylsää eikä jaksa olla 100-prosenttisesti läsnä. Isomman lapsen kanssa voi kokeilla jo tehdä ihan muitakin hommia kuin leikkimistä. Itse olen tosi huono leikkimään, joten teen lapsen kanssa kotihommia, hän auttaa pyykinlaitossa, siivoamisessa jne. Yritän keksiä kaikenlaista, mikä olisi myös minulle vaihtelevaa.



Ihan hienosti on pärjätty, vaikka olenkin joutunut toteamaan, että en ole sellainen äiti kuin luulin olevani. Mielestäni on ihan sallittua myöntää, että lapsen kanssa on välillä hyvinkin yksitoikkoista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

mutta tuntuu siltä että sinun täytyisi kasvaa vielä vähän... ennen kuin rupeatte lasta tekemään. se on siinä sitten sen 18 vuotta, tykkäsit tai et.

Sitäpaitsi lapset syntyvät (onneksi) hellyttävinä, avuttomina vauvoina, joiden tarpeet ovat erilaiset kuin 1,5-vuotiaan. Missään tapauksessa äitiyskään ei ole aina hohdokasta. Siihen kuuluu useimmiten tunteita laidasta laitaa. Hyvä jos tiedostat tuon negatiivisenkin puolen. Uskon, että sinusta voi tulla hyvä äiti! Monet eivät tajua etukäteen, että äitiys/vanhemmuus on paljon muutakin kuin söpösti puettu lapsi ja kaikkia ihania vauvantarvikkeita...

Luontevampaa olo oman kanssa sen sijaan on ihan varmasti. Ja omaa rakastaa niin paljon ettei sitä osaa etukäteen tietää.



Oma lapsi näyttää juuri äidileen ne pahimmat puolet ja kiukut, ja sukulaiset ja mummut ym. saa nauttia niistä ihanimmista. Meillä ainakin näin, ikää 1v 8 kk.

Vierailija:

[quote]


...se oleminen ja ajan viettäminen tuonikäisen kanssa vain on ihan älyttömän TYLSÄÄ, vaikka sitä kestää vain muutaman tunnin kerrallaan....



- Niinhän se joskus on. Tai aika usein.



... huomaa, että esim. leikkiessä en ole siinä oikein mukana. Mutta kun en vaan osaa innostua jostain palikoista tai lapsen hyppyyttämisestä. Nautin siitä, kun lapsi nukkuu päiväunet ja minä saan rauhassa lukea.

...



- En minä kyllä " leiki" lapsieni kanssa. No ehkä vähän noin pienen kanssa, mutta en siis sillä lailla, kuin lapset leikkivät. Puuhailen muuta, askratelua, luen kirjoja, juttelen yms.

Ja arvaa mitä? Olen onnellinen ja lapset ovat parasta elämässäni!

Ei äiti ole mikään leikkikaveri.

Helpottavaa kuulla, ettei ajatus omasta lapsesta sittenkään ole ihan mahdoton. Ilmeisesti nämä tuntemukset sen hoitolapsen kanssa ei ole niin järkyttäviä, että minun kannattaisi vielä kokonaan haudata perheenperustamisaikeet. Ehkä se nyt kuitenkin lykkääntyy vähän, katsotaan mihin suuntaan ajatukset kypsyvät. Ja onhan tässä vielä aikaa. Ihan hyvä juttu kyllä, että sain mietittäväksi uusiakin näkökantoja ja vähän realistisempia. Ja teidän kommenteista oli myös hyötyä. Kiitän!



-ap

Palasin vähän myöhään kommentoimaan, mutta kiitos saamistani kommenteista, olivat mielenkiintoisia.



Taisi olla 2, joka totesi, että minun kannattaisi vielä kasvaa ja kypsyä ennen kuin rupeamme lasta tekemään. Totta kyllä, olen itsekin miettinyt näin. Mutta mistä sen sitten tietää, milloin on kypsä omalle lapselle? Täytyykö pinnan olla tosi pitkä kaikkien lasten kohdalla ennen kuin kannattaa harkita omaa? Vai onko oma lapsi tosiaan niin eri juttu, että sen kanssa ei alkaisikaan näkemään punaista pienemmästäkin kiukuttelusta...



Tästä on nyt kyllä kehkeytynyt minulle ihan oikea huolenaihe. Olisihan se valtava riski, jos päättäisinkin ruveta lapsen yritykseen tietämättä, miten sitten lapsiarjessa pärjäisi. Tämä ongelma kyllä juontuu ihan koko persoonallisuuteeni - tuntuu, että olen joskus todella ärtyisä ilman mitään näkyvää syytä, tai sitten se syy on joku ihan naurettava ja mitätön. Pienetkin vastoinkäymiset raivostuttavat joskus suunnattomasti. Huoh. Ei ihmekään, etten kestä pientä lasta, joka vaatii huomiota kovaäänisesti.



Moni sanoi, että oma lapsi olisi eri asia. Se antaa vähän toivoa, että ehkä minun vauvatoiveeni ei olekaan aivan epärealistinen. Toisaalta on suuri epäilys siitä, voiko tällainen lyhytpinnaisuus muuttua oman lapsen myötä niin paljon? Jossain se haave lapsesta edelleen kytee, vaikka järki sanoo, ettei minun kannata tehdä ketään olemaan minun vastuullani ja armoillani. Mitä jos en jaksaisikaan oman lapsen kanssa sen paremmin? Miten te muut, jotka ette ole liiemmin pitäneet lapsista ennen omaanne, olette sitten uskaltaneet ottaa sen riskin?



Viime päivinä olen ajatellut tätä asiaa lähes taukoamatta ja ollut tämän takia erittäin alakuloinen. Oli pettymys, millaiselta lapsen hoito ja lapsen kanssa oleminen tuntui, kun luulin, että sitä haluan. Olen pettynyt itseeni. Ihan kuin olisi menettänyt jonkun mahdollisuuden. Ja tämä johtuu vain minusta, minun typerästä lyhytpinnaisuudestani ja mukavuudenhalustani.



Minun kokemukseni mukaan oma lapsi on ihan eri juttu ja en ikinä vaihtaisi enää takaisin aikaan ennen lasta, mutta varmasti on mahdollista, että omakaan lapsi ei herätä niitä ' äidillisiä tunteita' .


mulla oli samanlaisia tuntemuksia kun olin lapsenvahtina ennen omaa lasta. Vilkuilin kelloa ja tuntui että ne muutamat tunnit kuluivat uskomattoman hitaasti, ajattelin että miten joku voi ikinä haluta lapsia. Olin muutenkin lapsikielteinen, enkä koskaan jaksanut innostua muitten lapsista. Olin tyytyväinen koiranomistaja! Nyt toinen lapsi tulossa ja maailma on ihan eri näköinen, tuntuu että olisin jäänyt paljosta paitsi jos olisin päättänyt olla hankkimatta lapsia. Oma lapsi todellakin on eri asia.

sen korvaa niin moni asia lapsen kanssa arjessa. Kun vauva heläyttää ensimmäisen hymynsä, sitä ihan hajoaa sydän sirpaleiksi onnesta. Ja sitten kun ne ekan kerran osaavat itse tehdä äitienpäiväkortin ja kertovat, ettei kukaan muu koko maailmassa ole yhtä rakas. Se korvaa raskauden vaivat, siivotut oksennukset, päivystyksessä valvotut yöt, ne rahat jotka menivät lapsen harrastuksiin, kun itselläsi ei ollut edes ehjiä kenkiä...



Maailman rasittavinta, mutta maailman parasta.

ei sen lapsen kanssa tarvitse koko ajan leikkiä. Ei vanhempana olo ole sitä että leikitään lapsen kanssa. Tietenkään et innostu palikkojen rakentelusta, ethän itse ole mikään lapsi vaan aikuinen. Tottakai oman lapsen kanssa välillä " leikitään" (varsinkin esikoisen kanssa, sitten kun lapsia on enemmän niin pienemmät pyrkivät isompien leikkeihin mukaan), mutta kyllä vanhemman aika menee tehokkaasti kodinhoitoon yms. Tärkeintä että on lapselle läsnä ja turvallisena aikuisena. Ja tottakai siitä on ylpeä kun näkee miten oma lapsii oppii leikin kautta uusia taitoja ja asioita, ja joskus hassutellaan lapsen kanssa yhdessä. Itse en kuitenkaan kauheasti osallistu leikkimiseen, mutta yhdessä luetaan, piirretään, ja tykkään järjestää lapselle mahdollisuuksia leikkiä muiden kanssa eli vien puistoon, perhekerhoihin, kesällä retkeillään yms.

Ja jos hankit yhden, niin älä ainakaan mene siihen miinaan, että hankit toisen, sillä kahden kanssa menee jo hermot.



Yhden kanssa elämä oli ihanaa ja helppoa ja suhteemme voi paremmin, kuin ikinä. Toisen jälkeen mikään ei ole ollut enää " kivaa" .

Kun huomaa lapsen oppineen jotain tai ihmettelevän uutta asiaa, sitä menee ihan täysillä siihen tunteeseen mukaan. En minäkään ole kokenut oloani " kotoisaksi" hoitaessani muiden lapsia, mutta oman lapsen kanssa kaikki on erilaista, palkitsevaa ja innostavaa.

enkä ole ajatellut koskaan olevani superäidillinen. Jos olisin alkanut odottaa, että kenenkään muun ihmisen lapsen kanssa minulla ei ole tylsää tai jotain, olisin saanut unohtaa koko lastentekemisen. Oma on ihan eri asia, kuten täällä on sanottu. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi se, että minulla oli hoitolapsi yötä, joka heräsi aamulla aikaisin. En olisi millään jaksanut nousta. Väsytti ja ärsytti. Oman lapsen kanssa sitä vain nousee ylös, vaikka väsyttää, eikä siinä sen kummempaa, se vain on sitä omaa elämää siitä lähtien, siihen on ehtinyt jotenkin orientoitua jo odotusaikana ja koko ajan sen kanssa. Harva varmaan jaksaisi hoitaa vaikkapa joitain vieraita lapsia 24 tuntia vrk, kyllä siinä hermot menisi. Omaa sen sijaan hoitaa mielellään.



En minäkään ole muuttunut ihmisenä täydelliseksi. Monesti väsyttää ja ärsyttää, meinaa mennä hermot, kun reilun vuoden ikäinen riehuu ja sotkee ja huutaa koko energiamäärällään. Mutta silti en ole yhtään katunut, päinvastoin, olen onnellinen lapsesta. Siitä saa paljon energiaa myös. Sitä paitsi ainakin minulla koko ajankäyttö ja tehokkuus on kasvanut huomattavasti, tarkoitan, että ennen lasta oli muka vaikea pitää paikat siistinä kotona ja ärsytti vaikka tiskata mutta nyt tuollaisia ennen muka isoja asioita hoitaa siinä sivussa, eivätkä ne tunnu enää isoilta.



Olin lapsen saadessani sen ikäinen kuin sinä olet nyt. Ihailen ihmisiä, jotka tekevät lapset nuorempina, mutta olen tyytyväinen siitä, etten itse tehnyt niin. Koen, että olisin ollut vuosia nuorempana aivan liian lapsellinen ja mustavalkoinen. Tosin eihän sitä tiedä, kuinka paljon olisi kasvanut lapsen myötä, mutta parisuhteen kannalta olisi voinut olla vaikeaa liian aikaisin minun tapauksessani. Olisi varmasti riidelty paljon enemmän. Loputtomasti ei kannata kuitenkaan miettiä. Kyllä, lasten kanssa on raskasta ja vaikeaa, mutta myös ihanaa ja mukavaa. Niitä rakastaa ihan valtavasti, ei sitä voi verrata hoitolapsen aiheuttamiin tunteisiin. Mutta mikään pakkohan niitä ei ole hankkia, jos ei oikeasti halua.

Minullakin on kaksi lasta, joitten kanssa kyllä tykkään puuhastella. Mutta en ole koskaan ollut innokas hoitamaan toisten lapsia. (vaikka hoidan silti) Vieras lapsi kun on hoidossa, niin kyllä kelloo vilkuilee, koska siitä pääsee eroon. Mutta omani kanssa saatan hyvinkin touhuta koko päivän, enkä tee mitään muuta erikoista. Paitsi tietysti kotityöt sivussa.

Itse olen luonteeltani luultavasti vähän samanlainen kuin sinä. Eli ennen omaa lasta ei nuo lasten jutut jaksaneet suuresti kiinnostaa. Mutta tilanne muuttui oman lapsen kohdalla. Hänen taidoistaan ja kehityksestään jaksaa kummasti iloita.



Mutta oikeasti äitinä oleminen on rankkaa ajoittain tai aika useinkin. Hoitajan ja äidin rooli on kuitenkin erilainen. Hoitajana yleensä pyrkii viihdyttämään lasta koko ajan, kun taas äitinä ei voi niin toimia, koska aikaa pitää jäädä muuhunkin esim. kotitöihin ja siihen lehden lukemiseen. Oikeasti sitä omaa aikaa on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin ennen lasta ja varsinkin silloin, kun lapsi oli pieni eli tuollainen vauvaikäinen tai 1-vuotias, odotin usein, että lapsi nukahtaisi ja saisin olla rauhassa. Mutta lapsi kasvaa ja kehittyy uskomattoman nopeasti. Nyt kun lapsi on nelivuotias, oikeasti nautin hänen seurastaan, kun voi keskustella ja tehdä asioita yhdessä. En vain itse ole oikein vauva/pikkulapsityyppiä.



Äidiksi kasvaminen on tosi rankkaa, mutta antoisaa. Itsestään löytää paljon ihan uusia piirteitä. Ja se rakkauden määrä omaa lastaan kohtaan on ihan uskomaton.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat