Seuraa 

Suurimmalla osalla nuorista äideistä on varmaan omat vanhemmat myös melko nuoria ja siksi helpompaa, mutta varmaan jollakin on samantyyppinen tilanne kuin minulla. Elikkä olen 22 vuotta ja odotan esikoista 2. kuulla. Tällä hetkellä kaikkein eniten pelottava asia on omat vanhempani. He kun ovat ehdottomasti sitä mieltä että lapsia ei pitäisi hankkia kenenkään kenellä on ikää alle 30 vuotta, ei ole loppututkintoa tai ei ole naimisissa. En ole vielä uskaltanut kertoa heille koska olen varma että he saavat elämänsä kohtauksen ja koittavat pakottaa aborttiin. Jos jollakulla on joskus ollut samantyyppistä niin olisin syvästi kiitollinen jos voisit kertoa kokemuksistasi ja miten selvisitte.

Kommentit (17)

Juttelin tänään äidin kanssa lisää ja ihan positiivisesti hän suhtautuu. Ei nyt tietenkään varsinaisesti innoissaan ole mutta hyväksyy.



Aborttia en ole edes harkinnut. Lapseni on jo nyt minulle rakas ja tärkeintä maailmassa. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa.

tuohon että 12 raskausviikkoa on takanapäin ja suurin keskenmenon vaara on ohi.



Voit " pohjustaa" vanhempiasi jotka tuskin ovat tulleet ajatelleeksikaan että voisit haluta lapsia alle kolmekymppisenä juttelemalla niitä näitä ja mainita ohimennen että joskus vielä haluat lapsia.



Kertominen voi olla ihan niinkin että lykkää vanhemmille ihasteltavaksi ultrakuvan ja kertoo että siinä on etukäteiskuva lapsenlapsesta.

Jos saat vastaasi huutoja, älä jää kuuntelemaan vaan ilmoita että olet halukas keskustelemaan asiasta kun he ovat valmiita sen tekemään huutamatta.

Jos saat syyllistämistä, pidä pääsi. Sinulla kannattaa olla esittää selkeä suunnitelma miten aiot toimia, sillä jos et osaa vastata kysymyksiin miten elätät lapsen, missä asutte, milloin hankit ammatin tai menet töihin, vanhempasi eivät todellakaan luota siihen että mitä teet.



Ota ajoissa selvää esim. kelan etuuksista, mitä maksavat välttämättömät lastentarvikkeet äläkä ehdota vanhemmillesi että he olisivat hoitoapuna tai sponsoreina ellei ole välttämätöntä tai aloite tule heiltä.



Paljon tsemppiä odotukseen ja onnea uutisten kertomiseen!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joo

Minun kohdallani tarina on tämä. Olen 22v ja olemme yrittäneet saada ensimmäistämme jo jonkun aikaa. valitettavasti ei ole vielä kuulunut. :( Itselläni on todennäköisesti sama valitus edessä, mutta aloitin asian jo etukäteen. n. 3 vuotta sitten otin kovasti yhteen edesmenneen mummoni kanssa kun ilmoitin että menen naimisiin. Hän oli myös hyvin vanhoillinen ja kun minulla on 2 vanhempaa veljeä ja heistä tämä nuorempi versio on jo niamisissa niin oli todella väärin että minä en ajatellut vanhempaa veljeäni yhtään kun menin naimisiin ennen häntä ja näin lisäsin hänen taakkaansa. No hän on nyt kuollut ja ei oneksi tarvitse vauva asiasta tapella. Vanhemmilleni ilmoitin jo 3 kk sitten miten asiat on. No alkuun oltiin hyvin hiljaa. Sitten tuli kommennettejä että se on niin kallista ja sinä oot just vailmistunut ja ei oo mitään pysyvää elämässä ja onko tuo nyt niin hyvä idea. No nyt sitten kun olemme alkaneet jo hieman varautumaan vauvan tuloon mm auton vaihtoa ja asunnon vaihtoa ja muuta sellaista, niin tietysti kaikesta on pitänyt tapella ja suunnilleen anoa lupaa siihen että saanko hakea pankista lainaa että ostan sitä ja tätä, mikä omasta mielestäni on jo jotenkin naurettavaa. Se hyvä puoli tässä on, että olen homannut että oma ajattelutapani on ollut kuitenin toimiva ja sitä kautta toivon saaneeni lisää luottamusta vanhempieni puolelta. Silti olen heidän " vauvansa" niinkun he sanovat. Ehkä tässä tappelukierteessä ei enää yksi muksu tunnu missään. Tai sitten siinä käy niin kuin veljeni muksun kohdalla että se on heidän aarteensa... aika sen kai vaan näyttää

Kiitokset taas kaikille jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan, onpa mukava huomata etten ole yksin. Rohkeutta noiden kanssa kyllä tarvitaankin.



Sunnuntaina on pakko mennä käymään äidillä, mitenköhän sitä onnistuu salaamaan tän pahoinvoinnin... Hän on kyllä hyvin tietoinen siitä että minulla on ollut jo vuosia vauvakuume, mutta on varmaan ajatellut että olen niin " järkevä" etten tekisi asialle mitään.



Toi oli tosi hyvä vinkki että suostuu keskustelemaan vain ilman huutamista, kiitos siitä :) Selkeä suunnitelma on valmiina jo ihan lapsen tulevaisuuden takia. Eiköhän sitä hätätilanteessa pärjää tuillakin, todennäköisesti vanhemmat kyllä sponssaavat jonkun verran kun ovat niin tähänkin asti tehneet. Pyytää en kyllä aio.



Ihmiset tuntuvat aina tietävän muiden asiat paremmin kuin he itse... Vanhempani eivät ole koskaan tajunneet että minulle opiskelu ei ole ykkösasia tässä maailmassa, jopa työssäkäyntiä ovat vastustaneet kun se saattaisi haitata opiskelua. Itse olen niin kurkkua myöten täynnä ja kyllästynyt siihen että otan ilolla vastaan mahdollisuuden pitää breikkiä. Ehkä kotiäiteilyn jälkeen kiinnostuskin herää uudestaan.



Ainoa asia mikä meidän tilanteessa omasta mielestäni mättää on se ettei sitä rahaa todellakaan ole liikaa ilman vanhempien almuja, mutta kelläpä olisi? Muutenhan monessa suhteessa lapset olisi parempi hankkia tässä iässä kuin yli kolmevitosena. Enkä minäkään enää mikään ihan nuori ole, aikuinen ainakin vaikka vanhemmille olen tietysti aina se pikkutyttö...



Kun he vaan osaisivat olla järkeviä ja ottaa muutkin kuin omat näkökulmansa huomioon. Tietysti alussa tulee huutoa ja syyllistämistä mutta täytyy vaan yrittää olla kuuntelematta.

Aborttiin suostuttelu ja syyllistäminen on varmasti minullakin edessä. Äitini taholta, isä varmaan vain raivoaa itsensä hengiltä... En edes odota että he iloitsisivat asiasta, kun osaisivat edes suhtautua niin kuin järkevät aikuiset.



Mutta kiitoksia, ja ihanaa vauva-aikaa sinulle Henniina! Ihan vielä en uskalla kertoa, katsotaan sitten kun on eka neuvola takana...

Ensiksikin onnea, ihanaa odotusta ja paljon tsemppiä noiden ennakkoluulojen voittamiseen. Sitä voidaan tarvita tai sitten ei (toivotaan niin).



Olen 26v 4-vuotiaan tytön äiti eli olen ollut samaa ikää kuin sinä kun tuota tylleröistä odottelin tähän maailmaan. Silloin (ja jälkeenkinpäin kyllä) on joutunut kohtaamaan kaikenlaisia asenteita. Kukaan ei kyllä puhunut koskaan abortista (onneksi, ois voinu saada tulisen vastaanoton), mutta kyllä asiaa pahoiteltiin kovasti tietyissä piireissä :( vielä kun raskaus ja vauva oli toivottu juttu. Ihmiset tuntuivat olevan kovasti sitä mieltä että elämä loppuu tähän (jotkut ENTISET kaverit) ja toiset huolissaan ja kauhuissaan miten opintojen käy (oltiin silloin molemmat opiskelijoita).



Tämä holhoaminen jatkui kummallisen pitkään, jopa puolitutut kadulla kyseli opintojen edistymistä vielä pari vuotta vauvan syntymän jälkeen.



Lopulta saatiin näyttää pitkää nenää kaikille epäilijöille, ollaan opiskeltu lapsen kanssa, pärjätty taloudellisesti (vaikka tiukkakin on välillä ollut, toki ei se raha mitään onnea tuo), eletty täyttä elämää ja nautittu kaikista ihanista hetkistä kolmestaan. Ei se opiskelu mitään ruusuilla tanssimista ollut pienen lapsen kanssa, mutta kaikesta selviää ja kaikkeen pystyy, jos vaan päättää pystyä.

Nyt meistä sit vissiin on tulossa sellaisia normivanhempia, kun on kummallakin työpaikat, oma koti ollaan saatu ja häitäkin jo suunnitelllaan. Tosin liian nuoria ollaan vanhemmiksi ikuisesti =) eli siinä suhteessa ei tulla ikinä sopimaan lokeroon.



Nyt muistelen ihania vauva- ja opiskeluaikoja kaiholla ja haaveilen vauvoista jälleen kerran.



Nuo edelliset heitot normivanhemmuudesta ja iästä oli ihan hymyllä heitetty, todellisuudessa tuossa iässä olet aikuinen ja päätät omista asioistasi ja varmasti olet ihan hyvä äiti siinä kuin kuka tahansa jolla on vuosia enemmän takanansa. Vauvan kanssa eläminen on ihan uusi asia kaikille äideille ja jokaisen on se opeteltava vanhemmuus itse. Äitiyteen ei vaadita niitä loppututkintoja eikä avioliittoa eikä etenkään 30n vuoden ikää (vaikkei se varmasti ole haitaksikaan).



Haluan siis luoda uskoa siihen pärjäämiseen, jos joudut perustelemaan sitä vanhemmillesi, ole vahvana, sillä kyse on lopulta sinun, aikuisen naisen, elämästäsi.



Rohkeutta sinulle elää elämäsi niin kuin itse haluat. Muista että biologia on sinun puolellasi, nainen on hedelmällisimmillään 22-vuotiaana. Historia on sinun puolellasi, 50 vuotta sitten oli normi olla tuossa iässä äiti.



äityliina

Taytyy minunkin nyt laittaa viestia ja kommenttia.

Elika..olen myos 22 vuotias ja 21>lla viikolla. Poika tulossa. En suunnitellut tata raskautta, ja kun tein testin niin ajattelin etta nyt mun koko ns. uskonnollinen perhekunta hylkaa mut ikiajoiksi ja etta olen tuottanut hapeaa heille jne. Soitin vahan niinkuin paniikissa aidille ja kerroin. Aiti suhtautui asiaan rauhallisesti ja sanoi etta soittaa kun on jutellut isan kanssa. Muutama paiva siina meni, ja sitten tuli pitkia sahkopostiviesteja. Viestit olivat rauhallisia ja kannustavia. Ei puhettakaan abortista ja vanhempani ovat tahdentaneet etta perhe ensin, ja sitten vasta taloudelliset asiat jne.

Monesti vanhemmat suthautuu rauhallisemmin kuin ajatellaan, ja kylla viimeistaan kun vauva syntyy, niin kaikki ihastuvat vauvaan. En todellakaan ymmarra vanhempia jotka puhuvat abortista. Minusta on itsekasta ajatella aborttia ja sanoa etta opiskelut ja tyo ensin. Ei se ole mikaan syy aborttiin...toisen elaman tuhoaminen...

Mä aloin ottamaan meidän esikoistyttöä,kun olin 19v. ja oltiin seurusteltu mun miehen kanssa reilu puolivuotta. Raskaus oli suunniteltu ja meillä tärppäs heti ekassa kierrossa.



Ensimmäisenä kerrottiin miehen sisaruksille ja vanhemmille,ja he olivat hyvin onnellisia joskin yllättyneitä. Ei tullu mitään negatiivista sanomista raskaudesta. Me mentiin naimisiin kun olin 5.kuulla raskaana.



Mun vanhemmat ja sisko oli koko ajan vauvaa vastaan. Tuli vaikka kuinka kauan kysymyksiä oonko varma, eikö kannattas tehdä abortti,oliko vahinko jne! mä pidin pääni,olin vähän tekemisissä sukuni kanssa,ja koko ajan vaan oon vähemmän.. Meidän naimisiin menostaki olivat kauhuissaan,vaikka mun vanhemmathan ne kustansi lopulta. Meillä on nyt 3 lasta, ja eivätpä oo oikein yhdestäkään raskaudesta olleet innoissaan tai pahemmin onnitelleet.... Mä oo koko suvustani tuon takia koittanu pysyä kaukana,ja hyvin se onnistuuki kun välmatkaa on useampi sata kilometriä! Mun edesmenny mummo on ainut joka on jokaisen lapsen odotuksen ottanu avosylin vastaan. Kuoli pari päivää sen jälkeen kun keskimmäinen tytöistä synty. Mulle aina jakso sanoa,että kyllä lapsia pitää tehdä:)

Täräytin sitten vaan tässä yhtenä päivänä äidille että olen raskaana. Yllättävän hyvin hän suhtautui. Ei huutoa eikä syyllistämistä. Ainoastaan poikaystävääni hän sanoi säälivänsä. Ja sitten jaksoi muistutella terveellisestä syömisestä ja lepäämisestä. Ihanaa huomata että hän välittää lapsenlapsensa hyvinvoinnista. Kaiken kaikkiaan en olisi uskonut että menisi näin hyvin.



Sen tosin sovimme että isälleni kerrotaan vasta kun raskaus alkaa näkyä. Sitä sitten ei tiedä millainen konflikti siitä syntyy... Mutta varmasti sitä helpottaa se että äiti on minun puolellani :)


Harmi, jos teillä ei raskausuutinen saanut lämmintä vastaanottoa. On kyllä kamalaa kuultavaa nuo puheet vanhemmiltasi. Ehkä vielä joku päivä uusi tulokas otetaan avosylin vastaan?



Mutta mieti vähän mitä kirjoitit. Katsoin, että viestiketju on aloitettu maaliskuussa ja olet jo pitkällä raskaana ja enää ei ole aika perääntyä. Luulisi sinun jo itsesi kiintyneen vauvaasi sen verran, ettet tollaista edes ajattelisi enää.. Tutkiskele itseäsi ja varmasti löydät sisältäsi voimia selvitä kaikesta! Vauvasta tulee onnellinen vain jos se saa rakkautta vanhemmiltaan, jos ei ukit ja mummit välitä niin se on heidän päätös ja varmasti sitä joku päivä katuvat.



Toivon sinulle paljon voimia ja ymmärrän jos mieli on maassa, mutta koita suhtautua tulevaisuuteen avoimin mielin! Unohdat viimeistään silloin kaiken muun kun saat vauvasi syliisi ekan kerran ja voin luvata, että silloin tiedät, että pärjäät hänen kanssaan aina - vaikka ilman vanhempien hyväksyntää!



Voimia tulevaan!



~Henniina onnellinen äiti

aloin odottamaan esikoistani juuri ennen 18v. syntymäpäivääni ja pelkäsin TOSISSANI kertoa siitä äidille (silloin 44v.) olin keskeyttänyt opiskeluni ja vietin " taiteellista" vapaata seitsemättä kuukautta ja äiti patisti kouluun...lopulta yksi kaunis ilta kun taas kerran tein positiivisen raskaustestin, menin vain pokkana keittiöön ja tokaisin että " äiskä hei, susta tulee mummi.." näytti siltä ettei se edes kuullut ja tuli sitten puoli tuntia myöhemmin kysymään että olinko tosissani. olinhan mie.. no siitä seurasi muutama kysymys jotta kenelle ja miten se nyt silleen ja aionko pitää sen, sanoin että pidän. äiti oli ihan onnessaan, enkä olis voinut kuvitella että minun äiti, se tiukkis uranainen joka itse teki vajaa kolmekymppisenä ensimmäisen olisi ollut niiiiiin onnellinen siitä että ainut tytär, juuri 18 täyttänyt, odottaa ensimmäistään. ja siitä tuli ihana mummi minun pojalle (nyt 2v)..rohkeasti vain!!!

No niin, eihän se niin kamalaa ollut! Niin sitä vaan aina kuvittelee pahinta, mutta kyllä ne omatkin vanhemmat osaa yllättää ja suhtautua oikein.



Hienoa, että äitisi suhtautui hyvin, varmasti kivi putosi sydämmeltä. Kyllä se isäsikin sitten aikanaan varmasti samalla tavalla suhtautuu :)



Onnellista odotusta ja toivottavasti voit hyvin :)

Ei kai nyt sentään...paras äitihän sinä olet vauvalle. On kuitenkin hyvä että äitisi hyväksyy asian. Eiköhän isäsi muuta mieltä ajan kanssa. Mutta en itse antaisi omaa lastani pois. Täytyy tosin myöntää kun raskauden aikana olen ollut masentunut niin on käynyt mielessä että entäs jos lapsi olisikin onnellisemp jonkun muun kanssa. Jonkun jolla on enemmän varoja hemmotella lasta jne. Mutta nyt en tekisi niin mistään hinnasta. Ei kannata uskoa niitä fiiiliksiä mitä tulee kun on masentunut. Kaduttaa kuitenkin jälkeenpäin.

Toivottavasti nyt menee paremmin. Millos sen vauvelin laskettu aika on,vai onko syntynyt jo? Mulla la on 27.9

Nyt tietää sitten isäkin. Tai no tietää ja tietää... Kieltää aktiivisesti koko asian. Äitikin sanoi etten saa puhua hänelle asiasta ja että hänen pitää saada kieltää äpärän olemassaolo ikuisesti. Heidän sukunimeä sille ei ainakaan saa antaa. Sain tästä kyllä sellaisen masennuksen että alan vakavissani harkita olisiko raukalle parempi päästä adoptoitavaksi.

hei! niin.. sinä olet jo täysi-ikäinen eli eipä se vanhemmillesi enää kuulu mitä teet! kyllä pieni vauva sulattaa kaikkien sydämet eli luulen että he tottuvat ajatukseen tai viimeistään vauvan synnyttyä luovuttavat!!!:) hae tietoa netistä abortista!!! se on niin mieletöntä kuin mikään voi olla! tappaa nyt pieni ihminen joka on omaa vertasi ja joka ei voi laittaa vastaan. Kyllä sikiö jo tuntee. voiko ihminen ajatella että abortti on sallittua kun sen kohteena on pieni sikiö jota ei tunne?? sama kuin tappaisi syntyneen lapsensa! minulla on parikuinen tyttövauva ja rakastan häntä yli kaiken tässä maailmassa..ei olisi ikinä osannut kuvitella miten pientä ihmistä voi oppia rakastamaan..tämä on ihmeellistä! toivon että annat vanhempiesi ajatella mitä tykkäävät ja teet niinkuin sydämesi osoittaa. minuakin pelotti että miten pärjään lapseni kanssa mutta kaikki pelot ovat häipyneet, äidinvaisto on niin vahva. ihaninta olla äiti!!

minä tulin raskaaksi ollessani 19-vuotias, vanhemmille kertominen tuntui todella vaikealta. Olin sillä hetkellä ulkomailla (lapsi tosin oli pitkäaikaisen poikaystäväni joka oli suomessa), mutta laitoin ensin mailia äidilleni. hetken he sulattelivat, ehdottivat tottakai aborttia että sekään ei olisi poissuljettu ratkaisu, mutta hetken mietittyään ja asiaa sulateltuaan tukivat minua loistavasti koko odotusajan. Äiti oli jopa mukana synnytyksessä ja nyt ovat varmaan maailman onnellisimmat isovanhemmat :) Poikani täytti juuri 4-vuotta ja hetkeäkään en ole katunut. En tekisi mitään eri tavalla enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta, aina ei ole ollut helppoa mutta kyllä se on sen arvoista :)

anna vanhemmilesi aikaa kasvaa ajatukseen, kyllä he sen hyväksyvät viimeistään kun se ihana pieni lapsenlapsi on siinä sylissä!



tsemppiä :)

Minä kans pelkäsin kertoa vanhemmilleni raskaudesta. He ovat kuuskymppisiä ja hyvin vanhoillisia. Muusta äiti ei mulle koskaan paasannutkaan kun siitä ettei saa tupakoida ja että ehkäisystä pitää huolehtia, tai paremminkin: seksiä ei saa harrastaa! Tiesin tasan tarkkaan kun 21-vuotiaana tulin raskaaksi mikä olisi vastaanotto: aborttiin suostuttelu. Pitkälle venytin raskaudesta kertomista kun pelkäsin niin paljon vanhempien kommenttia, en halunnut pahoittaa mieltäni, vaan nauttia raskaudesta ilman ikävää tunnetta, jonka kommentit aiheuttaisivat. Mulla kanssa oli elämän tilanne sellainen, mihin ei minun vanhempien mukaan lasta hankita: koulu kesken, avoliitossa ja " liian" nuori.



Tuli sitten aika kun asiasta kerroin. Ensin äitini totesi: " arvasin, kun olet ollut ihan outo" . Ja ihmeekseni hän halasi ja lohdutti (mutta enhän minä surullinen ollut!Vaan onnellinen) ja sanoi että " kyllä se siitä" . Ajattelin, että ehkä hän hyväksyy asian ihan hyvin.. Isä lämpimästi puristi minut syliinsä ja onnitteli ja yhtä hyvin on suhtautunut siitä edespäin. Mutta kun aikaa oli hieman kulunut äiti rupesi kyselemään useinkin voiko vielä abortin tehdä ja olemmeko harkinneet sitä. Kyllä tuntui pahalta.. Ja syyllistävät puhelut kertoivat myös mielipiteen; " Oletko miettinyt että koulu jää kesken ja sinun elämäsi on pilalla?" . En edes vaivautunut vastaamaan... Tämä oli ikävää aikaa mutta sitä kesti onneksi vain muutaman viikon kunnes äitini alkoi ajatella toisin ja hyväksyä asian pikkuhiljaa..En olisi uskonut äitini toipuvan ja alkavan innolla odottaa uutta tulokasta. Pitkään siinä meni kun ensimmäisen kerran näin että äitini todella vilpittömästi oli innostunut vauvan tulosta.



Keski- ja loppuraskauden ajan äitini soitteli miltei joka päivä ja kysyi vointiani ja oli odotuksessa mukana ja tukena kuten äidin kuuluukin tytärtään tukea. Olin onnellinen kun asia oli alkukankenden jälkeen kääntynyt iloiseksi uutiseksi. Nyt pikkumies on syntynyt (19 päivää sitten) ja mummin sydän on valloitettu ikuisiksi ajoiksi. Hän on niin minun ja isänsä, mutta myös isovanhempiensa silmäterä :)



Ymmärrän, että olin omalle äidilleni kai vielä hänen sydämmessään " äidin pikkutyttö" ja siksi hän järkyttyi siitä kuinka minä pärjään vauvan kanssa sillä onhan siinä suuri vastuu. Mutta eihän se silti oikeuta moiseen käytökseen. Hyvä että tuli järkiinsä, oli jo lähellä, että katkaisin yhteydenpidon, sillä olin todella loukkaantunut. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin :)



Toivottavasti sinun vanhempasi ottavat ilouutisen paremmin vastaan. Mutta älä masennu, jos alkuun he suhtautuvat huonosti, hekin ehkä tarvitsevat hieman aikaa ennen kuin osaavat iloita asiasta!



Käy ihmeessä kertomassa miten sitten vanhempasi suhtautuivat?



ONNELLISTA ODOTUSTA!



~Henniina ja pikkumies 19 päivää :)

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat