Vierailija

Sivut

Kommentit (45)

Ei se että äiti ei itke tarkoita ettei lapsenkaan annettaisi itkeä; päinvastoin, lapsi uskaltaa olla heikko ja itkeä ja raivota koska voi luottaa siihen että aikuinen pysyy turvallisena lohduttajana. Hellyys, luotettavuus, uskottavuus eivät mitenkään parane sillä, että tiukan paikan tullen äiti itkee siinä missä lapsikin. Juuri vahvalle ja itsestään varmalle äidille huoletkin on parempi kertoa kuin äidille joka ei ehkä kestäkään vaikeita asioita.



Tietenkin kaikilla joskus tulee raja vastaa ja hermot pettää. olen minäkin joskus niellyt itkua, kun vauvan kanssa valvotun yön jälkeen on joutunut uhmiksen kanssa vääntämään joka asiasta. Olen kuitenkin nähnyt lapsen silmissä epävarmuuden noina hetkinä, joka on paljon suurempaa kuin se epävarmuus joka niistä paistaa kun suutun ja karjaisen hänelle jotain. lapselle olen selittänyt että joskus äitikin väsyy ja alkaa itkettää, mutta kyllä minä silti aina jaksan häntä hoitaa ja hänestä tykkään.

luulin jo olevani ainoa tätä mieltä tässä keskustelussa.



Toi itkun näytteleminen jos lapsi lyö, on vähän eri asia. En silti oikein näe sitäkään tarpeelliseksi, miksi ei riitä että selitetään lyömisen sattuvan? Lapsihan ei koe aitoa empatiaa ennen kuin 5-6-vuotiaana, siihen asti moraalisäännöt perustuu jokatapauksessa opittuihin sääntöihin ja oikein tekemisen haluun.



En muista yhtään millä numerolla kirjoitin - se aiemmin aikuisen ja lapsen itkun erosta ja turvallisen ja vahvan aikuisen tarpeesta puhunut

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsi menettää uskonsa äidin aikuisuuteen ja vahvuuteen. Lapsella tulee olo, että HÄN on aiheuttanut äidin ja oman pahan olon, eikä mikään maailmassa voi enää vahvistaa häntä, koska tämä horjutti jopa äidin vpoimia liikaa. Oma vauva kitisee, joten en voi kirjoittaa, mutta äidin itku uhmakohtauksen aikana on lapselle lähes yhtä vahingollista/järkyttävää kuin fyysinen tai henkinen väkivalta.

Hassu kysymys, minulle ei kyllä ole koskaan tullut mieleen alkaa itkeä lasteni raivokohtauksien aikana. Miksi?



Kukaanhan ei ole täydellinen ja joskus tilanteesta riippuen sitä kyllä hermostuu jos raivari tulee sellaiseen väliin että sille ei olisi tilaa. Mutta omasta hermostumisesta ei ole hyötyä. Parasta on suhtautua siihen neutraalisti, antaa tunteen tulla ja mennä, tukea lasta siinä raivarissa jotenkin, esimerkiksi vaikka pysymällä itse tyynenä ja vaikka kantamalla lasta tai pitämällä sylissä tai vain olemalla siinä vierellä turvana.

Mitäs tästä sanotte, kotipsykologit? Minusta on ihan loogista, että alkaa itkeä, jos sattuu, ja olen ajatellut, että tämä voisi opettaa lasta tajuamaan miten väärin lyöminen tms. on.

Eilenkin vielä puolinukuksissa kysyi (oltiin vierekkäin sängyssä), että " äiti, ootko sinä iloinen?" . Pui tilannetta mielessään varmaan läpi ja oli huolestuneen näköinen. Vastasin, että toki olen iloinen ja että rakastan häntä...



Täytyy käydä sovussa nukkumaan!

että lapsen käytös saa äidin itkemään, on kai ihan loogista, että isompana se lapsi ei enää uskalla kertoa äidilleen ikäviä asioita pelätessään, ettei äiti kestä. Koululainen voi vältellä kertomasta joutuvansa kiusatuksi, nuori ei uskalla kertoa olevansa raskaana (tai saaneensa tyttökaverinsa raskaaksi) tai tulleensa raiskatuksi...



Kyllä äidin pitää vähitellen kasvaa aikuiseksi ja osata olla lapsensa tukena vaikeissakin tilanteissa. Pienet lapset, pienet murheet - isot lapset, isot murheet.

kirjoista lukenut tuosta empatiakyvystä. 2-vuotias on varmasti itse itkenyt ja saanut lohdutusta ja siten oppinut tuon käytöksen. Hän tietää että näin tehdään kun jollain on paha mieli. Ymmärtääkseni on kuitenkin ihan yleisesti hyväksytty fakta, että 2- tai 3- tai vielä 4-vuotiaskaan ei vielä tunne toisen tunteita, ts. hänelle ei tule paha mieli toisen pahan mielen takia - tätähän empatia on. Se, että osaa olla lyömättä, osaa lohduttaa tai osaa halata sitä, josta tykkää, on eri asia kuin ns. aito empatia, joka vaatii jo aika hienostuneen ymmärryksen toisen ihmisen tajunnasta ja siitä, mikä synnyttää millaisia tunteita.



Aikuinen joka kohtelee itkevää lasta näennäisen tunteettomasti, ei välttämättä ole empatiakyvytön. Hän ehkä tukahduttaa säälinsä tai esim. purkaa oman avuttomuudentunteensa aggressioon.



21

Tajusin tästä, että tein eilen ison virheen. Lapseni on ollut ihan sairas melkein viikon ja eilen sitten purskahdin itkuun, kun katselin häntä. Selitin kyllä hänelle, että äiti on surullinen, koska sinä olet sairas. Mutta nyt hän varmaan kokee, etten kestä hänen sairauttaan, että en ole turvallinen. :(

Anoppini on näitä herkästi itkeviä. Mies ei ainakaan ole asiasta mitenkään sekaisin, vaan pitää sitä ihan normaalina asiana. Taidatte pitää lapsia yleisesti ottaen aika tyhminä olentoina? Sillä kyllä meillä jo kolmevuotias tietää, että äiti ja isi käyttäytyy eri tavalla, koska ovat erilaisia ihmisiä. Että isille pitää sanoa asiat moneen kertaan, kun ei se hajamielisenä kuule kuitenkaan kerralla. Ja että äiti saattaa karjahdella kuin leijona, mutta silti se rakastaa.

jossa äitiä itkettää. Tosiaan, ihan niinkuin joku käyttäisi itkua rangaistuskeinona! :O Kyllä se on niin, että jos äitiä alkaa itkettää uhmakohtauksen aikana, niin ei sitä oikein sisälläänkään voi pitää.



Mä kirjoitin viime yönä tuonne alkupäähän niistä itkijänaisista yms. ja musta ne asiat kyllä liittyy yhteen. Ehkä kolmen aikaan aamuyöstä ajatuksiaan ei saa niin selvästi esitettyä. :) Tarkoitin vain sitä, että miksi juuri itku on niin paha asia? Mikä siinä itkemisessä aiheuttaa traumoja lapselle? SE, että aikuiset ovat tehneet itkusta niin pahan mörön, että lapsikin säikähtää. Jos itku olisi luonnollinen tapa purkaa tunteita, ei lapsi siitä traumatisoituisi. Sen sijaan meidän Isot miehet eivät itke -kulttuurissa itkeminen on niin iso tabu, että joku ihan tosissaan vertaa itkevää äitiä hakkaavaan äitiin!



Kuten sanottu, itse itken herkästi, varsinkin näin raskaana, mutta ainakin meidän lapsi on siihen aika tottunut. Uhmakohtaus ei todellakaan lopu siihen, kuten se ei myöskään lopu huutamalla. Kumpikin yhtä huonoja tapoja. Mutta lapselle on selitetty, ja selitetään aina jokaisen itkun jälkeen, että miksi aikuinen itki. Että aikuisella, ihan niinkuin lapsellakin, voi olla paha mieli, ja silloin itkettää. Ja joskus itkettää, kun on niin onnellinen. Sitäkin on sattunut. Sipulikin mua itkettää useamman kerran viikossa. Olenko myös ruokaa laittaessani syyllistynyt lapsen traumatisoimiseen? :)

Ei tässä kukaan ole sanonut, ettei KOSKAAN saa itkeä lapsen nähden.



Mutta sellaisessa tilanteessa, kun lapsi käyttäytyy esim. uhmakkaasti ja kiukuttelee sekä itkee, ei aikuisen TIETENKÄÄN pidä itkeä. Sanoohan sen jo järkikin.



Kyllä se niin on, että vanhemmuus on aika pahasti osalta hukassa. Ihmekös sitten, jos lapsetkin voivat huonosti.

Vierailija:

Lainaus:


lLapsihan ei koe aitoa empatiaa ennen kuin 5-6-vuotiaana, siihen asti moraalisäännöt perustuu jokatapauksessa opittuihin sääntöihin ja oikein tekemisen haluun.




En ole varsinaisesti psykologi vaikka olen psykologiaakin jonkun verran lukenut. Mutta sen verran ymmärrän tästä(kin) tieteestä että teoriat ovat subjektiivisia tulkintoja. Eivät siis mitään jumalansanaa.

Mutta lasten kanssa toimineena ja itsekin neljän sellaisen äitinä...



-Mitä on " aito empatia" ? Kuinka moni aikuinen tuntee aitoa empatiaa? Olen nähnyt aitoa huolestumista jo 2-vuotiailla ja halua paijata/hoitaa/lohduttaa kun joku esimerkiksi itkee. Toki tunne saattaa kestää vain hetken ja seuraavassa hetkessä sama lapsi saattaa lyödä itkijää turhautuneena siitä että tämä ei lopettanut itkuaan vaikka hän yritti paijata. Olen nähnyt myös leegion isiä ja äitejä jotka kysyvät ärtyneenä lapseltaan " Mikä nyt on taas hätänä?" kun tämä itkee ja kahden sekunnin päästä karjaisevat että " nyt turpa kiinni tai saat selkääsi" (tai ehkä vähän siloitelluimmillla sanoilla mutta sisältö merkitsee lapselle täysin samaa) ärtyneenä siitä että lapsi häiritsee heidän rauhaansa. Kumpikohan mahtaa olla empaattisempi, aikuinen vai kaksivuotias?

Jos pieni lapsi saa vanhemman itkemään, silloin lapsesta on tullut liian voimakas. Hän on jo valmiiksi hämmentynyt omasta raivostaan ja eksyksissä tunteidensa kanssa - äidin itku vain pahentaa noita tunteita. Suuttuminen on vahvan ihmisen reaktio, itkuun purskahtaminen heikon, ja juuri vahvuutta aikuiselta pitää löytyä uhmaikäisen edessä.



Älä sotke tähän aikuispsykologiaa, jossa herkkienkin tunteiden näyttäminen on merkki vahvasti itsetunnosta ja sisäisesti heikot miehet pelkää itkua. Lapset eivät ole pieniä aikuisia eivätkä ymmärrä tuollaisia hienouksia. Heidän edessään sinun pitää olla vahva ja turvallinen aikuinen, vaikka itse tiedätkin oikeasti olevasi heikko ja epävarma (kuten me kaikki). Huutamista ja suuttumista on helppo pyytää anteeksi ja selittää, mutta itkemisen selittäminen niin että et näyttäisi vielä heikommalta lapsen edessä on vaikeampaa.



Vierailija:

Lainaus:


Joopa joo. Kuulostaa joltain miehen kehittelemältä teorialta. Naisen itku on heille niin pelottava asia. :( Mä olen ainakin niin herkästi itkevä ihminen, että koen tällaiset väittämät aika kamalina. Lapsi on pienestä pitäen nähnyt mun itkevän niin ilosta kuin surustakin, eikä kyllä pelkää muutamaa kyyneltä. Tietenkään en haluaisi itkeä raivosta häntä kohtaan, mutta näinkin on sattunut.



Aika surullista sinällään, että itku näin kriminalisoidaan meidän kulttuurissa. Onhan meilläkin ammattimaiset itkijänaiset olleet vielä muutama sukupolvi sitten kuuluisia taiteilijoita. :/

lapsi riehuu ja uhmaa. Sen jälkeen pyydän anteeksi ja kerron, että äiti on hyvin väsynyt. Lisäksi pidän itkevää lasta sylissä ja kerron, että aina saa itkeä jos on paha mieli. En usko, että tästä jää lapselle mitään traumoja.



En näe tässä mitään pahaa.

Joskus myös itken jotain toista asiaa ja kerron sitten lapselle ymmärettävällä tavalla, että itken, koska luin surullisen kirjan tms.



juuri siksi että se on lapselle niin iso ja järkyttäväkin asia. Ei se tee siitä hyvää keinoa lopettaa uhmakohtaukset.



Tietenkin me kaikki tehdään virheitä eikä lapset tietenkään saa traumoja tai mene niistä heti pilalle. Mutta ei sekään ole hyvä, että ei yritä parantaa tapojaan ja oppia välttämään niitä virheitä. Minä itse olen tukistanut lastani, uhkaillut päiväkotiin viemisellä, huutanut suoraa huutoa ja kerran itkenyt voimattomuuttani lapsen edessä. Ne olivat virheitä ja säikähdin jokaisella kerralla itsekin ja mietin jälkikäteen miten muuten olisin voinut toimia. Edelleen teen virheitä jatkuvasti, mutta yritän sentään välttää saman virheen tekemistä yhä uudestaan.



Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat