Vierailija

Miten olette käyttäneet viimeiset 10 vuotta elämästänne?

Oletteko tyytyväisiä näiden 10 vuoden aikana tekemiinne ratkaisuihin - jos ette, niin mitä tekisitte nyt toisin, jos uudelleen saisitte elää nuo vuodet?



Ajattelin vain sitä, että itse olen ihan " kolmenkympin kynnyksellä" ja ahdistaa nämä ruuhkavuodet; olisi ihanaa kasvattaa perhettä ja tehdä lapsia, hoitaa heitä pitkään kotona, täytyisi opiskella uusi ammatti ja vielä löytää töitä sen piiristä (vanhassa ammatissani / työssäni en pysty jatkamaan terveyssyistä - eikä se enää muutenkaan ole sitä mitä todella haluan). Miten selvitä näistä vuosista täyspäisenä eteenpäin = D? Oma käsitykseni kuitenkin on, että moni asia helpottaa, kun ihminen on 40+. Enää ei tunne niin suurta paniikkia suoriutumisesta... olenko oikeassa?



Kiitos, jos joku viitsii lauantai-illan kunniaksi vastata ; D!

Sivut

Kommentit (42)

Olen mennyt pariin otteeseen miehen työn perässä ulkomaille, olen tehnyt kaksi lasta lähekkäin, hoitanut heitä kotona siihen asti, kunnes kuopus täytti kaksi. Loput ajasta olen sitten tehnyt vähän töitä.



Juu, olen tyytävinen. No, siihen en ole tyytyväinen, että tämä oma ura ei ota noususuhdannetta. Olen liikaa joustanut tässä perheessä, ja ulkomaanolo miehen työn vuoksi on naiselle kaikkea muuta kuin meriitti.



En tosin tiedä, miten voisin yhdistää nämä kaikki kokemukset ja hyvän urakehityksen. Sen kuitenkin haluaisin.

Ja samaa mieltä edellisen kanssa.

Unelmista on vaikea luopua ja miksi pitäisikään? On vain hyvä tehdä pieniä suunnitelmia ettei elämä mene sekasorroksi.

Jos vaikka sinulla on mahdollisuus tehdä uraa juuri nyt niin mieti miten pitkälle voisit päästä 4-5 vuodessa, jos vaikka tekisit sen iltatähden vasta sitten.

Jos taas lapsen saaminen on unelma no1 etkä halua ottaa riskiä, että iän takia se voisi jäädä saamatta niin tee se lapsi nyt ja aloita uranluonti 4-5 vuoden päästä.



Itselläni on elämä paljon helpompaa, kun ura ei ole tärkeä vaan perhe. Minulla on työ, josta pidän, mutta siinä ei ole ylenemismahdollisuutta (onneksi).

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kymmenen vuotta sitten olin lapsettomuushoidoissa ja määräaikaisessa työsuhteessa. Ensimmäinen asunto oli ostettuna, mutta rivitalo kumisi tyhjyyttään, kun olimme ostaneet sen lasten hankintaa silmällä pitäen. Nyt meillä on neljä lasta, vanhin täyttää yhdeksän tammikuussa. Nuorin on pian kaksi. Työpaikkani on vakinaistunut ja iloksemme on asuntokin tarvinnut vaihtaa suurempaan. Kymmenen viime vuotta ovat olleet täyttä elämää!



Neljänkympin kriisin tunnen kyllä olevan jo ovella. Avioliitossa ei mene kovin hyvin. Toivon voivani vielä vaihtaa ainakin työpaikkaa ellen koko alaakin palatessani töihin tämän hoitovapaan jälkeen. Mahdollinen tuleva kriisi lienee pysähdyksen ja miettimisen paikka kymmenen hulinavuoden jälkeen.

Mukava lukea muiden vastauksia. Minullakin on opiskelu /ammatinvaihto ja perheenlisäys mielessä, enkä tiedä miten asiat saisi mahtumaan tähän muutaman vuoden sisälle.

Tänä aikana olen saanut 3 lasta ja menettänyt 3 kk välein äitini ja mummuni ja appiukon. Nämä kaikki asiat ovat koulinut olemaan tyytyväinen elämän pieniin asioihin. Ei ole villitys iskenyt vaikka olen 40v. vaan vietän laatuaikaa kotona miehen ja lasten kanssa.

Ja elämässäni on tapahtunut monenlaista. Menin 23-vuotiaana naimisiin, josta liitosta tuli ero v. 2004, eli 12 vuotta oltiin naimisissa. Liitosta syntyi 2 ihanaa lasta. Erosin miehen alkoholinkäytön vuoksi. Yhteinen talomme meni myyntiin ja minä muutin vuodeksi vuokralle, jolloin löysin oman osakkeen. Tässä ollaan asuttu nyt kohta 1,5 vuotta.



2 vuotta, jonka työt antoi periksi (olen sairaanhoitaja), vietin ns. villiä sinkkuelämää joka oli toisaalta antoisaa, mutta toisaalta en kaipaa sitä yhtään enää. ½ vuotta sitten löysin miehen, joka on mulle MIES! Se juo kohtuudella kuten minäkin ja välittää minusta ja lapsistani kuten myös minä välitän hänen lapsestaan. Mies on minua 5 vuotta vanhempi ja ns. tuttu vuosien takaa, mutten olisi ikinä kuvitellut asiassa käyvän näin. Olin jo vakaasti päättänyt elää lopunelämääni yksin, kunnes tämä mies alkoi pommittaa minua puheluilla ja pikaisilla visiiteillä, kun poikani olivat poissa. Mökkireissu muutti kaiken. Se mies on juuri sellainen kuin haluan, vaikkakaan ei ulkonäöllisesti ole yhtään tyyppiäni, mutta sisus on silkkaa kultaa ja tässä iässä sitä osaa jo arvostaa.



Nyt kun lapset on vielä pieniä, elämä yksinhuoltajana ja kolmivuorotyöntekijänä on raskasta ja välillä vaikeaakin, kun pitää hankkia lapsille illoiksi ja öiksi hoitajat, mutta selvitty on.



Täytän ensi vuonna 40 ja uskon, että sen jälkeen alkaa elämäni paras aika, mikäli saan tuon ihanan miehen vierelläni pitää.



Sulle en voi sanoa muuta kuin että elämä kantaa. Vaikka välillä tuntuu, että mikään ei mene putkeen ja että kaikki laittaa vastaan, niin seuraavana päivänä kaikki voi olla toisin.



Jos olet eroamassa, älä mieti sitä enää, jos sinulla ja miehelläsi ei ole kaikki hyvin. On olemassa vaihtoehtoja. Sinkkna eläminen on yksi vaihtoehto, eikä kovin huono sellainen edes,l riippuu ihmistyypistä. Itse olen sellainen, että tarvitsin 2 vuoden miettimistauon, että mitä alan elämässäni tekemään ja tarvitsenko miestä. Kuitenkin toisen ihmisen läheisyys ja hellät hetket saivat pääni kääntymään ja nyt elän onnellisessa parisuhteessa, vaikka vielä alkukeväästä olin sitä mieltä, että yhteenkään miespuoliseen en enää vilkaise.



Mutta älä hyppää suhteesta toiseen. Anna itsellesi aikaa käydä läpi edellinen suhde ja elää vähän vapaatakin elämää, silloin tiedät, mitä elämältäsi haluat.



Kuten joku viisas on sanonus " elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa" ja näin se on.



Tsemppiä sulle päätöksiisi

Olen ollut parikymppisestä asti saman miehen kanssa, aluksi melkein kymmenen vuotta kahdestaan. Silloin aluksi oli ajatuksissa että ei tehdä lapsia vaan opiskellaan, tehdään uraa ja kierretään maailmaa. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Mieli kuitenkin muuttui, ja sain 32-vuotiaana esikoiseni. Toinen syntyi kolme vuotta myöhemmin. Vapaa rilluttelu vaihtui kertaheitolla kuuden vuoden kotonaoloon. Nyt olen taas töissä.



Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu että vaikka kaikki ei ole aina mennyt niin kuin on suunnitellut (esim. en ollutkaan niin työorientoitunut kuin luulin nuorempana) niin kaikki on kuitenkin mennyt niin kuin pitikin. Olen saanut kokea kaikkea; pitkän vapaan nuoruuden, opiskelua, matkustelua, töitä ja sitten perhe-elämää. Olen tosi onnellinen että lapset tuli tehtyä, he ovat miehen ohella minun universumini keskipiste, mä rakastan kaikkia ihan hirveästi.



Tunnen aika lailla olevani sama ihminen kuin kaksikymppisenäkin, mitä nyt muutaman (okei kymmenkunta) kiloa painavampi, vähän rupsahtaneempi, pikkaisen kokeneempi. Nelikymppisenä on saanut jo vähän perspektiiviä, ei ota itseään niin kauhean vakavasti...

vasta 33, mutta tunnen itseni vähintään nelikymppiseksi ;-)



Hämmästyttävän moni on eronnut noin kolmekymppisenä!



Minulle ikävuodet 20-30 olivat niin rankkoja (paljon kuolemia, läheisen huumeongelma, masennus yms.), että on ollut ihanaa elää tasaisempaa arkea. Usko ja rinnallani pysynyt mies antoivat voimaa rämpiä suosta ylös. Tosin opiskelen taas töiden ohessa. Minulla on nyt mies, kolme lasta, vakipaikka ja ulkoiset olosuhteet kunnossa. Toivoisin viiden vuoden kuluttua olevani pykälää korkeammassa virassa, uudessa ok-talossa ja tyytyväisten koululaisten äitinä JA saman miehen kanssa.



Parisuhde on vaatinut meiltä parisuhdeleirejä yms. eli ei sen hoitaminen ole käynyt " siinä sivussa" , mutta uskon viisaampiini, että jos hoitaa parisuhdetta ruuhkavuosienkin aikana, se vielä paranee siitä. Ruuhkavuodet eivät ole vain se elämän paras aika ja loppuelämä olisi kuoleman odottelua.

Osaan ratkaisuista olen tyytyväinen, osaan en.

Olen pysynyt yhdessä pitkäaikaisen mieheni kanssa, parisuhde on hyvä, olemme saaneet kaksi lasta ja olen hoitanut heitä pitkään kotona. Sen jälkeen olen jatkanut opintojani, ollut työttömänä. Opiskelu on vaikeaa, kun ei enää saa mitään opintotukea. Työttömyys rassaa henkisesti kovasti. Kun neljäkymppiä lähestyy pitäisi olla jo " jotakin" ja olla saanut jotain aikaan. Myös tuleva pieni eläke murehdituttaa jo nyt.



Toisaalta pitkästä kotonaolostani on ollut paljon hyötyä ja helpotusta koko perheelle. En olisi jaksanut repiä itseäni joka suuntaan. Mieskin on saanut tehdä uraa ilman kamalaa stressiä, lasten arki leppoisampaa.



Mutta silti neuvon: Yritä hoitaa kaikkia elämänalueitasi. Täydellisesti ei tarvitse suoriutua ja uupua, mutta silti kaikki elämänsektorit (parisuhde, lapset, perhe, työ, harrastukset, ystävät, liikunta) ovat tärkeitä hyvinvoinnillesi. Yritä myös nauttia elämästä, sillä se loppuu ja on lyhyt. Sen tässä neljänkympin lähestyessä kyllä on tajunnut!

Olen saanut näistä vastauksistanne paljon tukea ja lohtua - sekä ajatuksia siitä, mikä on juuri minulle nyt ykkösprioriteetti; perhe ja lapset.



Ura saa nyt vielä hetken aikaa odottaa ; ).

Miestäkään en aio vaihtaa; avioliittomme on vahva, ja uskon, että olen sen (minulle) juuri oikean ihmisen kanssa.



Ap.

Minä sain ensimmäisen lapsen, kun olin 32v, pari kuukautta myöhemmin täytin 33v. Valmistuin yliopistolta 31 vuotiaana. Miehen (nykyisen ja ainoani) löysin kun olin 30v. Tämä meni nyt vähän väärään suuntaa, mutta kertoo kuitenkin, mitä tapahtui ennen ensimmäistä lasta.



Ensimmäisen työpaikkani olin saanut jo opiskellessani. Siten olin ollut pari vuotta töissä ennen ensimmäistä lasta. 30-40 ikävuoden välillä saimme vielä kolme lasta, joista yksi kuoli. Meillä on siis kolme elävää lasta. Minä kävin töissä ja isä oli kotona. Tuossa neljänkympin korvilla jäin vähäksi aikaa työttömäksi. Toisaalta lapset olivat vielä pieniä, joten ihan mielelläni hoidin heitä jonkin aikaa kotona.



Minulla ei ole valittamista tästä ajasta. Tämä kaikki on elämää ja olen tyytyväinen, että olen tätä elämää saanut elää:)

Ihan samoja asoita kuin 2:lla. Erosin 32 v, sitten menin uudelleen naimisiin ja sain lisää lapsia sekä kouluttauduin uuteen ammattiin ( hoidin välillä lapsia kotona). Olen juuri näihin viimeiseen 10 vuoteen erityisen tyytyväinen. Kaikesta on osannut nauttia ilman suoriutumisen paineita, eikä mikään ole tuntunut " pakolta" . Itseeni olen tyytyväinen.

Rankkaa on, mutta myös antoisaa. Huusholli on retuperällä. Viikot koulussa ja viikonloput töissä. Kaikki liikenevä aika menee koulutehtäviin.

Tahtoisin tietää kumpaa asiaa katuisin enemmän nelikymppisenä itsenäni; sitäkö, että en uhrannut tarpeeksi aikaa ja energiaa uuden uran luomiselle, työkokemuksen hankkimiselle (sen uuden työn parista) - sillä myöskin ammatilliset ambitiot ovat minulle tärkeitä, vai katuisinko sitä, että nyt se kolmas tai neljäs lapsi jäi saamatta.



Olisipa kiva tietää mm. näihin kysymyksiin / pohdintoihin vastaukset..



10:lle vertaistukea rutkasti täältä - samanlaisia asioita täällä pyörittelen mielessäni kuin sinäkin ; ) - voi kun joku osaisi antaa meille niitä täsmävastauksia; olisipa elämä niin helppoa = ).



Ap.

minut tähän missä nyt olen, elän tähän astisen elämäni onnellisinta aikaa. Olen mennyt naimisiin, saanut kaksi lasta jotka ovat koululainen ja 4 vuotias. Olen hankkinut työkokemusta, minulla on hyvä mielenkiitoinen työ. Olen viisastunut vuosien myötä, kypsynyt ja kasvanut. Unta tarvitsen enemmän kuin ennen ja kiloja kertyy helpommin. Ihan turhaa hätäilet :)

Olen 27-vuotias ja kuvittelen, että kymmenen vuoden päästä helpottaa. Ja nyt sanotte olevanne ruuhkavuosissa. Huh!



Noh, kymmenen vuoden päästä lapseni ovat 14v ja 16v, olen jo silloin valmistunut kolmatta ja viimeistä kertaa ja olemme toivottavasti ehtineet lähteä takaisin ulkomaille asumaan. Äitinikin on vasta niukin naukin kuusikymppinen, eikä tartte vielä apua.

29 v valmistuin yliopistosta ja erosin " nuoruuden poikaystävästä"

31 v tapasin mieheni, kihlauduin, ostimme omistusasunnon

32-34 v lapsettomuushoitoja, koiran hankinta

34 v 1. lapsi, eka vakituinen työpaikka

35 v isompi asunto (ja asuntolaina)

36 v 2. lapsi



En kadu mitään mitä olen tenhyt viimeisen 10 v aikana, mutta kieltämättä edelliset 10 vuotta olisi voinut käyttää järkevämmin. Yliopistossa mm. vierähti 9 vuotta, tuloksena yksi tutkinto.

viimeiset kymmenen vuotta on mennyt ihanan touhukkaaseen pikkulapsiperhe-elämään. Nyt esikoinen menossa kouluun, joten ei tämä vielä ihan ohi ole. :) Nauttinut olen paljon, kun on saanut keskittyä tähän rauhassa. Tosin työelämässä uralla eteneminen mietityttää. Toisaalta myös myöhäinen lastenhankinta on mietityttänyt, vauvakuume on edelleen päällä. Nyt on sen viimeisen ratkaisun paikka, kummalle uhrata elämä uudelle vauvalle vai uralle. Tosi iso ratkaisu, joka on edes nyt ja sitä ei oikein voi enää siirtää.



Hyvä ammatti on hommattu, kouluja jaksoin käydä pitkään, palkka hyvätasoinen. Omakotitalo rakennettu juuri. Ennen lapsia kiersin paljon maailmaa matkaillen, oltiin jopa ulkomailla 2 vuotta töissä miehen kanssa. Kaikki on ollut mukavan suunnitelmallista. Että siis mitkä ihmeen ruuhkavuodet?

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat