Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

.

Kommentit (8)

mutta imetettiin muistaakseni alle vuoden vanhaksi. Luonnejuttu todennäköisesti.



Mutta en tajua, miksi läheisyydenkaipuu on lapsessa jotenkin huono asia? Olemmeko todella näin kylmiä, että jos pieni lapsi kaipaa paljon läheisyyttä, sitä pidetään jotenkin viallisena?



(Veli on muuten jo aikuinen ja ihan normaalisti itsenäistyi eikä huudellut enää äidin perään kotoa muutettuaan.)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ei se vauvat sieltä putkahda kaikki samasta muotista valettuna. Kyllä niillä jo syntyessään on eroja: toiset on isoja toiset pieniä, toisilla tumma tukka toisilla vaalea ja monella ei tukkaa lainkaan. Ja toisilla sitten on lauhkea luonne, toisilla ärjy, jotkut kaipaa läheisyyttä enemmän ja toiset vähemmän.



Niin me vaan ollaan erilaisia jo alusta lähtien. Miten kukaan voi ajatellakaan, että ne erot olisivat vain ulkoisissa, silmin nähtävissä asioissa. Totta kai samanlaisia eroja on myös niissä näkymättömissä asioissa.



Mulla on kaksi lasta, molempia imetin 1 v 2 kk ikään asti. Toinen tykkää leikkiä joskus yksinkin, menee esim. hiekkalaatikolle touhuamaan ihan itsekseen. Toinen taas huutaa kitarisat heiluen, jos muut haluavat lähteä sisään, että ei hän halua leikkiä siellä yksin. Ja sama muissakin tilanteissa, toinen ei viihdy yksin yhtään, toinen taas leikkii sekä yksin että yhdessä.

Mulla vähän samanlainen tilanne lähipiirissä. Lapsi oli pienestä saakka todella kovasti äidin perään. Äiti ei mitenkään rohkaissut lasta tilanteissa, joissa hän roikkui äidin jaloissa. Lisäksi äiti imetti lasta varmaan 3-4 vuotiaaksi.

Itse ainakin uskon, että sopiva luonne + vauvana pitäminen (imettäminen yli-pitkään yms) aiheuttaa juuri tuon, että lapsi ei tavallaan pääse äidistä irti.

Näissä esimerkeissä varmaan vain sattumalta on huomiota paljon tarvitsea lapsi, jota nyt on vain imetetty pitkään ilman sen kummempaa syy-seurausyhteyttä. Tiedän yhden sisarusparin, joita on imetetty tosi pitkään 3-4 vuotiaiksi. Eivät ole minusta mitenkään erityisen läheisyydenkaipuisia, mutta kylläkin too-osi villejä tapauksia. Tälläkään asialla ei varmasti ole tuon taivaallista tekemistä imetyksen keston kanssa.



Mun neljä vuotias haluaa silloin tällöin leikkiä vauvaa ja tulee syliin muka imemään rintaa. Ei siis tietenkään oikeasti ime, vaan paidan läpi vähän silittelee. Silloin tällöin leikkiin kuuluu myös, että pyytää maitoa tuttipullosta ja lutkuttelee sitä. Pidän tätä ihan normaalina leikkinä ja annan lapsen olla pienen hetken taas vauva. Yleensä sitten leikkiikin jo itse äitiä ja hoitelee omia nukkevauvojaan antaumuksella.

että tutun lapsi jota imetettiin vähän yli 2-vuotiaaksi asti, on TODELLA huomionkipeä ja äidin läheisyyttä kaipaava nyt 1,5 vuotta myöhemmin? Saiko lapsi liikaa läheisyyttä vai miksi normaali arki ei riitä?

ja on TODELLA huomionkipeä ja äidin läheisyyttä kaipaava nyt 4,5-vuotiaana. Lapsi on saanut paljon läheisyyttä ihan ilman pitkää imetystäkin ja meillä ainakin normaaliin arkeen kuuluu sylittely, halailu ja lähellä olo. Ehkä te, ap, oottekin kylmiä ja kovia, ettekä anna lapsellenne läheisyyttä, niinpä lapsi ei sitä osaa vaatiakaan!

Mä kanssa mietin, että pitäisikö jo 3-vuotiaan olla itsenäinen. Toki paljon läheisyyttä vaativa lapsi voi olla vaativa vanhemmille, mutta se on vain luonteenpiirre.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat