Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kellekään en kehtaa tätä ääneen sanoa, mutta elämäni on todella tylsää. Osaan nauttia pienistä asioista ja kaikesta hyvästä mitä minulla on, mutta en voi mitään sille että olen tylsistynyt :´(



Miehellä on omat menonsa ja kulkunsa, minä ja lapset emme koskan sovi mukaan. Olen AINA lasten kanssa kotona, lukuunottamatta kaupassa käyntejä tmv satunnaisia (todella harvinaista) vierailuja jonkun luona. Meitä ei kutsuta mihinkään, kaikki jotka käyvät niin käyvät mieluummin meillä kuin kutsuvat meitä heille. No, onneksi edes käyvät.



Jokaisella on omat juttunsa, minä olen aina se ylimääräinen.



Harrastan liikuntaa ja se onkin ollut henkireikä tässä talven aikana.



Ahdistaa tämä tylsyys kuitenkin. Ja kun ei tosiaan voi kellekään puhua kun asia tulkitaan heti valittamiseksi ja valittaa en halua.



Kommentit (14)

On vaan pakko ruveta jyräämään keinolla millä hyvänsä itselle omaa aikaa ja tekemistä...

En tiedä kuinka pieniä lapsenne ovat, mutta omalla kohdin auttoi kun lähdin opiskelemaan, se oli täysin mun oma juttu ja uusia kavereitakin sieltä sain.


Että ihmisen pitää hukata ainutkertainen elämänsä tuijottamalla keittiö ikkunasta kun jollain jossain on asiat huonommin. Tolla ajattelumallilla ryömisimme varmaan vieläkin jossain alkulimoissa kun mitä sitä mitään muuttamaan kun elämähän vois olla huonompaakin.



Vierailija:

Lainaus:


.... Elämä tuntui puuduttavan tylsältä. Onnettomuus muutti kaiken. Isuessani lapsen hengityskoneen ääntä kuunnellen teholla, ymmärsin kuinka onnekas olenkaan. Kuinka paljon asioita on hyvin :)



Elikkäs vastaus kysymykseesi: Nauti rauhallisuudesta ja tylsyydestä. Sekin on parempi, kuin hirveä stressaaminen esim. terveyteen liittyvissä asioissa!



t.Eräs, joka on oppinut nauttimaan tylsistä arkipäivistä. (juu, mieheni on samanlainen plus lisäksi alkoholisti...)




Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mulla (ja miehelläkin yhtälailla) se johtuu kylläkin juuri siitä, ettei meillä ole paljon ystäviä eikä tuttuja joiden luona käydä tai joita kutsua kylään! Minusta TOISET ihmiset rikastuttavat elämää aivan uskomattomalla tavalla. Ja tällä hetkellä meidän elämässä on toisia ihmisiä aivan liian vähän:((.



Lisäksi lapsemme ovat pieniä, heidän kanssaan ei nyt niin vain valloiteta maailmaakaan. Jos minulla ei olisi lapsia, niin liikkuisin esim. paljon enemmän enkä istuisi yhtä paljon kotona.



Ei minusta elämä näin tylsää aikaisemmin ollut. Kyllähän se on varmaan tämän perhe-elämän rajoittuneisuuskin joka vaikuttaa. Ei voi enää tehdä ex tempore pyöräretkiä keskellä yötä, eikä lähteä matkalle kahdeksi päiväksi noin vain.



Hyvä jos pihallekaan pääsee silloin kun haluaa.



Pitääkö elämän tosiaan olla tylsää? Minusta ei. Itsestähän se johtuu millaiseksi elämän tekee. Kyllä elämässä on paljon kivaa tekemistä, mutta eri asia on, uskaltaako niitä asioita tehdä!

Minä menin takaisin töihin kun lapsi oli 1v3kk ja se oli oikea ratkaisu. Työni on mielenkiintoista, kansainvälistä (matkustelua todella paljon) ja haastavaa. Nautin siitä.



Lisäksi olen ollut mukana politiikassa, se on oma maailmansa. Mielenkiintoinen.



Ne hetket kun saan olla perheen kanssa ovat luxusta, todellista juhlaa. Ja me nautimme niistä kaikki. Tällä hetkellä mieheni on työmatkalla ja itsekin tulin kotiin (lapsen kanssa mummolasta) vasta hetki sitten.



En vaihtaisi tätä elämää kotiäidin elämään. Ei se minulla toimisi. Näin tämä toimii ja yhteiset hetket ovat aina kuin suurta juhlaa ja iloa. Myös lomista nauttii suunnattomasti.



Eli: ei makeaa mahan täydeltä, silloin se menettää hohtonsa.

Siis tappavan tylsää koko ajan. Yksi päivä tuijotin ulos ikkunasta ja ajattelin että tämmöstäkö tämän elämän pitää olla. Siis ei mitään järkeä koko hommassa, tylsyyttä tylsyyden perään. Kaikkea yritetty mutta mikään ei enää innosta. Uusiin ihmisiin on pirun vaikea tutustua, ja yrittää en enää jaksa, kun ei mikään auta täälläpäin. Jokaisella on jo omat valmiit piirit joissa lapset kyläilevät keskenään. Yritän sitten epätoivoisesti keksiä lapsille tekemistä viikonlopuiksi. Paskaa tämä on ja harmittaa lasten puolesta kun ei mitään kivoja juhliakaan tai illanistujaisia voi järjestää kun ei ole ketään ketä kutsua.

Älä kuitenkaan syytä sitä suoraan itsekkyydestä, vaan esittele elämösi sille ja kysy haluaisiko hän elää niin, jos Sinä olisit se joka aina menee yksin eikä haluaisi miestä ja lapsia mukaan.

Tsemppiä!

.... Elämä tuntui puuduttavan tylsältä. Onnettomuus muutti kaiken. Isuessani lapsen hengityskoneen ääntä kuunnellen teholla, ymmärsin kuinka onnekas olenkaan. Kuinka paljon asioita on hyvin :)



Elikkäs vastaus kysymykseesi: Nauti rauhallisuudesta ja tylsyydestä. Sekin on parempi, kuin hirveä stressaaminen esim. terveyteen liittyvissä asioissa!



t.Eräs, joka on oppinut nauttimaan tylsistä arkipäivistä. (juu, mieheni on samanlainen plus lisäksi alkoholisti...)

Se tylsyys on oikeasti sitä hyvää elämää. Eihän se tietysti mitään auta että jollakin on vielä huonommin, totta. Mutta pointti on siinä että onnellisimpia siihen perusarkeen ovat ne jotka ovat olleet menettää sen tylsän arjen kokonaan. Tai ovat menettäneetkin sen, esim. jos perheessä on ollut vaikka alkoholismia.

Kai se on niin että tavallista arkea oppii arvostamaan vasta kun on kokenut vastoinkäymisiä. Ehkä se on niin, mene ja tiedä.



Itse arvostan tätä tylsää perusarkeani siksi että lapsuudenkotini jälkeen pääsin sitä kokemaan vasta 35-vuotiaana seuraavan kerran. 1. mieheni on alkoholisti ja persoonallisuushäiriöinen. Se mitä luulin tavalliseksi arjeksi olikin oikeasti yhtä helvettiä.

Nyt vasta kun minulla on uusi mies, joka on tavallaan " tylsä" , olen oppinut oikeaan elämään. Tämä tylsyys on minulle yhtä juhlaa. Jo se että yöllä saa nukkua rauhassa pelkäämättä, että milloin mies palaa kotiin ja alkaa räyhätä, on aivan luksusta minulle.

Tässä kuvaus tylsyydestä minun tavallani:

Miehellä on kaksi työtä, tosi vähän kotona, ja kun on, ei häntä tietystikään kiinnosta lähteä kanssani minnekään, kun kerrankin saa olla lasten kanssa. Lapsia on kolme, vanhin ekaluokkalainen. Perustin pari vuotta sitten yrityksen ja laitoin lapset hoitoon. Se tuo omanarvontuntoa, mutta rahallisesti tällä hetkellä kannattaisi mieluummin lopettaa yritys. Vähensin nyt lasten hoitoa taloudellisen pakon edessä. Se on tuntunut hyvältä ratkaisulta. Olen kotoisin toiselta puolelta Suomea, eikä minulla ole täällä sydänystävää, tuttuja kyllä, ja joitakin lasten leikkikyläpaikkoja. Olen mukana yhdistystoiminnassa, mutten ole siitä kovin kiinnostunut : ) Kokoukset ovat aina väärään aikaan. Asumme erittäin syrjässä. Joka paikkaan on mentävä autolla. Vaikka, tai paremminkin koska mies tekee kahta työtä (toinen työ on kannattamaton maatalousyrittäjyys, tilamme on melko iso, paljon työllistävä ja suuria investointeja vaativa, alunperin huutolaispojasta nousseen isoisän isän raivaama ja ostama, eli hyvin paljon tunnearvoa sisältävä. Myyminen ei sitäpaitsi meitä auttaisikaan, sillä kauppasumma riittäisi juuri velkoihin), eikä juuri koskaan ehdi olla kotona kuin tunnin ennen lasten nukkumaan menoa, rahatilanteemme on naurettava. Useiden tuhansien perintälaskut odottavat jatkuvasti rästissä, vaikka emme ole todellakaan tuhlanneet kulutukseen. Kaikki raha menee maatalouden pyörittämiseen. Siinä liikevaihto on iso, mutta työlle saa palkkaa hyvässä lykyssä 5 Euroa/tunti, huonoina vuosona tulee persnettoa. Silti jotkut ihmiset ovat kateellisia. Luulevat ilmeisesti, että oma traktori jollakin tavalla joka päivä tuo suurta onnellisuutta ihmiselle, ja että niitä pidetään huvin vuoksi. Välillä on otettava esim auton tankkaamista varten rahaa lasten säästöpossuista, jonne mummot ja kummit ovat sitä antaneet. Ei ole varaa käydä esim. huvipuistoissa saati ulkomailla tai ostaa lastenvaatteita muualta kuin kirpparilta (Niitä en kyllä tarvitsekaan). Mies tosin matkustelee palkkatyönsä takia, mistä en voi olla olematta hieman kateellinen. Itsekin olen ollut ennen mielenkiintoisina pidetyissä töissä, mutten kaipaa niistä kuin työyhteisöjä, sillä niin moni työ tuntuu loppujen lopuksi olevan vain turhaa toinen toisensa valvomista ym papereiden pyörittämistä.

Asumme ihanassa paikassa, mutta talomme on nykynormien mukaan lähes asumiskelvoton, lämpimiä huoneita on kolme. Remonttia on toki tehty hyvin hitaasti kaikenlaisista jämämateriaaleista itse, mutta kun ei ole aikaa, eikä rahaa. Välillä kadehdin työttömiä, heillä on aikaa olla yhdessä perheenä. (tiedän kyllä, että se olisi vielä huonompi tilanne) Harmittelen myös, miksen opiskeluaikana laittanut rahaa poikimaan, kun sitä oli. Silloin oli varaa ostella vaatteita, matkustaa ja syödä ravintoloissa. Toki olin aina kesätöissä. Tässä olen aivan tosissani.

Mies viihtyy hyvin mukavalla työpaikallansa, eikä hänellä johtajana ole työaikaa, niinpä hän ei pidä myöskään lomia, kuin yhteensä pari viikkoa vuodessa pari päivää kerrallaan, ei ehkä pysty. Hän ei ole kiinnostunut ulkoisista kotiasioista, lapsista kylläkin, ja on hyvä aviomies silloin harvoin, kun on paikalla. Minä olen aika yksinäinen, vaikka viihdyn ja pärjään ehkä monia muita peremmin yksin. Elämäni tuntuu tylsältä mieheni elämään verrattuna. Silti en itse mitenkään jaksaisi tehdä yhtä paljon työtä kuin hän. Kun olen hänen valinnut, on minun elettävä elämääni oikeastaan yksin lasten kanssa. Haluaisin kuitenkin jakaa asioita toisen kanssa, ja haluaisin hänen viihtyvän kotona, mutta minkäs teet. Näen kyllä aivan selvästi itsekin, että jos aiomme pitää tämän maatilan, on meidän molempien tehtävä koko ajan hirveästi töitä, eikä sekään välttämättä riitä. Vapaa-aika ja TV:n katselu ovat utopiaa. En jaksa olla aina mukava, kun mies on kotona, vaan luettelen rästissä olevia hommia, jotka hänen on tehtävä. Tylsää on, ja vaikeaa. Välillä hauskaakin.

 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat