Vierailija

tarkoitan että silloin kun haluaa vauvan / perheen - kuinka moni oikeesti ajattelee niin pitkälle että lapsi on joskus teini ja voi olla todella HANKALAA, että pitää opetella tapoja, kurittaa, antaa rakkautta ja aikaa lähes 24t vrk:ssa koko elämän aikana. Pitää aina uhrautua, unohtaa täysin itseään toisen tarpeiden takia ja vielä yrittää tehdä kaiken oikein että siitä lapsesta (joka on vielä helppo kasvattaa) tulee kunnon kanslainen jolla reilut periaatteet, joka osaa ajatella muita ihmisiä, joka osaa tuntea empatiaa jne jne jne. Ei ole todellakaan helppo tehtävä. Tulee mieleen välillä kun lehteä lukee että missä on mennyt kasvatus päin prinkkalaa sen ja sen nuoren kohdalla, hankkitaanko liikaa lapsia vain koska MINÄ itse haluan ajattelematta loppuun asti että jaksaako oikeesti, pystytäänkö siihen. Riittääkö resurssit perheissä tänä päivänä jaksaa kunnes lapsi 18v? Mielipiteitä?

Kommentit (12)

että moni ei ajattele noin pitkälle, vaan silloin kun halutaan lapsen niin alkaa yritysoperaatio ja sit otetaan vastaan ne ongelmat sit kun (ja jos) ne tulevat. Olisi kyllä hyvä ajatella eteenpäin tosiaan eikä vain synnyttää ja synnyttää ja synnyttää kun ei ole kunnolla aikaa lasten kanssa. Olen ymmärtänyt että teinit tarvitsevat melkein enemmän vanhempien aikaa kun joku 4-5v, silti monet kokee että 2-3-4v on todella rasittava.

Siksi olinkin jo 30 vuotta täyttänyt kun ensimmäisen kerran tunsin, että voisin ehkä olla valmis ryhtymään lapsenhankintaan. On elämänkokemusta, on hyvä, aikuinen parisuhde ja talouspuoli kunnossa. Oma itsetuntemus on nyt jotain ihan muuta kuin mitä se oli 25-vuotiaana, saati sitten nuorempana.



Ihmetten monesti näitä aloituksia, joissa taivastellaan kolmekymppisten äitien vanhuutta. Minusta erittäin, erittäin harva parikymppinen on oikeasti valmis vanhemmaksi. Usein ne, jotka ovat siihen vähiten valmiita, saavat lapset kaikkein nuorimpina.



Minusta tärkeää on se, että on henkisesti jotain annettavaa lapselle. Oma äitini aina sanoi, että lapsi pakottaa vanhempansa kohtamaan oma itsensä ja omat tunteensa. Mitä siitä tulee, jos vanhempi on itse vielä keskenkasvuinen? Lapsi ansaitsee aikuisen vanhemman.



Parikymppisellä on jo ajallisesti rajatummat mahdollisuudet aikuisuuteen kuin vähän vanhemmalla, enkä ihan ymmärrä, mistä se rajaton itseluottamus omaan vanhemmuuteen kumpuaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

3 vuoden päästä pääsen sterilisaatioon. Ei ole sellaista mahtia tässä maailmassa, joka saisi minut palaamaan sinne korvatulehdusten, happamien maitorättien, unettomien öiden, masuvaivojen ja alituisen tissittelyn maailmaan.

Nuorimman sisarukseni syntyessä olin jo lukiossa. Olen siis nähnyt omien vanhempieni kasvatus" työtä" myös aikuisen silmin.



Toki silti tulee välillä mietittyä, miten hyvin jaksaa omien lasten murrosiät.

Yksikään vanhempi ei ole valmis paketti lapsen syntyessä. Silloin ollaan vasta alkumetreillä vanhemmaksi kasvamisessa. Kasvusta voi selviytyä myös parikymppinen, kaikki on tyypistä kiinni.



Harhakuvitelma, että vanhemmaksi pitäisi olla valmis ja hirveän valmistautunut on tämän ajan ilmiö. Lasta varten pitäisi olla valmiina kaikki laajasta elämänkokemuksesta ja vanhempien täydellisistä työpaikoista aina omakotitaloon asti. Ei se niin mene! Kaiken ei tarvitse olla valmiina päässä ja ympäristössä, valmis elämä on yksi suuri harhakäsitys sekin. Elämä muuttuu koko ajan ja me siinä mukana. Kasvavan lapsen rinnalla kasvetaan myös vanhemmuuteen.



Oman lapsen kohdalla vauvaikä oli kaikista kamalinta aikaa (sairaus). Sen jälkeiset vuodet ovat tuntuneet lastenleikiltä. Mutta murros- ja teini-iästä selviytyminen kieltämättä mietityttää. Täytyy vain luottaa, että täysipäisiä niistä tulee vaikeiden vuosien jälkeen. Niin kuin itsestäkin.



Moni ystäväni, jolla on murkkuja/ teinejä on itseasiassa sanonut, että se on omalla tavallaan ollut antoisinta aikaa.

(lapsi nyt 10 kk). Ensin jonkinlainen kriisi lapsen syntymästä, äidin ja isän roolin omaksuminen, imetys, yöheräilyt ym ja nyt sitten jo pari kuukautta lapsi on liikkunut, itkenyt öisin hampaitaan ja eroahdistus päällä. Veikkaan, ettälapsen kanssa ekat 2-3 vuotta on tosi raskaita.



Eihän sitä oikeasti vaan voi tajuta, millaista lapsiperheen elämä on, ennen kun sen itse kokee. Ihanaahan se myös on se vanhemmuus, mutta välillä tosi tosi raskasta. Omat tarpeet voi heittää nurkkaan, ja jopa yöunet ' viedään' . PArisuhteelle ei ole aikaa, ja uusi roolijako voi ottaa kovillekin välillä.



Itsellä on jopa kokemusta pienten lasten hoidosta (olen työskennellyt lastenhoitajana) mutta en silti tiennyt millaista vanhempana on. Työtähän se on 24/7. Ja eri aikoina eri murheet tosiaan, ei teini-ikäistenkään vanhemmilla varmasti helppoa ole.

Järjellä siis yritin pohtia, mutta on oikeastaan mahdotonta oikeasti käsittää mitä se tarkoittaa, esim. se oma ajan puute. LÄhtötilanne kun oli se, että omaa aika oli enemmän kuin tarpeeksi ja oli siitä valmis luopumaan. Mutta miten voisi etukäteen oiekasti ymmärtää, millaista on elämä omien lasten kanssa? Lapsetkin kun voivat olla niin erilaisia. Ja on myös etukäteen vaikea tietää, millaisen roolin mies tulee perheessä ottamaan.

Esikoinen pian 18v ja uudellen tuli rumbaan lähdettyä. Nuorimmat nyt 2v ja 1v. Toki näistä pienistä nauttii, kauhulla vaan hetkittäin ajattelee niitä tulevia haasteita. Eihän nämä napero vuodet vielä mitään verrattuna koulu- ja murrosikään...

Maailman väkiluku olisi varmasti paljon pienempi, jos luonto ei olisi luonut naisille nimenomaan vauvakuumetta. Vauvat on ihania ja suloisia, mutta se vauva-aika on niin tavattoman lyhyt.



Ainakin itsestä tuntuu, että se todellinen lapsiperheen elämä alkaa vasta kun lapsi täyttää vuoden. Tätä se elämä sitten ihan oikeasti on, eikä mitään iloisesti jokeltelevan vauvan pukkaimista rattaissa auringon paisteessa.



Että taaperokuumetta vain kaikille!!!



1v4kk ikiliikkujan äiti

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat