Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kun täällä on paljon heistä puhuttu ja pihassamme käy aina välillä n.10vuotias isokokoinen down-poika. Hän käyttäytyy todella agressiivisesti ja kokonsa vuoksi en itse pärjäisi hänelle jos päälle tulisi. Yhden äidin päälle on käynyt, kun ensin oli heittänyt isolla kivellä naisen lasta niin että hammas oli lähtenyt ja tämä äiti oli rynnännyt puolustamaan lastaan. Äiti kaatui ja löi päänsä aika rajusti. Itse pelkään tätä poikaa enkä uskalla mennä lapseni kanssa ulos kun poika on siellä ellei muita aikuisia ole lähettyvillä. En haluaisi kuitenkaan sisällekään jäädä noina päivinä. Miten down-lasta tulee käsitellä kun ei ymmärrä kunnolla puhetta eikä osaa sitä itse tuottaakaan ja on erittäin agressiivinen? Heittelee lähes aina muita kivillä ja huitoo kepeillä, selvästi kaipaa seuraa mutta kun kukaan ei uskalla olla hänen kanssaan. Äitinsä on mukava nainen, joskin varmasti väsynyt lapsensa kanssa minkä takia lapsi lähes aina yksin ulkona, mikä on aika ymmärrettävää. Mitä siis teen jos lapsi meinaa tulla lapseni tai itseni päälle? Ja korostan vielä ettei kyseessä ole mikään pieni kokoinen lapsi.

Kommentit (19)

poika kuitenkin jo vanhempi- kenties murrosikäinen ja käytöskin sen mukaista??



usein nimittäin down-lapset hyvin pienen kokoisia ja vasta murrosikäisinä ja aikuisuuden kynnyksellä saattaa kasvaa ja pyöristyä kovastikkin, tosin down- ihmiset ovat lähestulkoon aina hyvin lyhyitä vaikka painon kanssa saattaa tulla ongelmia.

hän ymmärrä minua. Ei malta olla hetkeäkään paikoillaan. Kun hän pari päivää sitten oli pihassamme ja housunsa olivat kastuneet pahasti, kehotin häntä lähtemään kotiin vaihtamaan kuivat housunsa, hän ei tehnyt elettäkään jotta olisi ymmärtänyt sanomani. Joudun nyt poistumaan koneelta mutta etsin ketjun käsiini kun seuraavan kerran tulen koneelle. Jospa neuvoja olisi tullut sillä välin lisää =)

Ap

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itsekin mietin tuota pojan ikää, downithan pienikokoisina saattavat näyttää huomattavsti nuoremmilta. Eli tuo 10-vuotiaaksi arvioimasi poika voisi hyvin olla jonkun vuoden vanhempi murrosikäinen ja käytös johtuisi osin näistä sekavaista tunteista? Muuten en ole ikinä nähnyt aggressiivisesti käyttäytyvää down-lasta, mutta kylläkin tuollaisia villejä ja vilkkaita, motoriikaltaan hiomattomia voimapesiä jotka sellaisenaan voivat saada aikaan jopa vaaratilanteita tahtomattaan.



Mutta siis mikäli ap:n juttu pitää paikkansa, suosittelisin ottamaan asian puheeksi pojan äidin kanssa. Jos lapsi aiheuttaa tuollaista vaaraa ja vahinkoa, ei hänen kuulu kulkea yksin ulkona. Voi olla että äiti on vaikeassa tilanteessa ja väsynyt eikä ehkä jaksa " juosta pojan perässä" niin kuin pitäisi. Kannattaisi ihan ystävällisesti keskustella äidin aknssa ilman mitään syyllistämisiä ja saada näin kuva heidän perhetilanteestaan. Jos äiti on väsynyt jne, on mahdollsita saada pojalle apua, joku tukiaikuinen joka kulkee hänen kanssaan ulkona, harrastaa jne ja poika saa tärtä kautta purettua energiaansa. Tällainen tukitoiminta voi myös auttaa vanhempia rajojen luomisessa ja elämän parempaan järjestykseen saamisessa.

kerro mikä tilanne.



Pojalla tod. näköisesti käytössä tukiviittomat jos ei puhu ja ymmärtäminen heikkoa, täten äiti voisi saada pojalle jonkinlaiset järjetyssäännöt pihalla oleskeluun niiden avulla, mutta toki vaatisi että äiti olisi ainakin muutaman kerran paikalla seuraamassa tilanetta.



Kuitenkin ihmetyttää miten äiti päästää pojan yksin pihalle, jos ymmärrystaso lapsella heikko ja agressiivista käytöstä ilmenee.

ja hurjalle kuulostaa. Siis toki tiedän, että downin syndrooma aiheuttaa eritasoista kehitysvammaisuutta, mutta tuntuu hullulta, ettei häirikkölapsi edes ymmärtäisi puhetta kun kummipoikani lukee ja juttelee hyvinkin vivahteikkaasti. Eikä ole kuuna kullanvalkeana ollut aggressiivinen. Ei edes silloin kun naapuruston pojat kiusaavat häntä. Silloin poika vain masentuu ja etsii nuorempia ystäviä -- taas kerran. Tällä haavaa hän on mukavana poikana löytänyt hyviä ystäviä tokaluokkalaisista pojista mutta kun nämä kasvavat, he kokemuksen mukaan alkavat kiusata ja kummipoikani saa taas etsiä itselleen uusia kavereita. Jos teillä on vähän samanlainen tilanne ja poika on turhautunut kiusaamiseen? Voisiko ola tästä kyse?



Downin syndrooma muuten aiheuttaa pienikasvuisuutta ja taipumusta ylipainoon -- down -ihmiset ovat yleensä pieniä ja pyyleviä, hyvin harvoin isokokoisia sanan varsinaisessa merkityksessä.



Kokeile vielä pojan kanssa juttelemista. Kehitysvamman vuoksi hänelle kannattaa selittää asiat kuin vähän nuoremmalle - ainakin kummipoikani on 11-vuotiaana noin ekaluokkalaisen tasolla. Juttele myös pojan äidin kanssa -- vaikka hän olisi lapseen väsynyt, niin kuin kirjoitit, on lapsi todennäköisesti ja toivottavasti hänelle rakas ja lapsen sosiaaliset ongelmat huolenaihe myös äidille. Olen varma että keksitte jotain jos tämä ei ollut provo. Omat ennakkoluulot syrjään ja härkää sarvista.

Hän ei varmasti kulkisi itsekseen kenenkään pihoilla. Joten en usko tuota juttua. Yrittäkää ymmärtää, että kehitysvammainen ei ole tyhmä eikä mieleltään sairas. Tai voi tietenkin sairastua psyykkisesti kuten kuka tahansa meistä. Eivät kehitysvammaiset kuljeskele ympäriinsä mätkimässä muita ihmisiä.


Homma meni hankalaksi kun poika heitteli kivenmurikoita ja eihän sinne voinut lapsiaan päästää. Sitten se sai sellaisia hepuli- älämölö- ulina- kohtauksia.



Onneksi pihassa oli muitakin lapsiperheitä ja naapurin mies meni lopulta äidin ovelle kertomaan mitä tapahtui (kivien heittely ei ollut ainutkertaista)

Sitten tästä pojasta valitti muutkin.



Raivokohtaus oli kerran sitä luokkaa ettei äitinsä mahtanut mitään ja äiti pyysi naapurin miestä kantamaan pojan kotiin.



Tilanne oli pelottava. Äiti kyllä ymmärsi muiden huolen ja oli tuon jälkeen lapsensa kanssa yhdessä ulkona vaikka ikää tuolla pojalla oli yli kymmenen vuotta. Kehitystasoltaan kaveri on sellainen ettei koskaan opi kirjoittamaan, piirtämään eikä puhumaan paria sanaa enempää.



Joten suosittelen että rohkeasti menet yksin tai jonkun muun kanssa jolle on koitunut hankaluuksia sen lapsen kotiovelle. Lapsella täytyy olla aikuinen mukanaan jatkossa. Teillä ei ole syytä muuttaa ulkoilua eikä muitakaan toimianne tän vammasen vuoksi vaan hänen perheen on katsottava ongelman aiheuttajan perään.



eikä siihen voiko hän puhua totta.

Meilläkin on ollut edellisen asuntomme pihapiirissä agressiivisesti käyttäytyvä down-poika. Toiset lapset varoivat häntä koska pelkäsivät.

kannattaisi varmaankin puhua äidille ja kysyä esim. miten kannattaisi pojan kanssa olla, mitä jutella ym. Lähestyä kannattaa varmaan ihan asiallisilla kysymyksillä ilman syytöksiä. Entäpä jos yrittäisitte tutustua poikaan äidin avustuksella? Voi olla, että juuri kommunikaatiovaikeudet ja pojan pelko aiheuttavat agressiivista käyttäytymistä.



Ja, työskentelen itse erityisnuorten kanssa. kehari ym. sanoja meillä ei todellakaan kukaan käytä. Kehari- sanaa kuulee ala-asteikäisten poikien suusta kun haukkuvat toisiaan.

Omassa luokassani on juuri vastaavanlainen monkkaripoika.

En tiedä, mitä voit tehdä. Yhteys kotiin on varmaan paras vaihtoehto. Toivottavasti toimii.

Varsinkaan erikoislapsia. En ole niin ala-arvoinen tapaus. Haluan vain oikeasti oppia käsittelemään tuota poikaa jolla on vammansa jolle ei voi itse yhtään mitään. Mikä siinä on, että jos haluaa yrittää ymmärtää ja oppia käsittelemään vaikeampia lapsia (vammaisia tai terveitä) niin heti luullaan että haluaa ilkeillä? Miksi ei saisi kysyä neuvoa tällaiseen tilanteeseen vain siksi kun kyseessä on vammainen lapsi?

Ap

Down esiintyy niin monivivahteisesti, ettei yleispäteviä ohjeita down-lasten kasvattamiseen tai kommunikointiin voi antaa. Toiset todellakin ovat agressiivisia, toiset hyvinkin lempeitä, suorastaan ylihelliä, toiset hiljaisia ja ujoja, toiset ulospäinsuuntautuneita ja reippaita. Osa down-aikuisista pärjää tuetusti " itsenäisesti" asuen, asuntoloissa tai jopa esim. siten, että kehitysvammaohjaajat ym. käyvät auttamassa kotona ja arjen askareissa. Sitten on niitä, jotka eivät pärjää ilman jatkuvaa huolenpitoa ja valvovaa silmää. Osa down-lapsista osaa hienosti puhua ja ymmärtää puhetta, toiset eivät opi kuin joitakin sanoja, eivätkä pärjää ilman tukiviittomia tai muita apuvälineitä ymmärtääkseen, ilmaistaakseen itseään, kommunikoidakseen.

Uskon hyvin, että kertomuksesi on totta. Tilanne on kinkkinen, mutta ei toivoton. Teidän tulisi vaikkapa yhdistää voimavaranne ja mennä useampi aikuinen keskustelemaan down-lapsen äidin kanssa tilanteesta. Äiti ei ehkä tiedä mitä ulkona tapahtuu? Jos äiti on väsynyt jatkuvaan hoitamiseen, ehkä perhe saisi tukiperheen? Tällöin poika olisi esim. yhden viikonlopun kuussa ja joitakin iltoja tukiperheessä ja äiti saisi ladata akkujaan.



Voimia kohdata vaikea tilanne, erityislapsen vanhempi! He ovat usein (ymmärrettävästi) oikeita leijonaemoja, mutta ymmärtävät yleensä myös toisen näkökannan. Heidän elämä vain on niin rankkaa, 24/7 valvomista, että aina ei jaksaisi vahtia. Silloin on ehkä helppo aukaista kotiovi ja käskeä lapsi itsekseen ulkoilemaan.

Meillä ei ainakaan käytetä monkkari-sanaa. Koska ei käytetä mongoloidi sanaakaan.

Keharisanaa jonkun joskus olen kuullut käyttävän, mutta sillehän on oikea peruste, koska kehitysvammainen on normaali virallinen sana ja kehari siitä lyhenne. Mongoloidi sanaa ei ole vuosiin käytetty.

Downeja he meillä ovat, jos jotenkin muuten kun nimellä kutsutaan.



Ja ap:n ongelmaan, vaikea tilanne. Pojan paikka ei ole kuljeskella itsekseen pihoilla, jos saattaa satuttaa toisia.

Pojan vanhempien kanssa kannattaa jutella. Ihan sinuna kysyisin, miten he poikaa kieltävät ja miten poika kommunikoi. Jos tuntee helppoja viittomia, niin vanhemmat voivat ne varmaan sinulle opettaa. Ja tietysti voit esittää toiveen, että pojalla olisi ulkoillessa aikuinen mukana.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat