Vierailija

En tiedä milloin tämä on muuttunut tällaiseksi.

Vielä muutama vuosi sitten palvoin maata lapseni jalkojen alla, nyt tuntuu että kaikki hänessä ärsyttää. Ryhditön olemus, lapselliset jutut, tilannetajun puute, hitaus, huono motoriikka, kaikki mahdollinen..

En tiedä miten saisin tilanteen muuttumaan, olen yrittänyt suhtautua häneen yltiöpositiivisesti, sylitellä ym. joskus siinä onnistun, joskus taas syliin ottaminenkin tuntuu epämiellyttävältä :(

Pelkään että lapsi tunnistaa minun kielteiset tunteeni siitä huolimatta että yritän peittää ne, silti olen huomannut yhä useammin tiuskivani hänelle ja pelkään että tämä vaikuttaa lapseeni ellei asialle pian tehdä jotain.

Tulin nyt tänne purkautumaan, kun tuntuu että tämä on tabuista tabuin, enkä ole voinut miehellenikään puhua tästä :(

Kommentit (9)

ja ihastua häneen uudelleen, käydä esim teatterissa ja nähdä miten hän nautti illasta, esityksestä ja siitä että oltiin vain me kaksi. Nyt kun hän on jo isompi ja kuopus on neljä, on helpompaa pitää heistä yhtä paljon. Ihanasta kuopuksestakin kun kasvoi kiukutteleva uhmaikäinen.

Toivon että pääsen tästä eroon, ja jännityksellä olen ajatellut mitä tapahtuu kun lähipäivinä syntyy pikkusisarus vielä tällä hetkellä nuorimmaiselle....

Olen järjestellyt kahdenkeskisiä hetkiä, mutta tuntuu että se ei riitä ja hieman pelottaakin kuinka saan kolmannen synnyttyä ajan riittämään kaikille...

Myös perheneuvola on ollut ajatuksissa, että pitäisi oikeasti ottaa sinne yhteyttä, mutta en tahtoisi että siellä puhutut asiat jotenkin " vuotaisi" esim. tyttäreni koululle tai sosiaalihuoltoon tms.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

3v esikoistamme suhteen. En kestä hänen jatkuvaa marinaansa, kiukkukohtauksia, huonotuulisuutta, jatkuvaa höpöttämistä, häiriköivää käyttäytymistä jne. Hän on tolkuttoman intensiivinen ja vaativa, aina menossa, aina kinuamassa jotain. Nytkin roikkuu tässä sylissäni ja höpöttää jotain jossa ei ole päätä eikä häntää " äidintöpaikki äidintöpaikki..." .



Joskus tulee itku kun katselen esim. videoita parin vuoden takaa - miten minäkin suorastaan palvoin häntä ja pidin häntä maailman ihanimpana ja mahtavimpana lapsena. On ihan kamalaa tuntea tällaisia tunteita omaa lastaan kohtaaan! Eli ymmärrän sinua, ap, mutta auttaa en voi!



Niin, meillä on myös vähän alle 1v kuopus jonka kanssa kaiki on niin paljon helpompaa. Mutta ties millainen riiviö hänestäkin vielä kasvaa :(.

Itselläni samanlaisia tunteita esikoista kohtaan kun syntyi toinen lapsi. Nyt kun pienempi on jo puolivuotias, niin alkaa pikkuhiljaa palautumaan positiiviset tunteet isompaa kohtaan.

Esikoinen tuntuu ärsyttävältä, koska alitajuisesti odotat häneltä kypsempää käytöstä, isomman lapsen taitoja kuin mihin hän oikeasti ikäkautensa mukaan kykenee.



Ärtymystä vielä vahvistaa tuo, että tunnet asiasta huonoa omaatuntoa! Olet itsellesi vihainen ja projisoit sen esikoiseesi: alitajuntasi ajattelee, että HÄN on syypää tunteisiisi, vaikka itse olet ne päähäsi luonut.



Se on monimutkainen vyyhti, ja oikeasti aika yleistä - mutta tabu aihe, kuten itsekin sanot.



Minä neuvoisin miettimään ja puhumaan noista tunteista jonkun luotettavan läheisen kanssa. Äitisi, miehesi, parhaan ystäväsi. Mieti, milloin aloit noin tuntea ja mitkä piirteet lapsessasi sinua ärsyttävät ja miksi.



Voi olla, että - kuten joku jo sanoikin - juuri ne piirteet kismittävät, jotka lapsellasi ovat samoja kuin sinulla itselläsi. Tai sitten kyse on sellaisista omainaisuuksista, jotka ärsyttävät miehessäsi/vanhemmissasi.



Niin tai näin, lapsesi syytä tuo ärsyyntyminen ei ole, vaan se on SINUN ongelmasi. Lastasi et juurikaan voi muuttaa, omaa suhtautumistasi voit.



On oiva neuvo viettää kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa. Nyt lienet aika lailla keskittynyt kuopuksesi hoivaamiseen, mikä vaikuttaa ilman muuta siihen, kumpaa lasta suosit. Aloittakaa vaikkapa joku yhteinen harrastus, jonka kautta tapaatte äitinä ja lapsena myös muita, esikoisesi ikäisiä lapsia. Näet, että lapsesi on taitava ja hyvä ihan sellaisenaan.



Mietin myös, osaatkohan ilmaista suuttumusta ja närkästystä rakentavasti... et sano tuossa, miten sitä ilmaiset, mutta aika monet äidit tuppaavat nielemään kaiken harmin ja ajattelevat, ettei lapselle saa koskaan suuttua, oli tilanne MIKÄ TAHANSA. Lasta EI saa mollata, ei nitistää - mutta jos jokaisen suuttumuksen nielet ja naama pakotetussa hymyssä reagoit, sekin lisää sisäistä katkeruutta ja vihaa. Pitää voida ääritilanteissa jopa huutaa, että " nyt äiti on vihainen, noin ET SAA TEHDÄ!" Jatkuva lapselle kiukkuaminen on tietenkin väärin ja sen syitä pitää miettiä, mutta ei se toinenkaan ääripää ole oikein eli se, että koskaan ei saa harmistua ja ilmaista mitenkään negatiivisia tunteitaan.



Työstä asiaa... olet hienolla alulla jo, kun olet noin pitkälle asioita miettinyt ja kehtaat myöntää itsellesi, että asenteesi ei ole " vakiomallinen" .

Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu. Ja tullut tulokseen, että itse olen ollut lapsi, joka on ärsyttänyt vanhempiaan. Lisäksi, tyttäreni on aivan kuin minä, yhtä uppiniskainen, impulsiivinen, kamala töhöttäjä. Hän tietää tasan tarkkaan, mistä kääntää, jotta saa minut raivostumaan.



Juuri tällä hetkellä tunnen kamalia tunnontuskia asiasta. Olen kyllä selittänyt tytölleni, että hermostun hänelle paljon helpommin siksi, että hän on niin samanlainen kuin minä. Mutta rakastan häntä silti (vaikka aina en kyllä edes rakasta).



Tämä on kamalaa! En osaa vastata sinulle...

Paskavanhempi

Inhoan omia kakaroita ihan samallain, ikinä saa omaa rauhaa, ja poika on yks helevetin paholainen...joten et ole yksin. Tätä tämä vanhemmuus on. Perseestä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat