Vierailija

Tai oikeastaan oli jo pakko. Olen jo muuttunut sellaiseksi ihmiseksi jota en tunne ja josta en pidä. Viikonloppuna tuli lopullinen herätys; kävin käsiksi mieheeni!

Olen aina pitänyt sellaista käytöstä säälittävänä, enkä ole koskaan hyväksynyt sitä. Nyt sitten itse alennuin sellaiseen, mutta säikähdin itsekin sitä raivoa joka tuli..



Ihan jo lapsen takia pitää hakea lääkitys.

Jotenkin olen vaan yrittänyt sinnitellä ja kuvitellut, että paha olo poistuu.

Mutta paskat. Nyt on ahdistus ja levoton olo lähes jokapäiväistä. En saa mitään aikaiseksi, en pysty keskittymään mihinkään. Raivostun ihan pienistäkin asioista, myös lapselle ja välillä tekee mieli itkeä omaa tuskastumistani.



Kuulostaako masennukselta? Ulospäin ei se näy, tutussa porukassa olen iloinen, reipas yms. mutta sisällä mylvii koko ajan. Mietin liikaa asioita, mm. lapsuudesta, kaikkea hölmöä ja hävettävää mitä olen tehnyt ja sanonut.



En enää uskalla mennä isoihin kauppoihin. Viimeistään kassajonossa iskee paniikki ja pakokauhu. Joskus jopa oman mieheni kanssa syömässä ollessa on tullut se tunne että paniikki iskee ja pitää lähteä hetkeksi pois rauhoittumaan. Esiintyminen ei tule kuuloonkaan, sitä pelkään ihan sairaan paljon.



Huh huh, mulla taitaa olla pitkä tie edessä ennenkuin olen terveen kirjoissa.



Kertokaa kokemuksia, kuinka kauan teillä on mennyt että olo normalisoituu ja mitä lääkitystä käytätte?

Kommentit (8)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

haet huomiota ilmeisesti mieheltäsi? itse kävin läpi rankan avioeron omasta aloitteestani epätyydyttävässä suhteessa. löysin sattumalta aivan ihanne miehen vaikka en edes etsinyt. meitä molempia yhdistää hankala ex suhde ja molemmat käyvät läpi masennusta. sanoisin että olen voiton puolella, mutten tunnusta että kokonaan olisi ohi ja tuskin kokonaan tästä selviääkään, mutta kun tiedostaa riskit ja tosiasiat on helpompi elää itsensä kanssa mypös huonoina päivinä kun tietää että seuraava voi olla parempi,



söin itse lääkitystä 1,5 vuotta, se lopetettiin raskauden lopussa ja nyt imetysaikana en käytä myöskään, välikllä tuntuu että olisi parempi käyttää. yhä toisinaan syyllistän itseäni milloin mistäkin asiasta ja koitan vain jaksaa sen illan tekemättä sen enempiä. miehenikin tietää että jos olen mäkö tuulella on parempi antaa olla jos ei jaksa oikeasti kuunnella minua tuntikausia kun puran sydäntäni hänelle. yleensä hän jaksaa kuunnella, mutta väsyneenä ja lasten huutaessa kilpaa ei vaan jaksa muuta.



olimme juuri kahden lomalla ilman lapsia ja kovin oli ikävä kotiin lasten luo. en osannut nauttia lomasta.



olet valinnut oikean tien, meitä on lkuitenkin hurjat määrät jotka sairastetaan tätä samaa. osa ystävistä katoaa, varaudu siihen, mutta saat jäämään tai palaamaan ne jotka ovat ystävyytesi arvoisia.



tsemppiä vaikka tiedän että sekin voi tuntua pahalta :-)

Mulla vähän samat fiilikset. En kuitenkaan saanut mitään diagnoosia mutta meinaan itse hakeutua terapiaan ja käydä lapsuuden kokemuksia läpi. Mulla auttoi oma aika ja asioiden kelailu ja kirjoittaminen.



Tsemppiä ja hieno homma, että meet lekuriin!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat