Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Seuraa 

Minua on silloin tällöin askarruttanut kysymys, jota ajattelin nyt tältä palstalta kysyä...Eli itselläni on lapsia, mutta lähipiirissä ja puolituttuja henkilöitä tiedän useitakin, jotka kärsivät lapsettomuudesta. Joko niin, että ei ole vielä yhtään lasta tai sitten niin, että lapsia on jo entuudestaan (1-2), mutta eivät yrityksistä huolimatta ole saaneet lisää. Itse olen hienotunteinen ja empaattinen ihminen mielestäni ja minulla on vaikeuksia siinä, etten oikein tiedä, että pitäisikö lapsettomuudesta puhua vai onko aihe yleensä niin arka ja tabu, ettei siitä saisi mainita. Eli siis, kun " lapselliset" puhuvat lapsistaan ym., niin voiko lapsettomien kanssa puhua lapsettomuudesta. Haluaisin ihan oikeasti olla tukena ja esimerkiksi kuunnella, mutta toisaalta minulla ei ole omaa kokemusta lapsettomuudesta, joten ehkä nämä ihmiset eivät koe olevansa vertaisia, eivätkä siksikään halua puhua asiasta. Eräs hyvä ystäväni kyllä puhuu aiheesta, mutta en tiedä hänenkään kohdalla haluaako hän siitä " jauhaa" vai antaa vain asian olla (tietysti asiaa voi suoraan kysyä, kun kysymys on hyvästä ystävästä...). Myös joskus kun tapaa uusia ihmisiä, niin jos puheeksi tulee lapset ja pariskunta on ollut esim. naimisissa jo 10 vuotta, niin heti tietysti tulee mieleen, että he eivät ehkä ole saaneet lapsia, vaikka olisivat halunneet (eivät tietty välttämättä). Onko niissä tilanteissa korrektia puhua asiasta? Valaiskaa tietämätöntä. Toisaalta yksilöeroja löytyy varmasti paljon tässäkin asiassa, mutta kommentit kiinnostavat minua.

En haluaisi olla ajattelematon tai tökerö tässä asiassa, mutta toisaalta en haluaisi esittää välinpitämätöntä, koska oikeasti koen itsekin tuskaa lapsettomien puolesta.

Kommentit (11)

Nemorosa: On ihan oikeasti kiva kuulla ja lukea, että maailmassa on ystäviä, jotka oman onnensa keskellä haluavat miettiä ystäviensä auttamista ja tukemista. Meistä lapsettomista jokainen kokee asiat kovin omalla tavallaan. Kokemusmaailmaa ei siis voi yleistää, kuten ei voi kenenkään muidenkaan ihmisten kohdalla.



Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa ystävälläsi juuri nyt on. Meistä kukaan toinen ei voi hänen suruaan tietää. Uskoisin, että ystäväsi toivoo sinun pysyvän hänen elämässään, myös tällaisella vaikealla hetkellä. Aikaa hän varmasti tarvitsee ja tilaa käsitellä suruaan. Se, mitä toivoisin omien ystävieni, niin lapsellisten kuin lapsettomienkin, tekevän suurimman surun hetkellä, on vain oleminen. Ei tarvitse yrittää pelastaa koko maailmaa, ainoastaan kertoa olevansa olemassa ja valmis auttamaan jos/kun apua tarvitaan.



Ei sinun eikä muidenkaan raskaana olevien tai äitien olemassaolo ainakaan minua loukkaa. Toki se tuo omat toteutumattomat haaveet mieleen ja hiljaisena hetkenä saattaa muutama kyynelkin tipahtaa. Mutta tämän asian kanssa on vaan opittava elämään. Kommentit siitä, että " kyllä tekin sen lapsen vielä saatte, uskokaa pois" on varmasti tarkoitettu lohdutukseksi ja uskoksi tulevaisuuteen, mutta valitettavasti ne eivät pidemmän päälle toimi. Kukaan kun ei pysty meille sitä raskautumista tai lasta 100% varmuudella lupaamaan. En minäkään pysty kenellekään lupaamaan lottovoittoa...



Nauti Nemorosa raskaudestasi ja lapsistasi! Ei sinun onnesi ole meiltä muilta pois.

Ja vastauksia löytyy varmaan yhtä monta kuin vastaajia! :)



Pari itselleni mieleen tullutta ajatusta:



Mielestäni lapsettoman kanssa voi asiasta puhua, jos hän itse ottaa asian puheeksi. Itse yleensä otan ystävien kanssa tuon asian puheeksi, kun kaipaan juttuseuraa ja valitettavasti minun ystäväni eivät sitä ole taineet tajuta, vaan eivät ole lähteneet keskustelemaan. Eivätkö he sitten tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, vai mikä lienee syynä, mutta vähän kurjalta tuo on tuntunut. Toisaalta enpä itsekään ole osannut heille suoraan sanoa, miten kipeä asia tämä minulle on.



Minulle parasta oikeastaan on kuitenkin, jos saan puhua ihmiselle jonka tunnen olevan pahoillaan vuokseni, vaikkei hän mitään sanoisikaan. Eipä niitä oikeita lohdutuksen sanoja oikeastaan ole olemassa, monta kertaa vain se että joku kuuntelee, helpottaa.



Toisaalta, jos olet kiinnostunut hoidoista ym. niin mielestäni niistä voi kysellä yleisesti. Itse en ole kenellekään (tätä palstaa lukuunottamatta) kertonut mitään tarkkoja ajankohtia enkä aio sitä esim. tulevasta inseminaatiosta kertoa, vaikkai hoitojen alkamisesta olenkin maininnut. Tämä siksi, että en halua paineita siitä, että minulta kysellään 2 viikon kuluttua miten kävi. Kerron sitten itse, kun siltä tuntuu.



Hyvää tarkoittavia neuvoja kannattaa ainakin välttää (esim. älä stressaa) ja itse olen kokenut kurjaksi, kun lapsellinen on sanonut, että kyllä tekin vielä sen lapsen saatte. Kukaan kun ei voi sitä varmaksi sanoa.



Silloin kun kyseessä on hyvä ystävä, niin kysyisin suoraan miten hän asian kokee. Minulta ei vielä kukaan ole tähän mennessä kysynyt tuota, eikä edes että miten minä jaksan, vaan aloitteen odotetaan tulevan minulta. Voisin sitten sanoa, haluanko asiaa puhua nyt vai myöhemmin.



Vierailta tai ei niin läheisiltä ihmisiltä en menisi kyselemään lasten hankkimisesta. Itse koen todella vaikeaksi tilanteet esim. töissä, kun kahvipöydässä udellaan, että " koskas te...." .



Ehkä summa summarum sanoisin, että vieraiden/puolituttujen kanssa en asiaa ottaisi puheeksi elleivät he itse alkaisi asiasta puhua avoimesti, mutta ystävältä kysyisin suoraan miten hän asian kokee ja haluaa asiassa edettävän.



Lapsettomuudesta kärsivää on erittäin helppo tahtomattaan loukata, useimmat meistä (ainakin allekirjoittanut) taitaa olla tosi herkkähipiäisiä aika ajoin. Mielestäni on kuitenkin parempi kysyä, kuin olla epävarma ja siten tahattomasti aiheuttaa pahaa mieltä, kun meillä muutenkin on usein paha mieli. Kiva, että haluat ottaa meidät huomioon! :)



Killa





Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

tätä samaa asiaa yritin kysellä itse aloittamassani ketjussa, kiitos vastauksista, jotka antavat ajattelemista ja toivottavasti osaan itsekin suhtautua omaan lapsettomuudestaan kärsivään ystävääni " oikeammin" , häntä kommenteillani loukkaamatta.

Killa edellä kirjoitteli siitä, kuinka omalla suhtautumisellaan on ehkä saanut aikaan sen, ettei häneltä enää asiasta kysytä. Tämä minuakin mietityttää oman ystäväni kohdalla, kun joskus kun olen aiheesta yrittänyt keskustella/antaa hänen ymmärtää, että kuuntelen, jos haluaa puhua, niin suhtautuminen on ollut todella tylyä. Ymmärrän sen kyllä hyvin, mutta siinä nousee itselläänkin se kynnys kysyä mitä kuuluu, eli tavallaan rupeaa jännittämään ja sitten ehkä vielä alkaa höpistä omia kuulumisiaan enemmänkin - ja pahentaa tilannetta puhumalla omista lapsistaan ikään kuin hiljaisuuden täyttääkseen. Mutta kuten varmaan kaikki ymmärtää, ne omat kuulumiset on niin usein niitä lapsijuttuja, kun on kaksi pientä lasta. En kuitenkaan ole niitä äitejä, joiden maailmaan ei muuta mahdu, joten toki puhun muustakin. Pointtini on, että ehkä sitä alkaa jännittämään toisen suhtautumista niin, ettei enää tiedä mitä oikein sanoisi " keventääkseen" tunnelmaa. Mutta yritän kyllä tehdä juuri kuten teistä monet ovat neuvoneet, eli olla yhteydessä ystävääni, laittaa viestejä ja antaa ymmärtää, että olen olemassa, jos ja kun hän haluaa kanssani jutella. Vielä vuosi-kaksi sitten hän puhui asiasta aika paljonkin, mutta on nyt vetäytynyt ikäänkuin kuoreensa eikä puhu tästä eikä muustakaan juuri kenenkään kanssa. Siksikin suhtautuminen on välillä vaikeaa, koska ennen tästä on voitu puhua, nyt ei.

Kiitos siis hyvistä kommenteistanne!

Vaikutat todella lämpimältä ihmiseltä, kun kysyt tällaista. Tuntuu ,että sinusta saa ihanan ystävän. =)



Olemme yrittäneet toista lasta kohta vuoden päivät ja takana on yksi keskenmeno. Esikoinen " tärppäsi" aikanaan ensimmäisestä kierrosta, joten omat odotukset tämän toisen kohdalla olivat samat. Mutta eihän se elämä mene niinkuin on suunnitellut. Emme ole olleet missään tutkimuksissa vielä, mutta jos tätä vielä jatkuu, niin luulen että menemme.



Tämä aihe on itselleni tosi vaikea, mutta puhun siitä avoimesti. Myös ehkä liiankin avoimesti, sillä joidenkin ystävien kohdalla tuntuu, etteivät he ymmärrä, miksi oikein murehdin. Heidän sanojensa mukaan kun meillähän on jo yksi lapsi.



Ja juuri nuo edellistenkin mainitsemat kommentit " älä stressaa" , " te olette vielä nuoria" tai " olihan teillä jo yksi tärppi, vaikka meni kesken" satuttavat todella kipeästi. Ja välillä mietin, miksi tuntuu että kaikille tuttaville ja tutun tuttaville tulee raskausuutisia vähän väliä, mutta meille ei.



Joka kerta, kun kuukautiset alkavat, mieli on mustaakin mustempi ja mietin, mitä olemme tehneet että meitä näin rankaistaan. Mies jaksaa onneksi olla kannustava ja valaa minuun aina uskoa. Ja kyllähän se omakin mieli aina paranee, kun pääsee kuukautisten ensimmäisen päivän yli. Onhan aina uusi kierto alussa, eikä koskaan tiedä, tärppäisikö tällä kertaa!



Minusta parasta, mitä ystävä voi lapsettomuudesta kärsivälle tehdä, on kuunnella. Jos ystäväsi alkaa puhua asiasta, kannattaa kuunnella ja olla kiinnostunut asiasta. Minusta tuntuu, että juuri tuo joidenkin kaverieni välinpitämätön suhtautumisen asiaan satuttaa juuri eniten. Asia ei meillä ainakaan ole missään nimessä tabu, vaan haluaisin voida puhua siitä avoimesti ja rehellisesti.



Hauskaa kevään jatkoa sinulle!



Nalle

Paljon on viisaita sanoja kirjoiteltu ja ajattelin kantaa korteni kekoon. Jokainen meistä kokee tämän asian hyvin eri tavalla, joten mitään yleistä neuvoa ei voi edes antaa.



Itse olen ollut melko vaitonainen tämän lapsettomuuden suhteen. Jotenkin koen sen niin henkilökohtaiseksi, etten halua siitä liiemmin keskustella. Parhaan ystäväni kanssa olen asiasta keskustellut paljon, koska hän on ollut samanlaisessa tilanteessa muutamia vuosia sitten. Heillä kävi loppujen lopuksi niin ihanasti, että haikara löysi sittenkin perille. Hänen kanssaan tunnen olevani tasavertainen keskustelija, koska molemmat tietävät mistä on kysymys. Ihmiset, jotka eivät ole lapsettomuutta kokeneet, eivät täysin voi ymmärtää kokemaani surua ja tuskaa. Tästä syystä kuulee aina silloin tällöin näitä tökeröitä kommentteja. Ei siis kannata missään tapauksessa alkaa neuvoa ketään, eiköhän tässä kaikkia kikkakolmosia ole jo kokeiltu.



Syy puhumattomuuteen on myös se, että osa ihmisistä ei varmastikaan tiedä miten asiaan pitää suhtautua. En halua, että minun/meidän läsnäollessa aletaan varoa kaikkia lapsiin liittyviä keskustelun aiheita. En myöskään halua sääliä tai surkuttelua. En halua olla aina se, kenellä menee heikoiten ja kenen elämä on surullisinta. En halua jäädä ulkopuoliseksi muiden ihmisten elämästä vaan sen takia, että meillä ei ole lapsia. Monesti lapsettomia aletaan jollain tavalla suojella ja ajatellaan, että lapsien näkeminen pahentaa tilannetta. Toki lasten kanssa oleminen ja puuhaileminen tuo tunteita pintaan, mutta sellaista se elämä vaan on. Välillä aika epäreilua. Tarkoitan tällä siis sitä, että ainakin itse haluan olla osa lapsellisten sukulaisten ja ystävien elämää. Mutta tietysti toivoisin välttyväni liialta hehkutukselta. Jos voisi olla ihan vaan normaalisti.



Jos/kun puhumisen aika tulee, toivoisin ystäviltäni ennen kaikkea halua kuunnella. En kaipaa utelemista, enhän minäkään kenenkään henk.kohtaisia asioita tivaa. Asiasta voi toki kysyä, jos ihan oikeasti haluaa tietää. Uteleminen ei vaan tunnu kivalta. Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät myös sen, että joskus on helpompaa olla puhumatta. Se ei ole tarkoitettu loukkaukseksi, jos ei halua kaikkia syvempiä tuntojaan jakaa.



Tästä kirjoituksesta tuli nyt vähän tällaista itsekeskeistä tilitystä. Yleisesti ottaen toivon, että antaisimme kaikkien kukkien kukkia ja olisimme toisillemme läsnä, kun sen aika tulee.

mutta mikäli alatte asiasta puhumaan, niin ainakaan itse en tykännyt kommenteista; kyllä se sieltä tulee, unohtakaa koko asia, älä stressaa...

meillä on kolme lasta, ja neljättä ollaan toivottu pitkään (-05 loppuvuodesta asti), tuloksetta.

Joillekkin olen kertonut asiasta ihan avoimesti.

Kovin erilaisia vastauksia olen saanut, ja jotkut tuntuvat aidosti olevan pahoillaan puolestamme. Jotkut suunnilleen viis veisaavat, ohittavat aiheen tuosta vaan.

Itseäni ärsyttää suunnattomasti niiden ihmisten utelut, jotka asiasta tietävät, tyyliin " no, joko?" ja " ai, eikö vieläkään?" .

Nuo kysymykset sattuvat ja pahasti, mua ainakin :(



Itse en uskalla keneltäkään kysyä, että " haluaisitteko te lapsia?" , tai " onko teillä vauvasuunnitelmia?" . Koen, että asia on niin henkilökohtainen, intiimi, en halua loukata ketään.

Kuuntelen kyllä, jos toinen asiasta haluaa puhua.



Vaikea asia...en kaipaa sääliäkään, mutta en tykkää että toinen olankohautuksella ohittaa aiheen.

Tai vähätellen tuumaa " kyllä se sieltä vielä tulee" tms.

Ärsyttäviä kommentteja ovat lisäksi " lakatkaa yrittämästä, kyllä se sitten onnistuu" :/ Tyhmempää kommenttia en ole eläissäni kuullut :/



Me olemme kaikki niin erilaisia, ja reagoimme ja ajattelemme niin erilailla.

Mutta mä sanoisin, että anna ystäväsi/tuttavasi itse aloittaa aiheesta puhuminen, ja kerro, että olet valmis kuuntelemaan jos hän haluaa asiasta avautua.

Mua välillä oikein harmittaa, että olen mennyt haaveestamme puhumaan, sillä mua satuttaa (etenkin juuri silloin kun kuukautiset ovat juuri alkaneet) utelut, että " no joko?" tms.

Eivät ihmiset varmasti " pahuuttaan" , mutta uteliaisuuttaan...

Mä en lähtisi uusilta tuttavuuksilta tai kavereilta kyselemään kyllä yhtään mitään lapsettomuudesta, vaan odottaisin että lapseton tekee aloitteen. Niinkuin yllä todettiin, niin monet kokevat hyvääkin tarkoittavat utelut ja kyselyt todella loukkaavina.



Jos sitten Sinulle tulee tunne, että joku ei niin läheinen ystävä haluaisi Sinulle uskoutua, niin voithan aina tuoda esiin, että Sinulle voi " purkautua" .



Läheisille ystävillesi, joiden kanssa on ollut aiemmin puhetta lapsettomuudesta, niin voit aina sanoa, että voit olla tarvittaessa keskusteluapuna lapsettomuudessakin.



Minä ainakin lapsettomana ihmisenä kaipaan myöskin ystäviltäni niitä hetkiä, jolloin ei tarvitse laskea päiviä, puhui hoidoista tms. vaan voi olla ihan tavallisesti.



Lapsettomuus on vaikea asia ja ainakin oma suhtautumiseni vaihtelee juuri hoitotilanteen suhteen. Kärsin toistuvista keskenmenoista ja juuri pieleen menneen hoidon/keskenmenon jälkeen en kyllä mielelläni edes näe lapsia saati sitten keskustele niistä. Tiedän, aikuisen ihmisen pitää osata kontrolloida tunteensa, mutta välillä vaan tuntuu todella pahalta. Siksi tuntuu siltä, että on välillä parempi pidättäytyä tilanteesta kuin pahoittaa oma tai toisten mieli.



Toisaalta taas kun keskenmenosta on taas kulunut hetken aikaa tai hoidoissa on positiivinen vaihe menossa, niin oikein mielelläni osallistun ystävieni lasten elämään.



Oikeastaan lapsettomuuteen voi suhtautua ihan samalla tavalla kuin vaikka mihin muuten kovin henkilökohtaiseen asiaan. Vaikka tietäisit varmasti, että vaikka työkaverisi mies on juuri tehnyt konkurssin, niin ei varmaan kaikista hienotunteisinta ole mennä kyselemään, että miten teidän raha-asiat, saatteko laskut maksettua ja ruokaa suuhun. Sama juttu myös vaikka sairauksista.

Nemorosa ja muut: Aivan upeaa, että on olemassa sellaisia ihmisiä jotka ymmärtävät että lapsettomuus on yleensä rankkaa ja vieläpä miettivät miten voisivat toimillaan olla ainakaan pahentamatta tilannetta. Lueskelen välillä tuota aihe vapaa-palstaa ja jos joku lapseton siellä erehtyy kertomaan, että on kateellinen tai katkera niille, jotka lapsen ovat saaneet, ovat kommentit yleensä luokkaa " et sitten ole lapsia ansainnutkaan, kun noin ajattelet" .



Kuten sanottu, tässä on pelissä monenlaisia ikäviä tunteita, joita en itselleni enkä muillekaan toivoisi. Mutta kun tunteitaan ei voi valita... Mietin tässä juuri kuinka hankalaksi sitä onkaan lapsettomuuden myötä muuttunut. Esim. erään läheisen ihmisen suhtautumisen lapsettomuuteeni olen kokenut tosi painostavana. Hänen hyvää tarkoittavat neuvonsa ovat saaneet aikaan sen, että en ole halunnut enää koko lapsettomuusasiasta keskustella. Tästä seurauksena loukkaannuin huomatessani, että hän ei enää kysy minulta kuulumisia asian suhteen. Surkeaa on, että tiedän oikein hyvin, että oma on syyni, mutta silti harmittaa ettei häntä tunnu enää kiinnostavan mitä minulle kuuluu. Harmittaa, vaikka tiedän ettei tuo ole totta, sillä kyllä häntä kiinnostaisi, jos vain saisimme puheyhteyden takaisin.



Olen muutenkin huomannut, että ilmeisesti osin omallakin käytökselläni olen saanut aikaan sen, että minulta ei enää usein kysytä kuulumisia. Toisaalta uskon, että ne jotka lapsettomuudesta tietävät, pelkäävät että loukkaannun jos asiasta kysellään. Itse toivoisin kuitenkin, että minulle tarjottaisiin tilaisuutta asiasta puhua silloin kun siltä tuntuu. jostain syystä on tosi vaikeaa kertoa omat kurjuutensa kun kaveri on ensin tilittänyt mitä kaikkea hienoa hänen lapsensa on juuri oppinut. Ja jos oma-aloitteisesti alan kuulumisiani kertoa, ne usein sivuutetaan vähin äänin.



Uskon ettei kenenkään kohdalla ole huono idea kysyä miten ystävä voi ja kertoa, että jos hän haluaa jutella olet valmis kuuntelemaan.

Älkää myöskään jättäkö lapsetonta yksin, vaan olkaa häneen yhteydessä jos suinkin jaksatte kaikesta hänen kiukuttelustaan huolimatta! Itseltäni ainakin usein helposti yhteydenotto jää (ainakin vaikeimmilla hetkillä). Uskoisin, että suoruudella pääsee pitkälle. Mielestäni voisi hyvin sanoa ettei tiedä miten suhtautua. Itse ainakin pitäisin sitä arvossa. Vertaistueksi ei ystävästä, joka ei lapsettomuutta ole kokenut ole, mutta sitä en minä kaipaakaan sillä täältä palstalta ja lapsettomilta ystäviltä olen sitä saanut.



Ja taas tuli pitkä pätkä omanapaista tilitystä, mutta lukekoon ken jaksaa! Tämä kirjoittaminenkin on sellaista terapiaa, että kun saa tänne purkautua, ei tarvitse ystäville kiukutella! ;)



Killa





Tunnut kirkoituksen perusteella todella empaattiselta ja huomaavaiselta ystavalta!



Asiaan ei ole yksiselittaista vastausta koska meita on niin monia (itseani ei esim. haittaa jos minulle sanotaan " kylla tekin viela sen lapsen saatte" (kuten edellisia kommentoijia), se tuo ainakin hetkellista helpotusta ja on ihanaa kuulla rohkaisevia sanoja ystavalta tai puolitutulta.



Lisaksi, me olemme taistelleen asian kanssa jo yli 5 vuotta (eika yhtaan positiivista testia...), joten pakostakin asiaan suhtautuminen on ajan myota muuttunut (ensimmaiset 1-2 vuotta olivat pahimpia, joten silloin valitsin hyvin huolella ne, joille asiasta puhuin, nyttemmin on helppo puhua vaikka taysin oudoillekin ihmisille!) Huomaan, etta niiden ystavien kanssa joille asiasta mainitsin jo aika alussa on helppo puhua, mutta niiden kanssa, jotka eivat hoitohistoriaamme tieda ei tule oikein edelleenkaan puhuttua.



Sen voin omasta kokemuksesta sanoa, etta minusta on kiva kun ystava kysyy suoraan. Itse on aika vaikea ruveta asiasta toiselle " ruikuttamaan" , mutta jos toinen tekee aloitteen siihen on sitten helppo vastata. Ja voi kuitenkin itse paattaa kuinka paljon juuri silla hetkella jaksaa ja haluaa kertoa. Eli huom, jos kysyt ja toinen ei selvasti halua kertoa, ole huomaavainen ja sano vaikka, etta

" ymmarran tuskasi, ei ole pakko puhua siita, mutta tiedathan etta olen tassa sitten kun/jos sina tarvitset minua" .



Mielestani todellista ystavyytta on se, etta jakaa toisen ilon ja surut, joten tuntuu hassulta jattaa tallainen iso asia taysin ystavyyssuhteen ulkopuolelle. Mutta nain on kaynyt omallakin kohdalla, joten tama on todella vaikea asia. Mieli kieroutuu ihan oudolla tavalla (hormonit?) Ehka on niin noloa paljastaa tallainen vajavuutensa, kun kuitenkin muuten elamassa kaikki on mennyt suurin piirtein suunnitelmien mukaan. Ja lisaantymisenhan pitais olla yksi " perusoikeiksista" . Kun kukaan ei tieda syyta, ei voi edes selittaa laaketieteen termein missa vika on. Mutta jokaisella on ristista ja vaikeutensa? Ja muiden onnistumistarinoita on kiva kuulla, ne antavat toivoa.

Itsekin ajauduin juuri tänne lapsettomuuspalstalle toiveena, että voisin paremmin ymmärtää ystäviämme, jotka ovat jo vuosia kärsineet lapsettomuudesta. Meille taas on juuri tulossa kolmas lapsi ja kaikkein kamalinta on, että tämä ystäväni oli pitkän yrityksen jälkeen onnistunut tulemaan raskaaksi lähes samalla lasketulla ajalla, mutta sai keskenmenon! Olen ihan hirveän pahoillani heidän puolestaan, jopa niin, että olisin rehellisesti sanoen mieluummin ottanut keskenmenon itse ja antanut heille sen lapsen, jos joku olisi asiaa minulta kysynyt.



Nyt huolettaa miten voisin olla ystävillemme tukena tässä tilanteessa vai voinko mitenkään? Onko minun parempi vain häipyä takavasemmalle kasvavan mahani kanssa ja antaa heidän tehdä surutyönsä itse?



Mietityttää myös se, että useampikin tässä keskustelussa on sanonut kommenttien " kyllä teille vielä lapsi tulee" tms. satuttavan. Itsekin on tullut tuollaisia suustaan päästettyä ja nyt aloin huolestua miten olen mahdollisesti onnistunut ihmisiä loukkaavan tietämättäni. Tuntuu, etä lapsettomat ovat usein niin herkkiä, että kokevat loukkaukseksi asiat, mitkä on tarkoitettu harmittomina kommentteina, jopa lohdutuksena. Eli miten ihmeessä suoriutua kahden lapsen raskaanaolevana äitinä lapsettomien seurassa loukkaamatta? Vai onko pelkkä olemassaolonikin isku vasten kasvoja?

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat