Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Itsellä oli kyllä ruusunpunaiset lasit silmillä kun ensimmäisestä lapsesta haaveilin. Ajattelin, että olisi ihanaa kun minulla ja miehelläni olisi yhteinen lapsi. sitä sitten yhdessä hoidetaan ja on auvoisaa.



Toki oman lapsen syntymä oli hieno kokemus ja rakastan lastani yli kaiken, mutta on myös paljon asioita, joista ei voi tietää ennen kun oman lapsen saa: parisuhteen muutokset, se, kuinka raskasta esim imetys voi olla (vauva söi ekat pari kk 1-2 tunnin välein), yöheräily ja ainainen väsymys, hetkittäinen kyllästyminen koko touhuun. Ja se, kuinka kiinni siinä lapsessa äiti on (isä ei niinkään).



Ihaniakin yllätyksiä toki, kuten rakkauden määrä.



Mites muilla?

Sivut

Kommentit (44)

- Kummankin lapsen kohdalla olen yllättynyt siitä kuinka sitovaa imetys on. Kumpikaan lapsista ei ole syönyt pulloa ja olen ollut ilman lapsia jossakin yli 3 tuntia ekan kerran lapsien ollessa 9-10kk.



- Sekin yllätti, että lasten hoidossa haluaa auttaa vain ja ainoastaan minun vanhemmat ja he asuvat 300km päässä. Kukaan muu sukulainen tai tuttava ei halua auttaa yhtään.



- Se yllätti, kuinka erilainen rooli todellisuudessa äidillä ja isällä lasten hoidossa on. Etenkin, kun vauvat ovat olleet täysin tissivauvoja.



- Positiivisesti yllätti synnytysten helppous.


Ei ollut ruusunpunaisia kuvitelmia esikoisen vauva-ajasta. Tiesin jo etukäteen jatkavani opiskeluja vauvan ollessa pieni. Se myös onnistui hyvän hoitopaikan, isän ja sukulaisten avustuksella. Jälkeenpäin ajateltuna kyllä ihmetyttää miten olen siitäkin ajasta hengissä selvinnyt... :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yllätti nimittäin siinä mielessä, että kahden vauvan hoito ei ollutkaan " yhtä helvettiä" , mitä minulle ennen vauvojen syntymää kovasti mainostettiin.

Itse en vaan usko että niin voi olla. Minä yllätyin toki myös positiivisesti, mutta myös negatiivisia yllätyksiä oli. Esim raskauden ja imetyksen tuomat muutokset omaan kehoon ja seksielämään, parisuhteen muutos (mies jää ikäänkuin taka-alalle joksikin aikaa ja tämä voi olla kriisin paikka) oman ajan puute.



En voi uskoa että jollekin kaikki on ollut helppoa ja positiivista.

kaikki olivat kuvailleet miten hirveää sen on, väsymys ja kun ei pääse mihinkään ja ainakin kaksi vuotta on ihan kaameeta.....



Ainoa mikä yllätti oli imetyksen vaikeus, lapsi söi puolentoista tunnin välein ja maitoa tuli tosi kehnosti. Mutta koin perusteellisen järkytyksen kun lapsi alkoi 10 viikon ikäisenä nukkumaan yönsä. Söi hyvin ja nukkui hyvin, iloinen vauva, meillä oli kivaa. Kuopuskin oli helppo lapsi, imetys onnistui, lapsi söi 4 tunnin välein, mutta muuten oli rankempaa kun esikoisella oli uhmaikä. Mutta meni silti aika helposti, välillä hammasta purren ja kymmeneen laskien.... eikä me kotia jämähdetty. Mies meni pyörällä töihin ja jätti meille auton.

Vauva-ajan rankka imetys-valvomis-symbioosi -rumba yllätti. Toisen lapsen kohdalla toivoin vain selviäväni pikku vauva ajasta. Ajoittain olin romahtamisen partaalla. Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa on hirveitä.

Viihtyi sylissä kuin sylissä ja seikkaili vaivatta mukanamme milloin missäkin riennossa ja reissussa. Perheemme ensimmäinen vauvavuosi oli siis yhtä hymyä ja onnellista lillumista. Koskaan ei ole parisuhdekaan voinut niin hyvin, kuin silloin.



Saapa nähdä miten käy nyt toisen lapsen kohdalla, liekö yllätys toisin päin, nyt kun ' normi' on edellisen ihannevauvan mukainen...

Arki yllätti todella: väsymys, synnytyksen jälkeinen masennuskausi, hoitovastuu äidillä... No, nyt yksinhuoltajana vastaan lapsen arjesta 95

% yksin (isä mukana kuvioissa etänä). Mutta tämä tyyli sopii meille.

Ja yllätyin siittä kuinka helppoa vauvan hoito onkaan! Ei se käärö huutanutkaan 24/7 ja miten sitä rakastikaan! Edelleenkin, kahden taaperon äitinä olen yllättynyt lapsieni helppohoitoisuudesta ja tästä tunteesta, on ihana olla äiti!



En tosiaankaan kuvitellut olevani pullantuoksuinen äiti :)

Olin ystäväpiirini ensimmäinen joka sai lapsen (26-vuotiaana, täytin 27 lapsen ollessa 1 kk). Lähisuvun vauvat olivat jo kasvaneet 4-5-vuotiaiksi. Ei varsinaista vertailukohtaa, ei oikeaa tukiryhmää (toki oma äiti ja sisko ym. mutta you know).



Raskaus: helppo

Synnytys: helppo



Mutta siitä alkoikin... en saanut nukuttua synnärillä, en kotona. Olin kierroksilla ja uuvuin. Itkin illat siitä asti kun vauva 2 vko siihen kun oli 2 kk. Sitten tuli kevät! Imetys alkoi sujua kunnolla ja kivutta ja vauva ei enää tuntunut ihan " ufolta" . Pääsi kunnolla ulos ja tapasin lähiseudun äitejä jne. Eli ensi kuukaudet todellakin yllätti rankkuudellaan, vaikka VAUVA olikin HELPPO.

Minä vain jotenkin murruin.

Parisuhde siirtyi ihan eri luokkaan. Entinen hyvä suhde, muuttui täydelliseksi.



Elämä vauvan kanssa on jotain aivan ihanaa, vaikka eihän tuo enää vauva olekkaan. En keksi asiassa mitään negatiivistä. Kaikki on vaan positiivistä ja ihanaa

lähipiiristä tuli käsitys että vauvavuosi on aivan hirveä, olikin sitten helppo. Saatiin hyvin nukkuva tyytyväinen vauva.



Toisella kerralla oli ruusunpunaiset kuvitelmat ;) Saatiinkiin sitten semmoinen vauva joka syö n. 1-2 tunnin välein, vielä 1-vuotiaanankin nukkuu enintään 3 tuntia kerrallaan. Tempperamenttikin tällä nuoremmalla on kovin kiivaansorttinen =o



Kolmannesta haaveilen (ruusunpunaisin kuvitelmin) kunhan ensin saataisiin yöt rauhoittumaan...

Mutta vauva-arki... ei mulla mitään erityisiä fantasioita siitä ollut mutta yllätti miten jumalattoman yksin sitä oli ja miten väsynyt ihminen voi olla kun nukkuu huonosti vuoden.

Mutta sillä tavalla virheelliset kyllä, että luulin, että rankinta, mitä vauvan kanssa voi olla, on se tässäkin ketjussa usein mainittu koliikki. Niinpä mekin yllättävän kevein mielin kanniskeltiin parikuista vauvaamme yökaudet ja laskettiin, että kohta se parku loppuu. No, ei loppunut kolmen kuukauden iässä. Eikä neljän, eikä kuuden. Yksivuotiaana vauva olis sitten jo vähän tyyväisempi ja nukkui hyvin, enää pari herätystä yössä.



Ei me kyllä todellakaan tuohon osattu varautua. Mutta en usko, että kovin moni muukaan. Joten kyllä täytyy sanoa, että oli se arki paljon rankempaa kuin osasin ajatella, mutta ei ne kuvitelmat myöskään mitään ruusunpunaisia olleet. Meitä taidettiin vain koetella vähän kovemmalla kädellä.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat