Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Miksi edes olen kuvitellut pärjääväni äitinä? Milloin se edes oli? Aika kun haaveilin miten kovasti rakastan lastani, haluan olla lapseni kanssa kotona ja jopa pidän siitä..Siis kotona olosta, lapsesta, perhe-elämstä.



Elämä tuli ja yllätti: inhoan olla kotona, haluan asua yksin, ilman miestä ja lasta! Matkustella, bailata ja kaikkea sitä, mitä en ennen koskaan ole halunnut!

Ennen lasta haaveilin aina tasaisesta perhe-elämästä, halusin lapsen nuorena ja sitä rataa. Nyt kun on tuo lapsi, asunto ja mies, EN halua olla täällä. En halua olla äiti. Jatkuvaa paskavaipan vaihtoa, sairastelua yö heräämisiä, ei en halua! Ennen halusin kaikkea tätä, nyt kun sain en todellakaan tahdo!

Vaihtoehtoja kun ei taida olla. koskaan en omaa lastani voisi hylätä! Rakastan miestäni enkä häntäkään ikinä haluaisi satuttaa! Miksi en voi olla onnellinen siitä mitä minulla jo on??

Kun edes ajattelen, että kotiin on kaupasta tultava, ahdistaa kun tiedän, että lapsi konttaa hihkuen ovelle ja minun pitää hymyillä nätisti ja olla muka rakastava äiti! Mutta kun en ole!

Haluan elämän, tai enää en tiedä edes mitä haluan! Miten mieli voi muuttua näin? Tästähän olen aina haaveillut...

Sivut

Kommentit (41)

Järkevä aikuinen osaa arvostaa jokaista hetkeä lapsensa kanssa. Tuli ihan tippa linssiin kun mietin tilannetta jossa pikkuinen konttaa hihkuen äitiään vastaan ja " bailufriikki" äiti ei tunne mitään. Uskomatonta itsekkyyttä.

Ja menin nuppitohtorille tulos: synytyksenjälekinen masennus joka oli tullut viiveellä. Hoito kesti n. 1½ vuotta lääkeettömänä. Oli Latautumassakin 1viikon sairaalassa..



Niin tuttu tunne niin tutuut tunne.. Ap voit saada tuohon apua paialliselta mielenterveys toimsitole. psykiatrisesta tai jopa tk:sta.. Ja tuo olo paranee kyllä, kun teet sen eteen töitä. Itse tein parantumisen jäkeen vielä 2 lastakin.



-Tsemppiä elämään suosittelen myös juttelemista miehen kanssa tuntemuksistasi. me einaan mentiin siitä aprisuhdeterapiaankin ja sekin auttoi miestä ymärtämään mun tutntemuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

mutta en ikinä voisi elää sen asian kanssa, että olen lapseni hylännyt! Tosin näinkään ei voi jatkua... Mistä tälläinen tulee? eikö ihminen voisi olla tyytyväinen siihen mitä jo on?

ap

Loppu päivä sujuikin hitusen mukavammissa fiiliksissä. Silti haluaisin olla jossain muualla, en kuitenkaan meinaa olla. Äsken istuin varmaan tunnin lapseni sängyn vieressä ja katselin hänen untaan. Voi kuinka suloinen hän onkaan! Se tästä kaikesta niin kamalaa tekeekin! Ikinä en halua lapselle (tai miehelle) mitään pahaa. Syytön tuo lapsi näihin omiin ongelmiini on ja toisaalta hän on syyllinen, tosin omasta tyhmyydestäni. (tajusikohan kukaan)

Mieskin nukkuu tuossa sängyllä, itkettää niin ja ahdistaa edelleen. Tuntuu, että ne molemmat ansaitsisi paljon enemmän kuin mitä nyt olen. Eiköhän se parempikin aika joskus koita, toivon niin...

Pääsen menemään melkein millon haluan, mies on enemmän kuin mielellään lapsen kanssa. Tuntuu, että mitä enemmän pääsen menemään sitä vähemmän haluan kotona olla :(

Hävettää edes tuntea näin, mies on mitä ihanin, tekee kaikkensa jotta olisin tyytyväinen. Olen itsekäs paska, mutta tunteille en voi mitään vaikka kuinka yritän.

Ap

sinun kannattaisi porautua tunteidesi pohjaan asti ja miettiä, mitä oikeasti tahdot ja tarvitset. Mitä tarpeita matkustaminen tyydyttää, miten muulla tavoin voisit niitä samoja tarpeita tyydyttää. Jos mahdollista, etsi itsellesi osaava psykologi, joka voi opastaa sinua matkalla omaan sisimpääsi, aitojen tarpeidesi lähteille. Älä vähättele tunteitasi, äläkä ainakaan vastusta niitä. Hyväksy itsesi tällaisena kuin olet. Äitiys ja perhe-elämä ovat nostaneet sinussa sellaisia asioita pintaan, joihn en osannut varautua. Mutta tähänkin prosessiin on syynsä. Ahdituksesi palvee jotain, mitä et nyt vielä pysty näkeemän.

Sieltä löytyy mm. vertaistukea antava puhelinnumero ja keskustelupalsta (linkkien kautta pääsee palstalle). Juttele ajatuksistasi myös neuvolassa ja koita sitä kautta saada ammattiapua. Tsemppiä! Ja älä välitä näistä av:n sädekehänkiillottajamammoista, joita aina ilmaantuu joka ketjuun...

Ja taitaa suurimmalle osalle ensimmäistä kertaa äideiksi tuleville olla ihan yleistä. Se kun yhtäkkiä joku on sinusta täysin riippuvainen 24/7, kaikki huomio on vain siinä lapsessa, kodinhoidossa, pyykinpesussa, kaupassa käynneissä ja ruuanlaitossa. Väsyttää kun ei olekkaan saanut nukkua moneen kuukauteen lapsen sairasteluilta, yösyötöiltä, hampaiden aiheuttamien heräämisten takia. Ja aina siellä neljän seinän sisällä, lapsi kenties ainoa juttukaveri kunnes mies tulee väsyneenä kotiin ja jota tuskin " jaksattaa" kuunnella eukon valituksia väsymyksestä jne..



Kuullostaako tutulta? Pieni irtiotto tekisi enemmän kuin ihmeitä, käydä kampaajalla, kasvohoidossa, ravintolassa syömässä tai muuta vastaavaa. Joskus vain se kahvilla käynti ystävän kanssa antaa virtaa hetkeksi etenpäin. Saattaahan olla että pientä kevätmasennustakin taustalta löytyy, joten ota asia puheeksi neuvolassa. Tai soita mielenterveystoimistoon ja kerro mieltä painavista asioista. Eikä se itkeminen ole merkki heikkoudesta tai huonommuudesta, päin vastoin:)



Toivottavasti huomaat tästä kirjoituksesta ettet todellakaan ole yksin, ja kaikesta voi selvitä jos itse ottaa sen ensimmäisen askeleen. Iso voimahali ja aurinkoa kevääseesi:))



Puhu asiasta neuvolassa, ja yritä päästä vaikka neuvolapsykologin juttusille. Parinkin käyntiä voi aukaa selkiyttämään noita ajatuksiasi.



T: äiti joka aluksi meni omiin harrastuksiinsa vaikka pää kainalossa ja alkoi itkeä, kun piti palata kotiin (ja joka nyt lapsen ollessa 1 v 2 kk osaa jo ihan eri lailla nauttia lapsestaan, äitiydestään ja perhe-elämästään)

Harrastatko jotain? Hanki itsellesi muutama tunti " vapaata" joinakin iltoina viikossa (anna sama myös miehellesi). Tehkää miehesi kanssa joku " parisuhdejuttu" . Laittakaa lapsi yökylään ja nukkukaa hyvin. Vuoratkaa leffa ja vain nauttikaa toistenne läheisyydestä.



Mä en ole myöskään koskaan ollut niin yksin ja lopussa kuin olin ykkösen kanssa. Nyt ykkönen on kohta kaks ja kakkonen ihan pikkunen. Nyt tää jo sujuu ihan rutiinilla. Mä olen nyt pitänyt huolta, että saan muutaman vapaahetken viikossa. Joskus vaan lukittaudun vessaan lukemaan (meillä tosi pieni asunto). Meillä ainakin ukko ymmärtää.

Vierailija:

Lainaus:


ja en tosissaan halua seurata kasvamista ja ajatella että kyllä se muutamassa vuodessa helpottaa. Varmaankin elämä muuttuu taitaiskusta ja olen taas onnellinen juupajuu...

Lapsen eka vuosi on vaikein ja konttauksesta päätellen se on kohta ohi. Pari vuotta on NIIN pieni aika elämässäsi mutta lapsen kehityksessä kaikkein tärkeintä. Ajattele itsesi vauvasi asemaan, hän rakastaa sinua pyyteettömästi ja olet hänelle maailman tärkein ihminen, jota ilman hän ei tulisi toimeen. Ja sä ajattelet, että haluat vaan bailata?



Soita oikeesti nyt heti johonkin psykologille!

Tunteitaan ei oikeestikaan voi ohjata, ainakaan äärettömyyksiin.

Munkin haaveena oli olla ihana ja pullantuoksuinen kotiäiti, joka ei ikinä huuda lapselleen, on aina iloinen ja työntelee ihania vauvanvaunuja ympäri kyliä hymy huulilla ja käy kahvilla kavereiden kanssa.



Ja pyh.



Lapsi huusi ekan vuoden kokoajan, sairastin masennuksen samaan syssyyn. Toivoin usein, ettei koko lasta olisi ikinä syntynytkään. Halusin vaan entisen elämäni takaisin, että saisin kulkea vailla vastuuta missä ikinä huvittaa.



VAIKKA sitä haluaisi olla maailman parhain äiti, niin ei siihen välttämättä pysty. Se sitoutuminen lapseen ja perheeseen on niin intensiivistä.



Tsemppejä ap:lle. Itselläni auttoi se, että yrittämällä yritin olla kiinnostunut lapseni tekemisistä, rakensin tuntitolkulla Duploilla jne. Kyllä se into siitä syttyi, varsinkin kun ei paljon muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Jos olet omasta mielestäsi ruma ja läski niin tee asialle jotakin. Liityvaikka keventäjiin. Oma olo paranee ihan hirveästi kun rupeaa elämään terveellisesti - ota se omaksi jutuksesi. Minulla on kokemusta. Mene töihin tai ala opiskella. Ota joku säännöllinen oma juttu.



Ap: ota yhteyttä ammattiauttajaan. Lapsesi kärsii, jos tunnet noin. En voi mitään, että minullekin tulee kauhea olo kun ajattelen, että pieni viaton lapsi konttaa iloisena sinua vastaan, etkä tunne mitään myönteistä. Tilanne on tosi huono.



Minä en usko ikäjuttuihin, kaikenlaisia äitejä on kaiken ikäisissä. Itse sain esikoisen täytettyäni 21, nyt olen 28 ja meillä on kolme lasta.

Vaikka miten kurja vaihe olisi sinulla äitinä tai lapsella menossa, niin: se menee ohi. Se menee ohi!! Ihan varmasti! Toki tilalle tulee jotain muuta ihanaa tai jotain muuta kamalaa, mutta paikallaan ei elämäsi pysy piiiitkään aikaan nyt kun olet lapsen tehnyt =)



Tunteet ja ajatukset ovat sallittuja ja toivottujakin. Luulen, että sua vähän jo helpottaa kun saat täällä tuuletella tuntojasi.



Hommahan menee niin että koskaan ei tule täydellistä elämäntilannetta jossa olisit tyytyväinen täysin. Juju on siinä, että on haastettava itsensä nauttimaan pienistä iloista. Oman kokemukseni mukaan (n. 5 vuotta kotiäitinä, nyt taas palannut " normaalielämään" ) nimenomaan kun oppii tuon, niin ne onnen hetket ovat paljon suurempia. Kun opit nauttimaan pienestä rauhallisesta hetkestä päivällä lehden ja kahvikupposen seurassa, tai rauhallisen aamun raukeasta tunnelmasta... siinä ovat onnesi avaimet.



Omasta ajasta ja menemisistä en osaa sinun kohdaltasi sanoa, jokaisella ne tarpeet ovat vähän erilaisia. Totta kyllä on se, että ihan täysin neljän seinän sisälle ei ole hyvä jäädä, mutta sinähän et ole jäänytkään.



Lapsen tulo on isoin kriisi parisuhteelle. Silloin tarvitaan vihkipapin mainitsemaa tahtoa. Sinun täytyy tahtoa kovasti jotta jaksaisit tämän hankalan ajan ohi, ja yrittää nimenomaan panostaa sinun ja miehesi kahdenkeskiseen aikaan (ei tarvita ihmeempiä kuin illat lapsen nukahdettua, satunnaiset pienet irtiotot elokuviin, juhlimaan, ulos syömään...) Samoin lapsesi suhteen: sinun täytyy tahtoa nauttia hänestä, sinun täytyy hetkeksi työntää negatiiviset ajatukset syrjään ja olla täysillä tässä hetkessä lapsen kanssa. Ja teidän täytyy tehdä asioita yhdessä kolmestaan, perheenä, nauttia toisistanne ja arjesta.

Vierailija:

Lainaus:


Järkevä aikuinen osaa arvostaa jokaista hetkeä lapsensa kanssa. Tuli ihan tippa linssiin kun mietin tilannetta jossa pikkuinen konttaa hihkuen äitiään vastaan ja " bailufriikki" äiti ei tunne mitään. Uskomatonta itsekkyyttä.




Tosin tuollaiset ajatukset vaivasivat lapsen kolme ensimmäistä vuotta. Kaikkeen tottuu, äitiyteenkin. Tuossa vaiheessa ne lapsettomat ajat ovat vielä niin tuoreessa muistissa, että niitä osaa kaivata. Nyt (7 vuoden jälkeen) on jo ihan jees olla äiti. Ja kun lapsi/lapset kasvaa, ne alkavat kiinnostaa ihan eri tavalla kuin pienet vauvat.



Tiedän, että nyt sinusta tuntuu kamalalta, mutta ei kannata tehdä mitään radikaaleja ratkaisuja. Sinnittele muutama vuosi. :) (Tosi lohdullista, mutta näin se itsellä meni.)

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat