Seuraa 

Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta?

Olemme olleet alle 2v naimisissa ja nyt meille on tulossa syksyllä vauva. Nyt viime aikoina mies on kuitenkin ilmaissut,ettei enää rakasta minua niin kuin pitäisi aviomiehenä. Tämä on tullut minulle täysin yllätyksenä. itse kun suhtauden avioliittoon erittäin vakavasti ja rakastan miestäni edelleen erittäin paljon. Tämä vauvakin oli yhdessä haluttu. Olemme olleet yhdessä jo 10v, vaikka olemme molemmat alle 30v.

Olen hyvin peloissani ja hämmentynyt tilanteesta. Miten mies voi tehdä näin, kun olen raskaana? En halua luopua hänestä. Mies sanoo, ettei jätä minua raskausaikana, mutta jatkosta ei tiedä.

Mitä minun pitäisi tehdä, kuinka valloittaa miehen sydän takaisin? Onko teillä apua tähän tuskaiseen tilanteeseen? Miten saada parisuhde toimimaan. Avioliittoneuvoja mies ei ole halukas lähtemään..

Kommentit (19)

Rakastaen:

Lainaus:


Onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta?

Olemme olleet alle 2v naimisissa ja nyt meille on tulossa syksyllä vauva. Nyt viime aikoina mies on kuitenkin ilmaissut,ettei enää rakasta minua niin kuin pitäisi aviomiehenä. Tämä on tullut minulle täysin yllätyksenä. itse kun suhtauden avioliittoon erittäin vakavasti ja rakastan miestäni edelleen erittäin paljon. Tämä vauvakin oli yhdessä haluttu. Olemme olleet yhdessä jo 10v, vaikka olemme molemmat alle 30v.

Olen hyvin peloissani ja hämmentynyt tilanteesta. Miten mies voi tehdä näin, kun olen raskaana? En halua luopua hänestä. Mies sanoo, ettei jätä minua raskausaikana, mutta jatkosta ei tiedä.

Mitä minun pitäisi tehdä, kuinka valloittaa miehen sydän takaisin? Onko teillä apua tähän tuskaiseen tilanteeseen? Miten saada parisuhde toimimaan. Avioliittoneuvoja mies ei ole halukas lähtemään..






En osaa neuvoa koska omia kokemuksia tuollaisesta ei ole.

Ihmetyttää, että miten mies voi juuri nyt tuollaisia puhua kun olette perustamassa perhettä. Kyseessä on oltava miehen puolelta joko uskottomuutta, tai sitten muu kriisi. Ei hän ole lähtemässä ellei olisi jokin syy siihen: Tuon syyn sinä olet oikeutettu tietämään! Joten voit kysyä suoraan se on mun mielipide.

Mä en antaisi tuollaisen asian " vain olla" onhan kyseessä tulevan lapsen PERHE. Eli jos asiat ei suju ota itse kissa pöydälle ja ala keskustelemaan asiasta, jos mies ei halua voisit antaa häipyä. Minusta vaikuttaisi siltä että miestä ahdistaa jokin?



sinusta täytyy tuntua! Meilläkään mies ei ole tähän mennessä myöntänyt, että olisi toista naista hänellä, mutta kai kaikki vaan on mahdollista...

Olen nyt muutaman kuukauden aikana kypsynyt jopa jonkin verran eroajatukseen, koska mies on muuttunut todella etäiseksi ja töykeäksi. Mielestäni hän on masentunut ja työstressiä, mutta ei hän sitä myönnä. Alan uskoa, että voin pärjätä yksinkin lasten kanssa. Ja ehkä saisin vanhemmiltanikin enemmän apua.

Kannattaa silti varmaan yrittää pitkittää eroa ja muuttoa, jos mies kuienkin tulisi toisiin ajatuksiin. Paitsi tietenkin, jos haluat hänestä eron. Ei meilläkään ole vielä mies eroa hakenut, vaikka on jo monta kuukautta kulunut!

Käy vaikka eroperhe.net-sivustoilla tutustumassa. Itse sain sieltä jotain lohtua. Pärjäile!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

asioiden " lyöminen lukkoon" on teidän molempien kannalta parempi. Ja luonnollisesti, ennenkuin mies on ovesta ulkona, teidän kannattaa käydä lastenvalvojalla tekemässä elatus- ja tapaamissopimus.



Se on helpompaa tässä vaiheessa kuin sitten, kun jalka on jo ovesta ulkona, luulen ma.



Myös asumiset kannattaa miettiä. Miehen pitää hommata paikka, missä lapsia tapaa. Käytännön asioita on kurja miettiä, kun sydän on revitty riekaleiksi, mutta elatus & tapaamis & asumiset ovat ne, joista sitten saatetaan joissakin suhteissa vääntää peistä vuosia. Kun ne ovat kunnossa, niin voi hoitaa sydänsurujaankin vähän paremmin.

Kyl se vaatii sen toisen siihen mukaan ja jos ei ole halua niin ei siitä mitään silloin tule. Itse olin samassa tilanteessa raskausaikana ja lopulta tilanne meni siihen että se toinen nainenkin tuli kuvioihin. Synnytyksen jälkeen mies rupes kyllä ajattelemaan toisin, mutta ei se loppu viimein muuttanut mitään. Paljon hänkin puhui siitä vanhemmuuden vastuusta joka raskausaikana rupes " ahdistamaan" ja tuntumaan liian suurelta.

No kuitekin yhteisestä päätöksestä yritettiin vielä yhdessä, mutta ei tilanne enää muuttunu. Meidän väliin jäi kummituksia siitä huonosta ajasta ja eroon päätyi tie. Ei auttanut mun rakkaus. Pitkälti kadun nyt jälkeen päin siihen yksipuoliseen yritykseen käyttämääni voimaa. Sillä latauksella olisin voinut tehdä jotain muutakin. En sitä sano, nyt voin hyvin mielein todeta etten enempää olisi voinut, mutta ei se lopputulosta muuttanut. Ehkä parempi on että pistät miehes punnitsemaan vaihtoehtoja ja päästät menemään. Jos tajuaa sun ja tulevan lapsenne arvon tulee nopeasti takaisin täydellä sydämellä.



Voimia sulle!!

On hyvä kun kuulee ulkopuolistenkin " järjen ääntä" . täällä neljän seinän sisällä jää helposti ajatukset pyörimään yhtä ja samaa rataa.

Mies on jo välillä ottanut puheeksi eron tyylin: - jos eroamme, blaa blaa....ja on jo kauhistellut elareitten määrää yms. Olen kieltänyt häntä puhumasta aiheesta, koska se on mielestäni kuulostanut siltä että hän suunnittelee eroa jo ihan oikeasti. Nyt ymmärrän että voisi olla viisasta jo tehdä samaa.

En vain millään voi ymmärtää sitä että mies jonka aloitteesta tämä vauva on laitettu alulle, vielä km ollut ensin, voi muuttaa mielensä puolessa vuodessa. Sinänsä hyvä mies, rakastaa lapsiaan, mutta voi kun tämän kerran laittaisi lapset etusijalle ja edes yrittäisi...

Kyllä te olette viisaita. Hävettää, kuinka naiivi ja sinisilmäinen itse olen ollut.

Tulihan sieltä sitten esiin se toinen nainen. Ja enpä sitten ollut uskoa sitäkään, en ole tajunnut mitään!

Mies sanoi, että muutaman kuukauden ajan on yhteyttä tähän naiseen pitänyt ja he ovat aina silloin tällöin tavanneet. Ja nyt miehellä on tätä naista kohtaan voimakkaita tunteita ja nämä tunteet saavat kaikki meidän kokemat asiat ja tämän avioliiton tuntumaan tyhjänpäiväiseltä. Ja tällä naisella on vielä omakin perhe, aviolitto ja kaksi parivuotiasta lasta. Ja tämä nainen tietää mitä meidän perheeseen on tulossa. Miten tämä voi olla mahdollista!

En voi ymmärtää, olen aivan hajalla ja hukkumaisillani. Sisälläni kasvaa meidän pieni lapsi, jonka luulin olevan onnemme täyttymys, mutta tämä sotku saa tämän raskauden tuntumaan vähäpätöisemmältä. Itse olen onnellinen tästä lapsesta ja haluaisin niin kovasti jakaa tämän mieheni kanssa. En missään vaiheessä ole kuvitellut kuitenkaan, että joutuisin tätä lasta yksin kasvattamaan. Sana " yksinhuoltaja" on minulle niin pelottava ja vieras.

Miten saisin voimia itselleni jaksaa. Mieheni on paras kaverini, jonka kanssa olen aina tunteistani jutellut, nyt en osaa tehdä mitään..


kuulostaa ikävältä teidän tilanne.



Mutta vähättelemällä omia tunteitasi ja tarpeitasi ja mielistelemällä miestä et pääse mihinkään, se on vissi ja varma. Se syö sinun itsetuntoasi ja omanarvontuntoasi, mikä puolestaan ei auta ollenkaan parisuhteen kasassa pysymiseen.



Jos hän haluaa aikaa miettiä asioita, se on toinen juttu, tai jos on joku spesifi asia mikä häntä vaivaa ja toivoo siihen muutosta, sekin on keskustelun arvoinen asia, mutta niin raadollista kuin se onkin niin jos hän on lähdössä erilaisten epämääräisten tekosyiden varjolla, niin jollain aikavälillä hän lähtee. Ja jos hän jää " pakosta" tai painostuksen alla, ei siitäkään tule pidemmän päälle mitään.



Siksi suosittelisin, että mietit ensisijassa itseäsi ja lasta ja tulokasta, pidät huolta teistä, varaudut pahimpaan, toivot parasta ja annat miehen tehdä omat päätöksensä. Varmistelet esimerkiksi vanhemmiltasi, ystäviltä, sukulaisilta, minkälaista apua on saatavilla jos mies häipyy kun vauva on vastasyntynyt, katsot asuntoasioita valmiiksi, puhut aviomesti siitä, että jos hän lähtee niin sinä olet ajatellut sitä ja tätä käytännön ratkaisua. Se konkretisoi asiaa myös miehesi päässä ja hän tajuaa, minkälaisia seurauksia hänen päätöksistään on sinulle, lapsille ja hänelle itselleen.



Okei, totta, se on ihan helvetillisen rankkaa. Mutta kun on varautunut siihen että kaikki romahtaa, on paljon turvallisempi olo odottaa sitä ja tietää paremmin, mitä seurauksia milläkin asialla on. Asiat asettuvat joihinkin käytännöllisiin mittasuhteisiin. Voisit ehkä asettaa itsellesi (ja kertoa miehellesi?) myös jonkinlaisen deadlinen, päivämäärän vaikka joulun jälkeen tai ensi keväänä, johon mennessä asioiden pitää olla jossakin järjestyksessä tai ainakin jotakin on pitänyt tapahtua johonkin suuntaan? Ja jos ei ole tapahtunut, voit pohtia omia ratkaisujasi ja johtopäätöksiäsi..

Siis olen kysynyt asiasta ja mies on sanonut, ettei hänellä ole toista. Ja kyllä minä häntä uskon. Hassua vielä se, että mies siis aikoo asua kanssani lapsen syntymään ja sitten katsoo tilannetta. Eli olen ajatellut, että minulla olisi tässä puoli vuotta aikaa nyt jotenkin voittaa hänet takaisin.

Hän on aika jyrkkä aina mielipiteissään, mikä tietysti hankaloittaa tilannetta. Olen yrittänyt tuoda esille suhteemme hyviä hetkiä ja vedota siihen, että meillä olisi niin paljon, minkä vuoksi yrittää (pitkä historia, uusi asunto, vauva), mutta kieltämättä hän on nihkeä panostamaan itseän ja sehän tässä huolestuttavinta onkin.

Minun ajatuksiin kun taas ei sovi se, että kaikki tämä loppuisi ilman molempien kunnon yritystä parantaa tilannetta.

Kurjaa, että " me" oltiin oikeassa. Toi sun tarina niin vaan kuulosti siltä, mitä itse elin läpi raskausaikana. Enkä soisi sitä kyllä kenellekään.

Vaikka se 5 vuotta on jo ajasta mennyt ja paljon tapahtunut sen jälkeen en edelleenkään ole unohtanut sitä tyhjyyden tunnetta kun vierellä ei olekaan sitä toista aikuista. Elämässä mukana raskautta, huolehtimassa, hellimässä ja kuulostelemassa. Mustakin se yksinhuoltaja oli maailman hirvein sana ja pelkkä ajatus siitä ahdisti ja sai melkein oksennuksen suuhun. Meidän tilanteessa tuo nainen ei ollut perhellinen, mutta kun kuulin hänen olevan valmis äitipuoleksi odottamalleni lapselle olisin ollut valmis repimään pään irti siltä ämmältä.

Ja oikeest sun ajatuksen tuska on vasta alussa, mutta en siitä sen enempää. Sulla on tässä ihan riittävästi kestettävää.



Oikeestaan et voi omalta osalta tehdä muuta kun miettiä, oletko valmis jos tilanne muuttuu luottamaan vielä puolisoosi ja jatkamaan yhdessä. Itse yritin miestä puhua tekemään päätöksiä, kun kerta oli voinut senkin tehdä, että halusi hajottaa meidän yhteisen elämän. No lopulta se olin kuitenkin minä joka ne päätökset joutui tekemään, miehestä ei siihen ollut.

Mutta kumpi vaan onkaan se vaihtoehto mihin lähdette, ero tai yhdessä yrittäminen niin monia asioita sitä joutuu miettimään ja läpikäymään. Mä hölmö tein vielä sen " virheen" että peittelin totuutta monta kuukautta. Ihan kuin olisin ajatellut että olis vaan pahaa unta. Joten olin tosi yksin kun kukaan läheisistäni ei tiennyt totuutta. Onneks lopulta avasin suuni.



Jos haluat kirjoitella palstan ulkopuolella niin täällä ollaan...

Tosi ikävää, että sinulla kävi samoin kuin minulla. En todellakaan soisi kenellekään muulle samaa.



Itse kipuilen edelleen asian kanssa ja viha miestäni kohtaan nousee päivittäin. Mieheni tosin " valitsi" meidät loppujen lopuksi, mutta monien kiemuroiden jälkeen... En ole vieläkään antanut miehelleni anteeksi ja mietin edelleen, että olisiko kuitenkin vain parempi erota.



Tuntuu, että olen ihan sanaton lohduttamaan sinua, en oikein osaa edes neuvoa mitenkään.



Ainut mitä voit yrittää tehdä on yrittää keskittää kaikki voimasi tulevaan pienokaiseen ja ammentaa siitä kaikki mahdollinen ilo. Miehesi suhteen tuskin pystyt tekemään mitään. Minä en ainakaan pystynyt. Hänen ihastukseksensa toista kohtaan oli niin vahva, että oli tosiaan valmis jättämään kaiken muun, vaikka mitä yritin. Satutin siinä vain itseäni.

Edelleenkään en oikein ymmärrä mitä oikein tapahtui. Enkä olisi ikinä uskonut, että mieheni voisi tehdä jotain sellaista, toimia niin kuin toimi ja että se kaikki tapahtui minulle.



Toivon sinulle PALJON voimia!!!

Ja mikäli kaipaat vertaistukea, niin kirjoittele tänne. Minua helpotti silloin edes vähän muilta saamani myötätunto. Kerro tilanteestasi myös neuvolassa. Itse sain neuvolasta lähetteen psykologille, tosin vasta lapsen syntymän jälkeen, se auttoi jonkun verran.

Lisäisin vielä, että se, että mies ei halua lähteä hakemaan apua tilanteeseen on minusta merkki siitä, että mies on jo aika lailla varma päätöksestään. Hänellä on jo suunnitelma valmiina. Jos on 10 vuotta pitkä hyvä suhde, vauva tulossa ja ketään ulkopuolisia ei ole mukana kuvioissa, niin useimmat olisivat kyllä valmiita tekemään töitä parisuhteen pelastamiseksi. Jos tunteet tuntuvat viilenneen, niin asia otetaan esille rakentavammin, kuin vain toteamalla, että en rakasta ja en ole varma jatkosta. Siis en usko, että miehesi noin rennosti olisi valmis jättämään kaiken, ellei hänellä ole jotain muuta odottamassa.

Avioliitto -/parisuhdeneuvojalle voit mennä ihan ilman miestäkin. Niitä on kunnilla, seurakunnilla ja taitaa olla joillakin järjestöillä. Jos miehesi kieltää uskottomuuden, olisiko vaan niin peloissaan tulevasta elämänmuutoksesta, että uhkaa lähteä lapsen syntymän jälkeen. Jotkut miehet pelkäävät vastuuta, itsenäisyyden menetystä (onko paljon harrastuksia?), tiivistä sitoutumista ja jos ei muuta niin vauvan hoitoa, niin paljon, että lähtö ja kaiken jättäminen käy mielessä. Onko miehesi avioeroperheestä? millaiset suhteet hänellä on isäänsä? Nämä voivat vaikuttaa hänen suhtautumiseensa omaan isäksi tulemiseensa.

Ja nimenomaan ihan tismalleen samanlainen.

Odottaessani toista lastamme mieheni ilmoitti ettei enää rakasta niin kuin aviomiehen pitäisi ja ettei halua enää jatkaa, mutta että voi kuulemma toistaiseksi jatkaa yhteiseloa saman katon alla, mutta että minun pitää varautua siihen, että voi lähteä milloin tahansa.



Minulle ilmoitus oli shokki, koska en ollut aavistanut mitään tämän suuntaista. Meillä myös yli kymmenen vuoden suhde takana. Tietysti heti epäilin, että hänellä on joku toinen. Kysyessäni asiasta hän kuitenkin kielsi kaiken. Aikaa kului ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että mies ei voi tehdä noin ellei toinen nainen ole kuvioissa. Parin kuukauden ajan tivasin asiaa häneltä ja hän syytti minua mustasukkaiseksi ja vainoharhaiseksi. Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin uskoa.



Kunnes mieheni sitten jäi kiinni. Hänellä oli ollut koko ajan suhde toisen naisen kanssa ja myöhemmin selvisi, että oli jo aikaisemmin pettänyt pari kertaa. Ikinä en olisi tätä miehestäni uskonut.



Toivon todella, että sinun kohdallasi ei ole kysymys samanlaisesta kuviosta. Asian oikean tilanteen selviäminen ja sen jälkeen asian kanssa eläminen on ollut käsittämättömän raskasta, enkä todellakaan toivo kenellekään samanlaista kokemusta. Kipuilen asian kanssa edelleen vaikka tapahtuneesta on pian vuosi.

Paljon voimia ja tsemppiä, vaikka kohdallanne asiaan ei pettämistä liittyisikään.

Yritä keskittyä raskauteesi ja ajatella siihen ja tulevaan vauvaan liittyviä asioita positiivisesti.

En osaa oikein muuta sanoa, kuin että älä ainakaan painosta miestä. Se ei johda kyllä mihinkään, ainoastaan saa hänet entistä kauemmas.

Voimia sinulle ja toivottavasti teille käy vielä hyvin. :)

Voi olla, että miestä pelottaa vanhemmaksi tulo mutta epäilisin vähän, että miehelläsi on peliä jonkun toisen naisen kanssa. Ehkä mies tekee omassa mielessään jo eroa, mutta on päättänyt sinnitellä lapsen syntymään saakka ennen kuin tekee siirtonsa, eihän sitä raskaana olevaa vaimoa voi oikein jättää. Jotenkin tuo kommentti, että ´ei ehkä rakasta niinkuin aviomiehen pitäisi' haisee toiselta naiselta. Onko ilmassa mitään muuta, mikä kielisi uskottomuudesta? Ehkä olen väärässä ja toivottavasti kyseessä on joku isäksi tulon mukanaantuoma ohimenevä epävarmuusvaihe.

Meillä on jo nelivuotias lapsi ja toisen pitäisi syntyä tässä marraskuun aikana. Sain mieheni kiinni tekstittelystä toisten naisten kanssa, treffitapaamisia jne. mutta varsinaista suhdetta ei vaikuttanut olevan. Mieheni sittemmin tunnusti että hänellä on ollut kesän ajan joku, mutta että se on ohi. Samalla hän sanoi ettei enää rakasta minua, välittää kyllä, mutta että ei ole varma rakastaako toista. En edes tiedä kuinka monta naista hänellä on ollut ja onko tuo toinen ollut varattu.

Olen kertonut miehelleni, että rakastan häntä ja toivoisin että yrittäisimme vielä, jos ei muuten niin lasten takia. Mies suostuikin pariterapiaan, ja on suostunut siihen että ottaa enemmän vastuuta lastenhoidosta. Hän kun on yleensä tottunut menemään omien halujensa mukaan, kun minä hoidan lapsen. Kuitenkin kun olen yrittänyt järjestää meille yhteistä aikaa, ei se onnistukaan. Nyt hän nimittäin perui puheitaan, ja sanoi ettei olekaan varma haluaako vielä yrittää. Tuntuu että roikun löysässä hirressä, kun yritän miellyttää miestä. En ole vielä pystynyt olemaan hänelle vihainen, pelkään ilmeisesti että se olisi viimeinen niitti ja silloin hän varmasti lähtisi.

Olen myös kertonut miehelle, että pettäminen on sattunut todella kovaa, mutta vielä hirveämpää olisi jos hän on tässä vieressä ja valehtelee. Että jos haluaa jättää, niin jättäköön sitten heti eikä jatka mitään kaksinaamaista peliä.

Olo on kamala, itkeskelen yksinäni kotona, onneksi lapsella on hoitopaikka ja olen onnistunut hillitsemään itseni suureksi osaksi kun olemme lapsen kanssa kotona. Nyt tunnen hirveää ahdistusta, enkä oikein pysty keskittymään mihinkään. Mielessä pyörii vain mies ja kaikki miehen sanomiset, joita kääntelen edestakaisin välistä varmana siitä että onnistumme, hän haluaa jäädä ja välistä varmana siitä että hänellä on jo toinen, mutta ei kehtaa jättää minua raskausaikana.

Hirvittää jo nyt vauva-aika, miten siitä voi selvitä jos samalla tämä tilanne jatkuu ennallaan? Jos laitan miehen selkäseinää vasten, tuloksena on varmasti ero.


mutta lisäisin vielä, että lapsen syntymä saattaa olla kynnyskohta hyväänkin suuntaan.



Itselläni oli myös vaimon raskauden aikana erilaisia pelkotiloja ja epävarmuuskohtia (ei tosin niin suuria että olisin edes harkinnut eroa tai muuta typerää). Myös vaimo ilmoitti minulle tasaisin väliajoin, että " sinä ihan selvästi aiot jättää minut ennen synnytystä" , mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa, mutta ei se kyllä myöskään parisuhteen kukoistusaikaa tainnut olla..



Mutta kaikki tällaiset tuntemukset sulivat sillä sekunnilla kun sain lapsemme ensi kertaa syliini. Sen jälkeen kun näin mitä vaimoni kävi läpi synnytyssalissa ja tapasin lapseni ensimmäistä kertaa, minusta tuli perheellinen vielä todellisemmin kuin häissä tai yhteen muuttaessa tai missään aiemmassa sitoumuksessa. En myöskään olisi pystynyt olemaan lapsesta erossa kunnolla edes sitä normaalia kahdeksan tunnin työpäivää, saati sitten että olisin asunut eri osoitteessa.. (Mikä ei siis ole syy jatkaa avioliittoa, mutta lisää motivaatiota yrittää..)



Tiedän muitakin tapauksia, joissa nimenomaan se ei-synnyttävä taho on käynyt pitkiä pohdintoja tämän perheenlisäyksellisyyden edessä ja tuntemukset ovat olleet juuri tuollaisia kuin kuvasit.



Jos olette olleet nuoresta asti yhdessä niin on ihan luonnollista että tulee sellainen " jäikö multa jotain elämättä" -fiilis, varsinkin kun miehelle ehkä alkaa nyt valjeta, että lapsi on tulossa ja todella vakava vakiintuminen ja suuri elämänmuutos edessä.. Anna aikaa ja ota niin iisisti kun pystyt (ei oo heleppoo, kylläkään). Minusta ei ole sinun asiasi " voittaa häntä takaisin" , hänen on tehtävä se päätös ihan itse ja omasta tahdostaan, muuten se kestää tasan seuraavaan kriisiin (joka tulee viimeistään kun vauva on 1-2 v ja vaipparalli alkaa tosissaan käydä hermoille..). Niin, ja kaikilla tämä vauvaan ja vaimoon rakastuminen ei tapahdu vielä synnytyssalissa vaan ottaa aikansa sekin..



Mutta hyvä idea mennä vaikka yksin perheneuvolaan tai jutella asiasta ihan tavallisessa neuvolassa, sieltä saat apua ja tukea ja ehkä apua myös siinä tilanteessa, että miehesi päätyy siihen nihkeämpään ratkaisuun.



Tsemppiä!

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat