Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Kysyisin ihan mielenkiinnosta, mitä ajattelet tästä asiasta, jos olet vanhempiesi ainokainen. Tai jos esim. puolisosi on. Juttelin erään uuden tuttavan kanssa, ja selvisi että hänellä ei ole sisaruksia. Hän totesi, että kyllähän sitä varsinkin kun omat vanhemmat ikääntyy, joskus kaipaisi sitä sisarusta. Olen nyt tuota paljonkin miettinyt, kun tähän saakka on tuntunut, että tämä oma esikoisemme jäisi ainoaksi.



Tuntuuko sinusta raskaalta ajatus että joudut päättämään esim. vanhojen vanhempiesi hoidosta ja muista asioista (hautajaisista jne)yksin? Oletko kaivannut sisaruksia tueksi vanhempiisi liittyvissä kysymyksissä?

Sivut

Kommentit (24)

Vierailija:

Lainaus:


saattohoidin äitini ja järjestelin kuoleman jälkeen kaiken itse (hoito, hautajaiset, talon myynti)- onneksi oli miehen tuki (mieheni on ulkomaalainen) ja kummitätini apu. Isältäni en saanut mitään tukea, en edes surunvalittelua :( Raskasta oli, siksikin toivoisin pojalleni sisarusta.




Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

saattohoidin äitini ja järjestelin kuoleman jälkeen kaiken itse (hoito, hautajaiset, talon myynti)- onneksi oli miehen tuki (mieheni on ulkomaalainen) ja kummitätini apu. Isältäni en saanut mitään tukea, en edes surunvalittelua :( Raskasta oli, siksikin toivoisin pojalleni sisarusta.

Mun vanhemmilla on selkeät hoitotestamentit, sekä kirjallisena toiveet hautauksesta. Mieheltäni saan tarvittavan tuen, jota joskus tarvitsen " taistellessani" vanhempieni kanssa.

olen ainoa ja kyllä vain vastuu vanhemmista ahdistaa mieltä. Lisäksi mieheni on ainoa ja yrittämisestä huolimatta vaikuttaa epätodennäköiseltä saada enää meille toista lasta. Mulla alkaa jo olla ikääkin. Harmittaa, että lapseni joutuu myös olemaan ainoana.

Ei ollut ketään, jolle purkaa vanhempia koskevia huolia nuorena. Nyt vanhempana, kun äitini on vakavasti sairastunut, ja isäkään ei ole niin kovin hyvässä kunnossa, tuntuu kamalalta. Tuntuu, että sitten kun heitä ei enää ole, niin on täysin yksin maailmassa. Todellisuudessa ei näin tietenkään ole, kun on serkkuaj jne, mutta ei ne serkut mitenkään korvaa sisarusta. Mikään ei voi korvata sitä tunnetta, jonka voi saada ainoastaan sisaruksen kanssa. Samat löhtökohdat on silloin elämässä, ja samat vanhemmat. Silloin on myös paljon yhteisiä suruja ja iloja. Itse en ikimaailmassa olisi tehnyt lapselleni tieten tahtoen sitä kiusaa, että olisin jättänyt sisarettomaksi.

eniten kuin koskaan. Kukaan ei ollut jakamassa surua, enkä löytänyt mistään keskustelukumppania, joka olisi täysin ymmärtänyt tilanteen. Nyt huoli äidistä on tietenkin suuri. Mutta eihän sisaruksien hyvät välit, keskusteluyhteys ole itsestäänselvyys; sen olen hyvinkin läheltä nähnyt.



Mieheni on myös ainut, samoin lapsemme. Harmittelen joskus lapseni puolesta hänen ollessa ilman sisarusta, mutta nämähän eivät ole välttämättä valintoja ja itsestäänselvyyksiä. Jokainen tekee tavallaan.

Mut mä koen helpottavana sen että oon koulutukseltani sairaanhoitaja ja vanhusten parissa työssä. Kyllä se kokemus tulee auttamaan monessa asiassa ihan saletisti.

lasta ja ainakin 2 lasta olisi vielä kiva saada.



Vielä on edessäpäin se kun meidän vanhemmat vanhenee ja sairastuvat, vielä ovat terveitä työssä käyviä. Vielä en osaa sanoa miten siitä selviää, toisinaan sitä tulee mietittyä surullisena.



Itku tulee ainakin huomaa miten omat lapset nauttivat sisaruksista ja mistä itse on jäänyt paitsi.



Henkilökohtaisesti mä en ymmärrä ihmisiä jotka tekevät vain yhden lapsen (lääketieteelliset syyt ymmärrän).

Vanhemmillani molemmilla ollut ongelmakausia (äidin alkoholismi, isän mielenterveysongelmat) mutta olen ystävien tuella selvinnyt aina.



Miehelläni on veli, mutta he ovat niin eri maailmoista etteivät mistään voi puhua saati sopia ilman ilmiriitaa. Jotenkin kun sitä menoa on katsellut niin mietin miten ihanan helppoa mulla on kun ei tarvitse riidellä sisarusten kanssa niin älyttömistä asioista ja olla pakosta tekemisissä vielä.

Olisi ollut kotona joku samaa ikäluokkaa, koulussa opettajat kertoivat minua edes tuntematta, kuinka hemmoteltuja ja hankalia ainokaiset on. Nyt kun vanhemmat ikääntyy, olen kateellinen miehelle, jolla on sisko. Olen ihan yksin.

Siksi olen iloinen, että sain toisen lapsen, vaikka ekan kanssa oli rankkaa. On ihana seurata sisarusten touhuja ja he pitävät toisistaan.

mieheltä saan tarvittavan tuen, ja lapsiltani, jos he kasvavat niin isoiksi siihen mennessä toivottavasti.



Ja nyt jo on selvät sävelet, juteltu valmiiksi vanhempieni kanssa, mitä sitten kun he ikääntyvät. Mitkä on heidän hoitotoiveet, ja hautaustoiveet.

Sama myös toisin päin, jos jotain sattuisi.

...muistan, että naapurin uskovaisessa isossa perheessä oli tosi kiva käydä leikkimässä. Tosin sieltä oli ihana palata omaan rauhalliseen kotiin. Se on aina mihin tottuukin. Toivoin pikkusisarusta aika pitkään, mutta en oikeastaan tiedä toivoinko oikeasti vai vain siksi, että pikkusiskoa tai -veljeä " kuuluu" toivoa.



Monien kavereiden kodeissa sisaruksilla oli aika huonot välit. Riitelivät sisaruksiensa kanssa ja musta se oli ahdistavaa. Kaikennäköistä kiusaamista oli paljon sisaruksien taholta. Tosi semmoista häijyä ja rankkaakin.



Halusin itse isomman perheen. Meillä on kolme lasta ja se on mukava määrä.



Minusta on ihan mukava ajatus, että saan ratkaista asiat vanhempieni jälkeen itse. Perintö ym. riidat ovat melko riipaisevia.

Kyllä tämä pistää miettimään asioita vielä toiseenkin kertaan. Ei meilläkään onneksi ole vielä miehen kanssa mitään lopullista päätöstä tehty, ennemminkin päätöksen tekoa on lykätty.



t. ap

Lähinnä kyse on siitä, että mieheni (ja välillisesti perheemme) täytyy yksin täyttää vanhempiensa toiveet ja odotukset. Esim. joka joulu meidän täytyy mennä appivanhempien luokse tai he tulevat meille, jotteivät olisi " yksin" . Heidän vanhenemisensa ja sen tuoma avuntarve huolettaa myös. Minulla on vain yksi veli, mutta sekin jo helpottaa tilannetta paljon, on joka jonka kansa jakaa vastuu (ja tietysti myös lapsuusmuistot yms.).

Omien lapsieni puolesta vähän harmittaa tätien ja setien puute, veljen lapsilla on äitinsä puolelta kolme tätiä sekä eno ja kyllähän sen mm. synttäreillä ja jouluna huomaa, että nämä lapset saavat paljon enemmän huomiota (ja tietty niitä lahjojakin). Serkkujakin on tietysti paljon enemmän kuin omilla lapsillani. Täytyy sanoa, että taidan olla jopa hivenen katkera mieheni vanhemmille, että hankkivat vain yhden lapsen (puheista on käynyt selväksi, että oli aikoinaan ihan tietoinen ja harkittu valinta taloudellisten syiden vuoksi).

Asia ei tunnu vielä ajankohtaiselta, vanhemmat ei vielä kuuttakymmentä ja ja ihan normaalikuntoisia ikäisikseen. Omista isovanhemmistani kukaan ei ole elänyt vanhainkodissa, dementoitunut tmv, ne jotka ovat kuolleet ovat menneet kertalaakista tai muuten kohtuu nopeasti, joten en oikein osaa kuvitella vanhemmillenikaan mitään pitkää, tuskaista ja kipujen täyttämää vanhuutta.



Eiköhän siinä vaiheessa kun aika vanhemmista jättää saa tukea sitten mieheltä, ystäviltä ja/tai sukulaisilta. Ja sama jos joutuu jostain hoidoista ym. päättämään, saa sitä apua ja tukea muualtakin kuin sisaruksista.

Sivut

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat