Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Ja nyt siis vain omia kokemuksia, ei muiden arvostelua kiitos :)

Kommentit (10)

Lapsuus oli mulle ok, koska olen sosiaalinen ja leikin paljon kavereitten kanssa. Kotona en tykännyt olla, koska äidillä oli hermo aina tiukalla. Äiti ei antanut meidän pyytää kavereita meille leikkimään vaan piti olla ulkona tai mennä kavereille. Äiti ei kestänyt yhtään sotkua eikä melua. Isä ei paljon ollut kotona, teki pitkää työpäivää ja illat pakoili äidin rähistystä milloin minkin tekosyyn varjolla.



Mulle on ihan ok, että on sisko ja veli, mutta mitenkään läheiset välit meillä ei ole. Pari kertaa vuodessa nähdään. Jossain vaiheessa koetin soitella jne., mutta mun sisaruksia ei kerta kaikkiaan kiinnosta pitää yhteyttä. Heilläkin on omat kaverit paljon tärkeämpiä kuin lapsuuden perhe.



Enpä tiedä kuka meistä sisaruksista viitsii hirveästi vanhempia auttaa, jos ja kun menevät huonoon kuntoon. Varmaan siis huolehditaan joku asiallinen palvelutalopaikka tai muuta sellaista, mutta enpä usko, että kovin tiiviisti " huolehditaan" . Luulen myös, että veljeni ei tule osallistumaan millään muotoa vanhempieni hoitamiseen. Perinnöstä sen sijaan tappelee jo nyt.



Mä luulen, että äitini varsinkin ja isäni myös olisivat olleet huomattavasti parempia vanhempia, jos lapsia olis ollut vain yksi. Kun meitä oli kolme, niin me oltiin niille vaan riesa. Kysyinkin joskus äidiltäni, että miksi hommasivat kolme lasta. Vastas, että se nyt vaan oli siihen aikaan tapana ja kahteen ei viitsinyt jättää, kun isälläsi oli niin hyvä työkin :o. Ja totesi itsekin, että vähempikin olisi riittänyt, hän ei koskaan saanut perhe-elämästä kovin paljon. Hyvä, että sanoi, koska mun välit äitiin parani jonkin verran tuon keskustelun jälkeen. Nyt voidaan jutella rehellisemmin silloin kun jutellaan.

+ oli aina ihanaa kun tuli uusi vauva

+ sisaruksista oli seuraa ja leikkikavereita silloinkin kun muita lapsia ei ollut lähellä

+ jokainen oppi osallistumaan kodin pikkuaskareisiin ja jakamaan huomioa sekä lelujaan

+ omat hetket vanhemman kanssa olivat ihanaa luksusta

+ kotiäidin myötä sai nukkua aamuisin pitkään, viettää kiireetöntä arkea, syödä kotitekoista ruokaa ja pullaa ym

+ murrosiässä siskoista tuli läheisiä ystäviä, yhdessä olimme tarvitaessa samassa rintamassa vanhempia vastaan

+ aikuisena kaikki sisarukset ovat tärkeitä ystäviä, auttavat ja tukevat suruissa, lapsemme ovat myös serkuksina toisilleen tärkeitä



- jouduin ottamaan nuorempia sisaruksia mukaan silloinkin kun en olisi halunnut

- pikkuveljet terrorisoivat usein omaisuuttani, sotkivat leikkejä jne

- äiti oli usein kiinni vauvassa/pienemmissä silloin kun olisin halunnut huomioa

- en päässyt kavereiden kanssa päiväkotiin vaikka halusin kun äiti oli kotona

- usein kun halusin jotain uutta ja kivaa, vastaus oli ettei se onnistu koska lapsia on niin paljon

- joskus hävetti kun kysyttiin montako sisarusta on. Usein ensimmäinen kysymys vastaukseni perään kuului " ai ootteks te jotain lestadiolaisia?"



Meillä on nyt 2 pientä lasta ja toiveissa olisi ainakin 1-2 lisää. Sitten joskus myöhemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oli paljon tekemistä kun oli seuraa aina. Isosiskot auttoivat monessa asiassa, koskaan ei tarvinnu olla yksin kotona. Negatiivista oli se, että rahaa ei ollut liikaa. Ruokaa oli ja lomallakin joskus käytiin, mutta ei eletty yltäkylläisyydessä.

Rahaa ei ollut liikaa mutta kaikki tarpeellinen meillä oli. Karkki, herkkuja tai leluja ja merkkivaatteita saatiin vain tosi harvoin. En kuitenkaan osaa pitää sitä negatiivisena asiana. Sisarukset olivat ja varsinkin nyt aikuisena ovat parasta mitä vanhemmat ovat minulle antaneet.

+ vanhemmilla oli minulle aikaa enemmän kuin jos olisi ollut sisaruksia, kotona oli rauhallista, pääsin matkustelemaan ja muutenkin liikkumaan vanhempien kanssa tosi paljon (varmasti helpompaa yhden kuin 10 lapsen kanssa), opin viihtymään myös aikuisseurassa ja yksin jo lapsena enkä kaivannut koko ajan muita samanikäisiä seuraksi, rahaa oli varmaan enemmän käytettävissä kuin jos olisi ollut paljon lapsia



- vanhemmilla oli minulle aikaa enemmän kuin jos olisi ollut sisaruksia, olisi kiva jos joku muu tietäisi yhtä paljon omasta perheestä ja omista vaiheista kuin itse



Lapsena halusin isoveljen, mutta mitään varsinaista kaipuuta sisaruksiin ei ole koskaan ollut.

Sisareni on nyt aikuisena eräs parhaita kavereitani, mutta lapsena harmitti, kun piti aina antaa periksi sisarelleni, kun olen kerran vanhempi ja hän on vasta pieni.

surullista,e ttä kun veljeni kuoli nuorena, joten jäin yksi huolehtimaan vanhenevista vanhemmistamme.



Muutenkin on outoa olla nyt aikuisena ' ainoa lapsi' vaikken lapsena ollut (niin päin olisi varmaan helpompaa)

Mulla ei ollut sisaruksia, kun veli on kuollut jo vauvana. Hyvää puolta oli se, että mulla oli paljon aina kavereita ja niitä varten luotiin hyvät edellytykset ja sen seurauksena musta on tullut tosi sosiaalinen. Hyvänä puolena näen myös sen, että aikanani tulen perimään vanhempani ilman riitoja - en ole valitettavasti nähnyt vielä yhtään perinnönjakoa, joka olisi mennyt kauniisti. Harmillista on varmaan sitten, kun omat vanhempani tarvitsisivat apua ja tukea ja minulla ei ole jakaa sitä huolta ja vastuuta kenenkään kanssa. Lapsena en muista kyllä koskaan kaivanneeni sisarusta ja en nyt aikuisenakaan, ystävät ovat minulle tosi tärkeitä.

Tuntui turvalliselta, kun lapsena joskus ajattelin, että vaikka vanhemmat joskus kuolisi, niin ei nää kaikki sisarukset voi kuolla. Eli ei ollut pelkoa siitä, että jää yksin.



Opiskeluaikana arvostin sitä, että olin tottunut tulemaan toimeen suhteellisen vähällä rahalla, ja pidin halvoista ruuista. Eipä tarvinnut ottaa opintovelkaa.



Huonoa mun kohdalla oli se, että minä oon kokenut jääväni jotenkin väliinputoajaksi, kun olen lapsilauman keskeltä. Minulle on kehittynyt sellainen hiljaisen osa, että minut melkeinpä unohdetaan, ja nykyäänkin saan kuulla kaikesta viimeisenä.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat