Seuraa 

Hei, KAipaisin teidän mielipiteitänne/neuvojanne 5-vuotiaan poikani suhteen.... Poika on hyvin " tunteellinen" ja osoittaa tunteensa -sekähyvät että pahat- erittäin voimakkaasti. Uhmaikä oli voimakas ja hellyydenosoitukset ja myös kiukut ovat olleet aina voimakkaita. Poika rakastaa hellyyttä ja sylittelyä, jota hän myös mielestäni saa. Perheeseemme kuuluu myös pian vuoden täyttävä pikkusisko. Vaikka raivarit isollaveljelläovat aina olleet rajuja, muuttivat ne mielestäni muotoaan siskon syntymän jälkeen. Liekö sattumaa vai johtuiko se juuri tästäperheenlisäyksestä,muutos osui mielestäni juuri tähän siskon syntymän jälkeiseen aikaan. VEli on ottanut siskonsa hienosti vastaan, kertoo kuinka hurjasti rakastaa tätä, halii (välillä tosin asiaankuuluvan rajusti....) , suukottelee ja leikkii siskon kanssa ja on selvästi hurjan ylpeä siskostaan, etenkin kavereilleen.

Mutta sitten tämä toinen puoli. Eli hepuli-raivarit ovat riistäytyneet aivan käsistä: kun raivari iskee, lyödään,purraan kiroillaan paiskotaan heitellään tavaroita jne.... Ja kohteena onaina äiti tai kotimme omaisuus. Tämän lyömisen ja satuttamisen olen mielestäni saanut nyt aika hyvin aisoihin, mutta jäljelle ovat jääneet k a m a l a t puheet:minä äiti lyön sinua niin että pääsiirtoaa, minä puhkaisen silmäsi, minä hakkaan kotimme aivan rikki .... kamalaa. Lisäksi poika on kertonut, kuinka on nähnyt unia siitä, miten tekee äidille pahoja juttuja ja satuttaa äitiä (tähän tosin sanoi itsekin, että onneksi se oli unta). Olenpuhunut asiasta pojan kanssa ja selittänyt, ettei toisia koskaan saa satuttaa ja poika on kyllä kertonut nyt ymmärtävänsä asian ja ettei koskaan tee niin, lisäksi ylitsevuotavasti kertonut, kuinka paljon rakastaa äitiä . Olen kuitenkin sanonut, että kyllä tällaisia pahoja asioita kaikki miettivät ja voikin miettiä, kunhan niin ei oikeassa elämässä tee. Missä siis kulkee raja normaalin ja jonkin poikkeavan käytöksen välillä, ts.onko näin voimakkaat tunneilmaukset enää normaaleja? Onko tässä todellakin kyse vain mustasukkaisuudesta siskon syntymän jälkeen vai kasvaako kodissani joku tuleva pahoinpitelijä? Onko teillä mitään vinkkiä kenen puoleen kääntyisin ja kysyisin apua, neuvola ei ole mielestäni aikaisemminkaan osannut kasvatusongelmnissa auttaa. Kiitos jo tuhannesti etukäteen!

Kommentit (5)

Minulla on 4-vuotias poika, joka tähän saakka on ollut hyvin rauhallinen ja jopa liiankin kiltti lapsi, jos näin voi sanoa. Kaverisuhteet sujuvat edelleen hienosti ja monissa ns. julkisissa paikoissa hän käyttäytyy kuin pieni gentlemanni. Olen panostanut paljon hyvän käytöksen oppimiseen ja poikaa on ollut aina suhteellisen helppo ohjata.



Meille syntyi vuosi sitten sisko, ja sen jälkeen kaikki muuttui. Poika ei ole todellakaan hyväksynyt siskon olemassaoloa. ajoittain tuntuu menevän paremmin, mutta sitten taas tulee pahempia kausia. Tällä hetkellä jatkuvaa siskon härnäämistä, tuuppimista, läpsimistä ja noita " pahoja puheita" , esim. hän toivoo siskon kuolemaa, sisko pitäisi noitua pois jne. Nyt on tullut myös väkivaltaa minua kohtaan. poika saattaa potkaista ja lyödä ihan yllättäen niin, että en ehdi estää. Puhuu välillä minustakin aggressiivisia juttuja, mutta vähemmän.



Minä olen kyllä yrittänyt ottaa rauhallisesti ja puhua tunteista lapsen kanssa. Olen selittänyt, että mustasukkainen ja vihainen saa olla, mutta satuttaa ei saa. Ollaan puhuttu siitä, mitä lyömisestä ja potkimisesta voi seurata: toiselle tulee paha mieli, sattuu, voi olla vaarallista, on rumaa käytöstä, kodin sääntöjen vastaista jne. Paljon olen yrittänyt antaa henkilökohtaista huomiota, kahdenkeskistä aikaa (enemmänkin kyllä saisi olla). Välillä tuntuu, että olen joku kokopäivätoiminen terapeutti ja tunteiden tulkki.



Kyllä siitä keskustelusta ja kahdenkeskeisen ajan tarjoamisesta on ollut hyötyäkin, mutta ei se ongelmaa ole poistanut. Nyt olen ottanut sellaisen napakan linjan, että joka ikiseen väkivallantekoon puututaan jäähyllä (muuten olen aika laiska jäähyjen antaja/valvoja). Saa nähdä, miten menee. Kiinnostuneena odotan muiden kommentteja.

unohdin yhden pointin, joskus nämä hurjat puheet voivat olla huomion hakemista. Ja sitä, että halutaan saada aikaiseksi vanhemmissa hurjistunut reaktio. Silloin voi auttaa, jos puheisiin ei reagoi liian voimakkaasti. Suhtautuu ennemmin viileän asiallisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meillä on myös viisivuotias poika, joka välillä vaikuttaa hyvin aggressiiviselta. Minä luulen, että hänellä muutoksen on tehnyt päiväkoti, jossa on päässyt eka kertaa elämässään ns. poikapiiriin, jossa jutut ovat välillä aika ikäviä. Meilläkin raivareiden aikaan huudetaan, että jos vaan voisin niin löisin sua äiti ja minä häivyn tästä talosta ja annan kaikille turpaan. Tällaisia puheita ei ollut ennen kun hän oli kotihoidossa. Minä en jotenkin vaan osaa olla huolestunut, luulen että kuoleminen ja tappaminen vaan on tämän ikäkauden asia. Hän esim. eilen oli hyvin kiinnostunut ja yhtä aikaa hyvin järkyttynut kun lasten tietokirjasta luimme, että jotkut tappaa hylkeitä ja tekee nahasta käsilaukkuja. Asia kiehtoi, mutta ahdisti yhtä aikaa.



Ehkä neuvolassa osaisivat sanoa jotain? Luulen, että sanovat että se kuuluu kasvamiseen ja kehittymiseen, viisivuotias ikään kuin eka kertaa tajuaa elämän rajallisuuden ja sen, että itsekin VOISI tehdä pahaa jos vain haluaisi ja ainakin sen, että isona voi jos ei vielä voi. Minusta sinä olet suhtautunut asiaan tosi hyvin!



Itsekin olen pitänyt tärkeänä aina puuttua puheisiin ja " varjonyrkkeilyyn" kun muka annetaan jollekin näkymättömälle turpiin. Silti poika on oikea äidin mammakultsi iltaisin, niin että en ole itse huolestunut. :-)

Minulle tuli ekana mieleen että jos poika on ymmärtänyt että toisia ei saa satuttaa mutta jäljelle on silti jäänyt tarve purkaa kiukku fyysisesti. Olisiko mahdollista vielä poika johonkin fyysiseen harrastukseen (naperopaini) tai antaa pojalle lupa purkaa kiukku omassa huoneessa vaikka vähän mukiloimalla turvallisesti nallea tai nyrkkeikysäkkiä. En yhtään tiedä mennäänkö tällä ojasta allikkoon mutta jotenkin vain tuli mieleen että kiukku on saatava purettua pois ei vain tukahdutettua. Kai niitä on väkivallattomiakin tapoja purkaa pahaaoloa. Se miten sen hänelle oikean väkivallattoman tavan löytää onkin sitten varmaan vaikeampaa.

mulla ei ole aikaa paljon, joten nopeasti vain kerron, että itse olen tullut siihen tulokseen, että hurjat puheet on normaalia tuon ikäiselle ja etenkin kun on perheeseen tullut vauva! Jari Sinkkosen jossain kirjassa oli kuvaus vastaavasta, ja Sinkkosen mukaan normaalia reagointia. Tuon ikäinen ei vielä ymmärrä kuoleman ja satuttamisen lopullisuutta. Eikä ole vielä kehittyneempiä keinoja käsitellä asioita. Kyllähän me aikuisetkin joskus omissa ajatuksissamme saamme lohtua ajatellessamme kostavamme jonkun asian, kun joku ollut meille epäreilu tms.



Mun mielestä olette kaikki toimineet hyvin, kun olette jutelleet lapsen kanssa asiasta. Olis varmasti tärkeää kaivaa sen reagoinnin takaa esiin se tunne, sada lapsi kertomaan miksi harmittaa jne.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat