Vierailija

Olen aivan puhki kahden lapsen kanssa jos sen suoraan sanon. Itsellekin se on vaikea myöntää mutta tosi on näin. En jaksaisi välillä millään pyörittää tätä arkea kun on lisäksi muitakin stressejä. APua lastenhoitoon ei tahdo saada. Olen melkein jatkuvasti yksin lasten kanssa, mies illat kotona mutta remontoi kotia joten ei ehdi paljoa lasten kanssa olla.

Eikä edes ystäviä ketä pyytää kahville jne jne. Kaikinpuolin hankala ja stressaava tilanne. Pienempi lapsista on vieläpä erittäin vilkas ja voimakastahtoinen, kyselee kärsivällisyyttä ja hermoja toden teolla. Isompi rauhallisempi mutta nykyään ruvennut hänkin tosi känkkäränkäksi. En tiedä miten jaksan tätä menoa, koti on kuin pommin jäljiltä enkä koskaan saa rauhassa siivota kunnolla. Sekin rauhoittaisi kun saisin kerrankin tämän kodin kaappeja myöten kunnolla järjestykseen mutta se on turha haave... lähipiiristä kukaan ei koskaan tarjoudu lapsia hoitamaan, edes hetkeksi, aina saan itse olla kyselemässä ja en enää jaksa enkä kehtaa.



:´(



Helpottaisi jos täältä löytyisi edes muita joilla samankaltainen tilanne.

Kommentit (17)

Kaappitilaa tulisi kummasti, kun vaan saisi järjestettyä ja heitettyä turhat pois.

Tuosta kun tuon uhmiksen saan päiväunille niin alan kyllä jollekin...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kyllä joskus tuntuu ettei jaksaisi enää yhtään kuunnella turhanpäiväisiä marinoita ja kiukutteluja. Tuntuu jotenkin että se on ihan väärin että me miehen kanssa joudutaan AINA kahden sietämään kaikki mahdollinen eikä kukaan tarjoudu koskaan auttamaan. Ja tarkoitan tällä sitä että olisi niin ihanaa kun edes joskus saisi mennä hyvällä omallatunnolla miehen kanssa vaikka mökille kahdestaan. Se ei ole mahdollista kun kukaan ei tunnu haluavan olla oikeasti lastemme kanssa. Vaikka se olisi vain järjestelykysymys. Ja en enää ala ruinata apua.

Kunpa saisin edes siivottua kodin niin helpottaisi siltä osin... olisi hirveät määrät tavaraa kirpparille jotka pyörivät vaan kaappien täyttönä. Mutta sekään ei oikein onnistu lasten kanssa.

ap

Totuus myös täällä, välillä tuntuu sietämättömälle ajatella että tää ihan totta on nyt mun elämää.



Meillä uhmaikäinen taapero ja vauva, joka on kiltti mutta aiheuttaa suurta stressiä muuten (vauvalla paha sairaus). Kun kävi selväksi etten voi jatjaa imetystä vauvan kanssa, aloitin tupakoinnin jonka lopetin liki kolme vuotta sitten, eli alkaessani odottaa esiokoista.

Pakko vaan välillä päästä pois kuulemasta tätä loputonta narinaa ja kitinää!! Se muutama minuutti yksin pihalla antaa kummasti voimaa.



Mies on illat kotona, mutta ei siitä paljon iloa ole kun tuo uhmis on nyt täysin äidin poika, isi ei kelpaa mihinkään ja mun lahkeessa vaan roikkuu ja narisee. Mihinkään ei voida mennä eikä meillä voi käydä ketään, ollaan leikkausjonossa ja infektio vaaran takia kaikki ylimääräiset kontaktit on karsittu. Edes kauppaan en päivällä pääse, kun ei vauvaa saa viedä minnekkään issä on ihmisiä.... Juupa juu, pää ihan oikeasti tuntuu hajoavan välillä, mutta minkäs teet.



Paljon voimia sulle, kai tää joskus helpottaa kun nää muksut kasvaa ja muuttuu kilteiksi (itsepetosta...). *halaus*

Hermot menee välillä. Nyt on helpottanut tämä arki, kaikki rullaa, mutta 4 kotiäiti-vuoden jälkeen se tietty hohto kotona olosta alkaa kadota. Kaipaan töihin, missä saa haasteita ja arvostusta.



Me ulkoillaan paljon, käydään kyläilemässä ja keksitään milloin mitäkin vaihtelua

silloin oli aikaa tehdä asiat rauhassa, ja aikaa itselle yllin kyllin. Nyt kun olen töissä, pitää rutistaa kaikki samat työt ilta-aikaan, ja samalla pitäisi yrittää ehtiä olla lasten kanssa, kuljettaa harrastuksiin ja vielä jotenkin levätä seuraavaan työpäivään itsekin.

mutta yritän liikkua ihmisten ilmoilla mahdollisimman paljon. Ei ole koti niin sekaisin ja minulla säilyy perspektiivi.



Lasten kiukuttelun ja kärinän määrä on myös suoraan suhteessa omaan olotilaani. Jos olen rauhallinen ja rento, lapset kärisevät vähemmän ja päinvastoin. Eli nykyään en sitten vaan stressaa enää mistään, vaan annan vaikka maailman kaatua päälle, koska se stressaaminen ei kuitenkaan auta mitään!



Ulkona on helpompi olla kun lapset saavat purkaa itseään siellä. Lisäksi aina kun ei olla sisällä niin kotikin pysyy siistimpänä. Meillä tekee 3-vuotias jo pitkiä kävelyretkiä ja ihan hienosti jaksaa. Hyvin nukkuu päiväunet ja ruokakin maistuu. Uhmaa on mutta purkaa sen pihalla.

Tekemällä välillä oikein mukavia asioita. Viettämällä välillä yksin viikonlopun mökillä. Hyvällä kahvilla. Ja sillä, että en ota kaikkea niin vakavasti.



Nauramalla paljon!

Lapsen syntymä vei kaikki kaverit, joten hyvin yksin olen. Sukulaiset eivät auta laisinkaan, joten ympäri vuoden yksin lapsen kiukutteluja kuuntelen.

Ollaan näin kesällä paljon ulkona, metsässä kävely rauhoittaa lasta kovasti. Iltaisin odotan vain, että saisin lapsen nukkumaan ja voisin hengähtää tv:n ääressä.

Nuorin hoidokki (kohta 2v) on 10 tuntia hoidossa joka päivä. Armoton uhmaikä. 7 tuntia kuuntelen kiukuttelua ja pahaamieltä. Pidän sylissä ja koitan helpottaa tuossa itsensä löytämisessä ja rajojen hakemisessa. Huvittaa äidit jotka eivät kestä edes omia lapsia.

Lykin rattaita puolijuoksua ylämäkeen,kunnes ei henki enää kulje.



Viime viikolla pesin lauteet ja karjuin samalla



Mattojen tamppaus on parasta puuhaa



Onneksi mulla nämä synkimmät hetket on aina ohimeneviä.

Ei kenellekään maistu työt kellon ympäri. Kotona lapsia hoitavan äidin pitäisi vaan ilman hengähdystaukoja jaksaa loputtomasti. Kohtuuton vaatimus mielestäni!



Mutta joo, ehkä se töihin meno helpottaisi.



t. 3:n lapsen kotiäiti

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat